onko kukaan muu elämässään pettynyt rakkauteen niin pahasti, että tyytyi semmoiseen ihmiseen, joka on kiltti, tykkää sinusta ja voi tarjota turvaa ja hellyyttä? Itse olen useamman kerran saanut kokea rakkauden, mutta joka kerran tullut jätetyksi oikeastaan ilman mitään selitystä. Viimeisin tapaus rikkoi niin pahasti, että jouduin syömään masislääkkeitä usean vuoden ja haudoin itsemurhaa siihen asti, kunnes tapasin nykyiseni. Vannoin että en enää ikinä rakastu, vaikka usein kaipaankin sitä tunnetta ihan hirvittävästi :(
Kyllähän varmaan alussa olin mieheeni ihastunut, hän oli(?) komea (piti kunnostaan huolta, nyt lihonut kovasti) ja aina menossa joten mielenkiinto säilyi, kun häntä sai "jahdata". Yhteenmuutto ei ollut yhtään romanttinen, riitelimme ekat kaksi vuotta tuon hänen menemisensä takia ja sitten hän sanoi että nyt erotaan tai muutetaan yhteen. No, valitsin sen yhteenmuuton.
Mies muuttui sitten täysin sohvaperunaksi, lopetti kaikki harrastukset ja vahtaa vain urheilua päivät pitkät telkusta ja iltaisin töiden jälkeen vetää bisseä myös viikolla (ei kaatokänniin mutta pari pulloa vähintään illassa, vloppuisin enemmän, itse en juo ollenkaan), ei jaksa kuunnella jos yritän puhua jotain, ei käy kavereiden kanssa juuri missään ja lomilla istutaan hänen sukulaisissaan, kaikki juhlapyhät: joulut, juhannukset, käy siellä myös yksinään eli joskus olemme lomalla eri aikaan (mikä kyllä sopii minulle, saan hieman hengähtää ja tavata esim äitiäni ym).. Jos käymme yhdessä ulkomaanlomalla, luemme omia kirjojamme ja menemme aikaisin nukkumaan.. Mitään yhteisiä intressejä ei ole, jopa musa- ja leffamaut on päinvastaiset. Kumpikaan ei innostu mistään tekemisestä tai harrastuksesta yhdessä.
Tämä periaatteessa riitti siihen asti, kunnes ihastuin työkaveriini ja tunne oli molemminpuolinen. Olin ajatellut, että nyt on tätä tasaista harmaata loppuelämä, kuka mua enää edes huolisi (olen 34v). Mutta uuden miehen kanssa menee lähes kaikki yksiin ja huumorintaju myös, nauramme hulluna ja jutunaiheet ei ikinä lopu kesken, koko ajan on ikävä ja hänelle haluaisi kaikki asiat kertoa ensimmäisenä..
Meilaililmme lähes vuoden, kunnes rohkaistuin ja ajattelin että voisimme nähdä ystävinä vapaa-ajalla. No, huomasimme ettei tuo kyllä ystävyyttä ole, toista ei saa mielestä ollenkaan. Emme ole edes suudelleet, vaikka olemme aikaa viettäneet yhdessä, enkä oikein haluakaan, en tiedä onko tuossa sitten fyysistä vetovoimaa.
Tapasin myös toisen miehen, jonka kanssa on myös hyvin paljon yhteistä ja kiinnostus on molemminpuolista. Molemmat miehet tietävät, että olen avoliitossa (ollut jo 5 vuotta ja seurustelua siis takana 7 v, omistusasunto 2 v) ja onneton. Mieheni kanssa olen puhunut, että en rakasta häntä, enkä usko että hänkään kovasti minua, mutta silti minulle sitoumus on sitoumus, en haluaisi luovuttaa (jos tämä onkin 7 vuoden kriisi?) kun kumminkin tarkoitus oli mummuksi asti olla yhdessä. Onko rakkaudenkaipuu tarpeeksi hyvä syy vaihtaa miestä uuteen, onko tämä sama taas 7 vuoden päästä edessä? Lapsia meillä ei ole, enkä haluakaan, mies kyllä haluaisi. Tämän vuoksi on meinannut ero tulla monta kertaa..
Kertokaa pliis te, ketkä olette rakkaussuhteessa, rakkausavoliitossa.. kestikö tunne vai tuliko samat ongelmat kuin vain ihastumisen/järkisyiden kautta sitoutuneille? Mistä olette tienneet, kuka on se teille tarkoitettu? Ja miten olette saaneet tunteen säilymään, onko teillä ikävä jos kumppani on pitkään poissa kotoa jne..?
Kyllähän varmaan alussa olin mieheeni ihastunut, hän oli(?) komea (piti kunnostaan huolta, nyt lihonut kovasti) ja aina menossa joten mielenkiinto säilyi, kun häntä sai "jahdata". Yhteenmuutto ei ollut yhtään romanttinen, riitelimme ekat kaksi vuotta tuon hänen menemisensä takia ja sitten hän sanoi että nyt erotaan tai muutetaan yhteen. No, valitsin sen yhteenmuuton.
Mies muuttui sitten täysin sohvaperunaksi, lopetti kaikki harrastukset ja vahtaa vain urheilua päivät pitkät telkusta ja iltaisin töiden jälkeen vetää bisseä myös viikolla (ei kaatokänniin mutta pari pulloa vähintään illassa, vloppuisin enemmän, itse en juo ollenkaan), ei jaksa kuunnella jos yritän puhua jotain, ei käy kavereiden kanssa juuri missään ja lomilla istutaan hänen sukulaisissaan, kaikki juhlapyhät: joulut, juhannukset, käy siellä myös yksinään eli joskus olemme lomalla eri aikaan (mikä kyllä sopii minulle, saan hieman hengähtää ja tavata esim äitiäni ym).. Jos käymme yhdessä ulkomaanlomalla, luemme omia kirjojamme ja menemme aikaisin nukkumaan.. Mitään yhteisiä intressejä ei ole, jopa musa- ja leffamaut on päinvastaiset. Kumpikaan ei innostu mistään tekemisestä tai harrastuksesta yhdessä.
Tämä periaatteessa riitti siihen asti, kunnes ihastuin työkaveriini ja tunne oli molemminpuolinen. Olin ajatellut, että nyt on tätä tasaista harmaata loppuelämä, kuka mua enää edes huolisi (olen 34v). Mutta uuden miehen kanssa menee lähes kaikki yksiin ja huumorintaju myös, nauramme hulluna ja jutunaiheet ei ikinä lopu kesken, koko ajan on ikävä ja hänelle haluaisi kaikki asiat kertoa ensimmäisenä..
Meilaililmme lähes vuoden, kunnes rohkaistuin ja ajattelin että voisimme nähdä ystävinä vapaa-ajalla. No, huomasimme ettei tuo kyllä ystävyyttä ole, toista ei saa mielestä ollenkaan. Emme ole edes suudelleet, vaikka olemme aikaa viettäneet yhdessä, enkä oikein haluakaan, en tiedä onko tuossa sitten fyysistä vetovoimaa.
Tapasin myös toisen miehen, jonka kanssa on myös hyvin paljon yhteistä ja kiinnostus on molemminpuolista. Molemmat miehet tietävät, että olen avoliitossa (ollut jo 5 vuotta ja seurustelua siis takana 7 v, omistusasunto 2 v) ja onneton. Mieheni kanssa olen puhunut, että en rakasta häntä, enkä usko että hänkään kovasti minua, mutta silti minulle sitoumus on sitoumus, en haluaisi luovuttaa (jos tämä onkin 7 vuoden kriisi?) kun kumminkin tarkoitus oli mummuksi asti olla yhdessä. Onko rakkaudenkaipuu tarpeeksi hyvä syy vaihtaa miestä uuteen, onko tämä sama taas 7 vuoden päästä edessä? Lapsia meillä ei ole, enkä haluakaan, mies kyllä haluaisi. Tämän vuoksi on meinannut ero tulla monta kertaa..
Kertokaa pliis te, ketkä olette rakkaussuhteessa, rakkausavoliitossa.. kestikö tunne vai tuliko samat ongelmat kuin vain ihastumisen/järkisyiden kautta sitoutuneille? Mistä olette tienneet, kuka on se teille tarkoitettu? Ja miten olette saaneet tunteen säilymään, onko teillä ikävä jos kumppani on pitkään poissa kotoa jne..?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mun mielestä kaikki kriisit: 3kk, 1. vuoden, 7. vuoden, 1. aviovuoden jnejnejne on vaan median hömpänpömppää. Ei ole olemassa sellaista suhdetta, jossa kaikki menisi tasaisesti ja ihanasti ja tosi ihkuu. AINA, muista, a i n a tulee elämässä vastaan aikoja, jolloin menee hitaasti, jolloin menee vauhdikkaasti. Joskus menee ylämäkeä, joskus myötämäkeä. Joskus on kivaa, joskus tekisi mieli vetää ranteet auki. Tai vähintään uusia keittiön astiasto, mieluusti sitä tiiliseinää vasten.
Pitää katsoa kokonaisuutena. Olet kuitenkin vielä "nuori". Aikuinen. Joskus pitää vaihtaa parempaan. Kuitenkin pitää katsoa tarkkaan, ettei yhdestä vastoinkäymisestä ole heti pakkaamassa tavaroita.
Olen ollut miesystäväni kanssa pian 5 vuotta. En voi sanoa, että olisin täyttä päätä rakastunut tähän mieheen. Jopa mieheni myönsi, että otti ja katseli aika varovasti ensimmäiset kuukaudet. Mutta niin vain se rakkaus tuli jostain, hiipi ja roihahti. Ja roihuaa edelleen. Alun varovaisuudesta huolimatta muutettiin nopeasti yhteen. Ja tällä tiellä ollaan edelleen. Joka päivä lähetetään viestiä, oltiin lähellä tai kaukana. Aina pitää kysyä ja olla kiinnostunut siitä, miten toisen päivä on mennyt. Vaikka olisi vain jossain käymässä ja tulisi seuraavana päivänä kotiin. Kyllä meilläkin on ollut hiljaisia kausia, jolloin toinen ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. On etsitty omia juttuja, omaa tekemistä ja omaa menemistä. Sitten on taas tullut vähän ikävä siihen kainaloon ja pian ollaankin sohvalla söpöstelemässä ja pusuttelemassa. Tämä on sitä normaalia elämää.
Kyllä se ikävä tulee parin päivän päästä, jos ei olla nähty. Ja tuon miehen kanssa haluan olla. Aina ei mene yksyhteen, mutta kompromisseillä sun muilla saadaan asiat aina rullaamaan.
Kuuntele sydäntä. Tarkastele sitä.
Sulla on sentään joku ja on vieläkin. Ja sit tapailet koko ajan uusia miehiä. Minä en tapaa ikinä ketään ja olen yksinäinen loppu elämäni. Ei kukaan halua edes tavata mua vaikka minä haluaisin et olis joku kenen kanssa tehdä jotain. Et joudu siis olemaan yksin ainakaan. Mulla ei ole edes tyttö kaveria eikä muita kavereita. Sun pitäis olla onnellinen et on sentään joku. Jos jätät nyky miehesi niin sulla on heti uusi mies tiedossa, joten et jää yksinäiseksi.