Oon niin pettynyt ystävääni, tai ihmiseen jota pidin ystävänäni.
Ollaan tunnettu vain n. pari vuotta mutta heti tutustuttuamme alettiin pitää tiiviisti yhteyttä, ja sitä kesti heti ensi tapaamisesta reilusti yli vuoden päivät. Mun mielestä olimme läheisiä, jaettiin kaikki ilot ja surut, mukaan mahtui dramaattisia riitojakin jotka aina yhteistuumin selvitettiin ja jatkettiin tyhjältä pöydältä.
Nyt on jotain tapahtunut... Hänellä ei enää yhtäkkiä tuntunut olevan aikaa mulle. Selitykset olivat hyvät, joten en miettinyt asiaa sen enempää - ihan normaalia että välillä tulee muita juttuja ja yhteydenpito ei ole koko ajan niin tiivistä. Mut sit kun yhdestä selityksestä päästiin niin tuli jo seuraavaa, ja seuraavaa. Väkisinkin sitä miettii ettei voi olla sattumaa.
En ottanut itse asiaa puheeksi mutta jossain vaiheessa selitteli että älä pahastu että hän tykkää olla välillä omissa oloissaan. Aivan luonnollista ja kunnioitettavaa - kunnes tajusin ettei suinkaan ollut omissa oloissaan vaan tuntui viettävän aktiivista seuraelämää milloin missäkin. Väkisinkin siitä tuli otettua nokkiini.. No eipä hän ole minulle tilivelvollinen ja tekee toki mitä tahtoo, joten en tosiaan ääneen paljastanut tuntojani.
Viimeiset pisarat on että hän on viimeaikoina vaikuttanut jopa ylimieliseltä...
Joo-o, ihmisten mielet muuttuu ja kaikki oikeudet siihen, mutta tuntuupa vaan pahalta. Oon pettynyt, vihainen ja surullinen. Tekis mieli sanoo hänelle asiasta mut tajuan että kuulostaisin vain marttyrimaiselta eikä se muuttaisi mitään. Tai sit tekis mieli näpäyttää häntä, mut sekin aika haastavaa kun eipä mun elämä häntä tunnu muutenkaan kiinnostavan.
Tiedän että hän yks päivä ottaa yhteyttä ja kaikki tuntuu varmasti taas jutellessa ihan hyvältä... mutta sekin vähän pelottaa siinä mielessä etten tahdo olla sellainen lammas jonka voi halutessaan heittää nurkkaan ja poimia taas sieltä kun siltä tuntuu.
En vaan tiedä miten toimia tässä tilanteessa...tekee mieli kiukutella mutta paras kai olisi jättää ihminen omaan arvoonsa, vaikka pahalta sekin tuntuu. Ja kuitenkin käy mielessä että oonko sittenkin liioitellut asioita päässäni ja olenko kohtuuton ja ylidramatisoin tilannetta? Vaikka kai ne omat tuntemuksen on paras mittari?
Ollaan tunnettu vain n. pari vuotta mutta heti tutustuttuamme alettiin pitää tiiviisti yhteyttä, ja sitä kesti heti ensi tapaamisesta reilusti yli vuoden päivät. Mun mielestä olimme läheisiä, jaettiin kaikki ilot ja surut, mukaan mahtui dramaattisia riitojakin jotka aina yhteistuumin selvitettiin ja jatkettiin tyhjältä pöydältä.
Nyt on jotain tapahtunut... Hänellä ei enää yhtäkkiä tuntunut olevan aikaa mulle. Selitykset olivat hyvät, joten en miettinyt asiaa sen enempää - ihan normaalia että välillä tulee muita juttuja ja yhteydenpito ei ole koko ajan niin tiivistä. Mut sit kun yhdestä selityksestä päästiin niin tuli jo seuraavaa, ja seuraavaa. Väkisinkin sitä miettii ettei voi olla sattumaa.
En ottanut itse asiaa puheeksi mutta jossain vaiheessa selitteli että älä pahastu että hän tykkää olla välillä omissa oloissaan. Aivan luonnollista ja kunnioitettavaa - kunnes tajusin ettei suinkaan ollut omissa oloissaan vaan tuntui viettävän aktiivista seuraelämää milloin missäkin. Väkisinkin siitä tuli otettua nokkiini.. No eipä hän ole minulle tilivelvollinen ja tekee toki mitä tahtoo, joten en tosiaan ääneen paljastanut tuntojani.
Viimeiset pisarat on että hän on viimeaikoina vaikuttanut jopa ylimieliseltä...
Joo-o, ihmisten mielet muuttuu ja kaikki oikeudet siihen, mutta tuntuupa vaan pahalta. Oon pettynyt, vihainen ja surullinen. Tekis mieli sanoo hänelle asiasta mut tajuan että kuulostaisin vain marttyrimaiselta eikä se muuttaisi mitään. Tai sit tekis mieli näpäyttää häntä, mut sekin aika haastavaa kun eipä mun elämä häntä tunnu muutenkaan kiinnostavan.
Tiedän että hän yks päivä ottaa yhteyttä ja kaikki tuntuu varmasti taas jutellessa ihan hyvältä... mutta sekin vähän pelottaa siinä mielessä etten tahdo olla sellainen lammas jonka voi halutessaan heittää nurkkaan ja poimia taas sieltä kun siltä tuntuu.
En vaan tiedä miten toimia tässä tilanteessa...tekee mieli kiukutella mutta paras kai olisi jättää ihminen omaan arvoonsa, vaikka pahalta sekin tuntuu. Ja kuitenkin käy mielessä että oonko sittenkin liioitellut asioita päässäni ja olenko kohtuuton ja ylidramatisoin tilannetta? Vaikka kai ne omat tuntemuksen on paras mittari?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Onhan se kiukku ja suru ihan normaali reaktio, jos kokee itsensä hylätyksi ja nurkkaan heitetyksi. Toisen tekemisiä tulee katsoneeksi suurennuslasilla eli tuskinpa tuo ystävä ajattelee sinua hätävarana, hän on vain saanut muita ystäviä, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisempia. Ystävyys ei läheskään aina ole ikuista, vaan vaihtuu ilman että siinä olisi syyllisiä sen kummemmin. Ystävyys voi muuttua enemmän tuttavuudeksi tai toinen on alun perinkin ajatellut sen olevan tuttavuutta. MInä en antaisi tuollaiselle lamma-ajatukselle kovin paljon tilaa, vaan koettaisin etsiä uusia ystäviä ja suhtautua normaalisiti tuohon kiireiseen ystävään. Jos alat suhtautua häneen eri tavalla kuin ennen niin hän vaistoaa sen ja silloin tuttavuus ja ystävyys voi loppua. Ihan turhaan, tuttaviakin on hyvä olla. Joku päivä voitte taas lähentyä.
Kiitoksia järkevistä ajatuksista :)
Noinhan asiat meneekin... ja ihan ymmärrettävää että välillä tulee muita ajankohtaisempia asioita ja tavataan muitakin ystäviä. En nyt aivan siitä ole pahastunut vaan ehkä tyylistä jolla se on tehty.
Mut hyvä neuvo on suhtautua häneen jatkossa normaalisti, ja antaa tilaa , ts, olkoot hän muhun päin yhteyksissä halutessaan. Ehkä hän palaa "takaisin" halutessaan, mut käsitän nyt että kiukuttelu ainakin on turhaa :)
minulla on samallainen tapaus ja mikä minua loukaa eniten on se että hän kertoo että haluaa olla enemmä omassa rauhassa ,kuitenkin hän muiden ystävien kanssa enemmän ja hänellä on myös uusia ystäviä.
minä otin asian suoraan puheeksi ja hän ei halua kuitenkaan suoraan myöntää että on paljon muiden kanssa, kysyin haluaako hän olla mun ystävä kuulema haluaa.
hän on kiltti ihminen ja tottunut että muut päättää asioita ja osa käyttää hyväksikin minä olen aina ottanut hänet ja hänen etunsa huomioon.
mietin että voisinko olla hänen luoteiselle liian kiltti ystävä.
nykyään on pinnallisuus muodissa ja aitous ei ole hyve.
Oon ollut itse vähän vastaavassa tilanteessa. Tuntui, että ko. ystävä ei juurikaan arvostanut ja piti itsestäänselvyytenä. Aina se olin minä, joka soitti hänelle jne. Monestikin kuulin jälkeenpäin, että hän oli esim. kutsunut muita kavereita kylään, muttei minua. No, olihan hänellä toki oikeus tehdä niin, mutta ei se tietysti kivalta tuntunut.
Kannattaa koittaa etsiä muita kavereita ja harrastuksia. Jos ystäväsi vielä joskus haluaa oma-aloitteisesti olla yhteydessä, se voi olla ihan ok ja mukavaa, mutta parempi suhtautua tuollaiseen ihmiseen niin, että jos kaveruus lopahtaa niin se ei ole sinulle maailmanloppu, koska elämässäsi on paljon muutakin.
Sama juttu tosiaan että itsestäänselvyydeksi tunnen itseni, esim. tapaamiset lyödään lukkoon aina vasta viime tingassa, tai alustavasti sovitut asiat hän peruu usein kun on tullut jotain tärkeämpää.
Siinä mielessä tunnen itseni typeräksi kun ole omia menojani järjestellyt hänen takiaan, kun minä olen aina ollut hänelle se järjestettävissä oleva meno jonka voi siirtää perua jne. Eli olen kai tehnyt itse itsestäni itsestäänselvyyden, mutta en halua nähdä pahana sitäkään jos olen omasta halusta ja vilpittömästi hänen seuraansa arvostaen toiminut näin.
Tuntuu vaan että ennemmin tai myöhemmin ihmisiin saa aina pettyä.
Tulee vähän mieleen, että monesti tuollainen ihminen itse juoksee puolestaan sosiaalisesti "suosittujen" ihmisten perässä ja pyrkii pääsemään heidän seuraansa ja piireihin ts. saamaan hyväksyntää niiltä, jotka sitä pihtailevat. Sitten hänellä täytyy olla joku, jolle tehdä samat temput, joka siis on hänen maailmankatsomuksensa mukaan sitä alempaa kastia, josta hän pyrkii nousemaan. Lapsellista, mutta eiväthän he sitä itse huomaa kymmenissäkään vuosissa.
Jos siis näkisit tällaisen ihmisen siinä toisessa seurassa, niin voisit tarkkailla vuorovaikutusta ja päästä siitä oikeaan käsitykseen. Älä ainakaan kärsi alemmuudentunteesta hetkeäkään.
Juu, en tiedä mitään ikävämpää kuin sovittujen menojen peruuttaminen.... Minulla oli muutama ystävä jotka tekivät näin lähes aina. Piti mennä syömään suoraan töistä, noo, eikös tullut soitto muutamaa tuntia aikaisemmin, että ei pääse. Yksi ystävä oli telonut kätensä niin "pahasti", että ei pystynyt soittamaan kun käteen koski niin kamalasti, mutta uusia vaatteita pystyi kyllä sovittamaan. On sanomattakin selvää, että tällaisien ystävien kanssa ei kannata kauheasti hengailla. He omalla käytöksellään karkoittavat ystävänsä pois.
Ilmeisesti heidän "juttunsa" on asioiden sopiminen ja suunnittelu, mutta taas toiseikkaista lupausten pitäminen ja sovituissa asioissa pysyminen
Voisiko olla kyse siitä että olette viettäneet liikaa aikaa yhdessä?
Aika lapsellista kuitenkin käyttäytyä kylmästi ja ylimielisesti toista kohtaan.
Tai sitten hän tietää sinusta liikaa -> kateus tulee kuvioihin.
Paras tapa tuossa tilanteessa, jos siis sovitut tapaamiset tai menot perutaan on:
1 ottaa asia suoraan puheeksi (itse olen tehnyt näin)
2 ei välittää koko ihmisestä, ja näytellä ettei haittaa, eikä ota yhteyttä, odottaa että ystävä ottaa yhteyttä sinuun. Jos näin ei käy, hän ei ole arvoisesi!
3 tehdä itse samoin.
Kuten jo aikaisempi kirjoittaja sanoi, valitettavasti ihmisillä on jonkinlainen arvojärjestys. Ystävät voivat yrittää päästä suositumpien ihmisten seuraan, ja unohtaa sinut. Hyvässä ystävyyssuhteessa molemmat ovat "samanarvoisia", jos huomaat ottavasi itse häneen koko ajan yhteyttä, valitettavasti olet "alempiarvoinen". Yleensä "ylempiarvoinen" on se joka uskaltaa sanoa suoraan, ja ei anna itseään kohdeltavan miten vaan. Älä siis ole se "hälläväliä" ystävä joka myöntyy kaikkeen.