Eli mahdollisimman lyhyesti. Olen seurustellut pari vuotta miehen kanssa joka lähtee jokaisen riidan yhteydessä nykyään vanhempiensa luo "rauhoittumaan".
Hänelle riita tarkoittaa myös keskustelua parisuhteen tilasta tai toiveiden esittämisestä jonkin asian muuttamiseksi. Hän kokee siis riitana melkein kaken muun kuin säästä keskustelun.
Viimeiset kuukaudet ovat menneet siten että tavarat kulkevat edestaas muovipusseissa...pari viikkoa täällä ja sitten viikoksi äidin helmoihin. Äiti on hyvin ylihuolehtivainen ja antaa lapselleen kaiken mitä hän tahtoo. myöskään hänen ei tarvitse äitinsä luona osalllistua kotitöihin eikä kuluihin.
Nyt tämä mies on sitten taas pupujussireissullaan tuumailemassa asioita, ikäänkuin ne sillä tavalla mihinkään muuttuisivat.
Ei ota yhteyttä reissujensa aikaan, eikä välitä missä tilanteessa lähtee. Viimeeksi lähti kun isäni kuoli, ei jaksanut katsella "mökötystäni", siis omasta mielestäni suruani.
Eilen illalla sitten soitin ja kysyin että mitenkäs kauan ajattelit siellä harkita palaatko takaisin vai et, johon sain vastauksen: en tiedä.
No minä tiesin. kerroin että tämä harkinta-aika loppui tähän ja takaisin ei ole paluuta. Minulle riitti tämä odottelu ja "varalla" olo.
Meidän suhteemme oli muutenkin vaikea, ei läheisyyttä, ei seksiä, ei puhetta.
Hyviäkin puolia tästä ihmisestä löytyy mutta en pidä reiluna keinona pakoilua ja toisen odotuttamista riitatilanteissa. Niistä pakoreissuista kun tuli vaan lisää katkeruutta.
Nyt nukuin yön hyvin pitkästä aikaa kun sain tehtyä tämän päätöksen.
Onko muilla ollut tälläisiä "rintamakarkureita" ja miten asiat ovat ratkenneet lopulta?
Hänelle riita tarkoittaa myös keskustelua parisuhteen tilasta tai toiveiden esittämisestä jonkin asian muuttamiseksi. Hän kokee siis riitana melkein kaken muun kuin säästä keskustelun.
Viimeiset kuukaudet ovat menneet siten että tavarat kulkevat edestaas muovipusseissa...pari viikkoa täällä ja sitten viikoksi äidin helmoihin. Äiti on hyvin ylihuolehtivainen ja antaa lapselleen kaiken mitä hän tahtoo. myöskään hänen ei tarvitse äitinsä luona osalllistua kotitöihin eikä kuluihin.
Nyt tämä mies on sitten taas pupujussireissullaan tuumailemassa asioita, ikäänkuin ne sillä tavalla mihinkään muuttuisivat.
Ei ota yhteyttä reissujensa aikaan, eikä välitä missä tilanteessa lähtee. Viimeeksi lähti kun isäni kuoli, ei jaksanut katsella "mökötystäni", siis omasta mielestäni suruani.
Eilen illalla sitten soitin ja kysyin että mitenkäs kauan ajattelit siellä harkita palaatko takaisin vai et, johon sain vastauksen: en tiedä.
No minä tiesin. kerroin että tämä harkinta-aika loppui tähän ja takaisin ei ole paluuta. Minulle riitti tämä odottelu ja "varalla" olo.
Meidän suhteemme oli muutenkin vaikea, ei läheisyyttä, ei seksiä, ei puhetta.
Hyviäkin puolia tästä ihmisestä löytyy mutta en pidä reiluna keinona pakoilua ja toisen odotuttamista riitatilanteissa. Niistä pakoreissuista kun tuli vaan lisää katkeruutta.
Nyt nukuin yön hyvin pitkästä aikaa kun sain tehtyä tämän päätöksen.
Onko muilla ollut tälläisiä "rintamakarkureita" ja miten asiat ovat ratkenneet lopulta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
joku sentään ymmärtää itsekkin erota! hyvä päätös!
Erityisesti osui tuo toiveiden esittämisen kokeminen riitana tai parisuhteen tilasta puhuminen. Näistä kahdesta saa riidan aikaiseksi jos haluan. Mies selittää että hän haluaa olla naiselleen täydellinen ja jos ei ole, ahdistuu ja riita on valmis. Osaisiko miehet selittää tätä asiaa? Miksi on niin kauheaa jos nainen on onnellinen mutta toivoo jotain ja sen ilmaistessaan mies kokee riittämättömyyttä? Eikö ole hyvä että sanoo suoraan asioista??? Onko muilla miehillä tällaista "vammaa"?
Joo mun avopuolisolla (miehellä) on tällainen ongelma. Harmittaa että muutin hänen kanssaan elokuun lopulla yhteen, ja joudun odottamaan vuoden päivät että pääsen muuttamaan pois. Eroajatukset on vaan lisääntynyt. Harmi ettei mies tajua kuinka paljon haluan hänen seuraansa ja tehdä kaikkea kivaa. Pelaaminen, opiskelu ja kaikenmaailman palaverit menee meikäläisen edelle.
Minä kun oon jo aikuinen...keski-iässä, olen ymmärtänyt ettei täydellisiä parisuhteita ole olemassakaan ja kahden aikuisen pitää puhua asioistaan ja toiveistaan.
Joillekkin miestyypeille on vaikea tosiaan kuunnella mitään minkä voisi jotenkin käsittää arvosteluksi. Nainen saa siinä kuumeisesti miettiä miten sanansa asettelee jos haluaa tulla kuulluksi.
Ja kuitenkin, lopputuloksena on sitten se riita.
Johtuu kypsymättömyydestä ja ehkä siitä ettei ole sinut itsensä kanssa.
Minulla on nyt erosta pieni tovi aikaa ja tuntuu että henkikin kulkee paremmin kun ei tartte miettiä mistä uskaltaa sanoa ja mistä ei.
Eikä tämä mies ollut ensimmäinen tätä lajia, toivottavasti viimeinen kuitenkin.
Jos vielä joskus jonkun löydän. toivon että löytyy sitä keskustelutaitoa ja taito ottaa asiat siten kun ne sanotaan..ei kääntää joksikin muuksi.
Tietysti naisistakin löytyy samanlaisia ihmisiä, en halua väittää että tämä ainoastaan miesten vika olisi.
Kuitenkin sellainen häiriötekijä se suhteessa on että ennemmin tai myöhemmin ero siellä on edessä.
Tässä pätkässä tiivistyi se mikä minua seurustelussamme repii "..Hyviäkin puolia tästä ihmisestä löytyy mutta en pidä reiluna keinona pakoilua ja toisen odotuttamista riitatilanteissa. Niistä pakoreissuista kun tuli vaan lisää katkeruutta."
Meillä asioista kyllä puhutaan ja monet riidat selvitetään ihan hyvässä hengessä MUTTA jälkikäteen kun minä olen mielestäni "antanut periksi". Usein tunnen syvää katkeruutta kun joudun kokonaisia viikonloppuja odottelemaan ja kerran meni 3 viikkoa joka oli jo niin tylyä hiljaisuutta että aloin jo uskoa ettei tässä olla enää yhdessä. Mies kuitenkin palasi ja kk meni taas sopuisasti.
Meillä on omat asunnot joka mahdollistaa tämän "mökötysleirin" pitämisen toisaalla. Vihaan sitä. Se on kerta kaikkiaan itselleni vieras tapa hoitaa ongelmia. Useamman päivän hiljaisuus jotenkin vaan pahentaa kaikkea kun odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Ja kun on tulehtunutta niin ei pätkääkään huvita tavata ystäviä koska hekin näkevät asioiden tilan jo naamasta. Joten on vaan yksin odotettava.
Mieheni mökötykseen kuuluu että tekstareihini vastaillaan nihkeästi ja aletaan kiristää tivaamalla jotain pientä asiaa jonka olen jo unohtanut. Miksi tein näin, tai miksi tein noin, enpäs palaakaan vielä, katsotaan huomenna! Itse en pystyisi samaan, mutta viha sisälläni kyllä kiehuu. Välillä tekee mieli lähteä salatreffeille kun kerran ei mitään kuulu, mutta en pysty. Se tuntuisi petolliselta, ja olisi kaiken loppu..
Mies rakastaa minua paljon, tekee vuokseni uskomattoman paljon asioita ja on elämäni rakkaus..mutta miten sama ihminen jaksaa vetää noita mökötysputkia päivätolkulla? Voiko toisen ihmisen sulkea kokonaan pois mielestä?
Aloittajalle vielä onnittelut eropäätöksestä. Mielestäni tässä on jo syy tehdä eropäätös: "Viimeeksi lähti kun isäni kuoli, ei jaksanut katsella "mökötystäni", siis omasta mielestäni suruani." Miehesi ei ole kasvanut aikuiseksi vielä, hän ei tiedä mitä on käsitellä kuolemaa. Minä olen menettänyt kaikki läheiseni ja olin omasta tahdostani yksin nuo ajat koska suruaika ei ole mökötystä, ja surevan rinnalla eläminen vaatii paljon. En halunnut laittaa kumppania koetukselle, halusin olla yksin...mutta se oli minun päätökseni silloin.
Tämä on myös syy miksi pidän "toisen ihmisen odotuttamista" loukkaavana ja äärimmäisen itsekkäänä tekona. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Olen nähnyt sen miten eteen tulee tilanne kun todella toivoisi että saisi vielä sen kaiken hukkaan heitetyn ajan käyttöönsä...sen ajan mitä turhiin retkiin ja riitoihinkin tuli tuhlattua. Jokainen miettiköön mitä sillä tarkoitan.
hukattu aika; Kiitos. Tilanteesi parisuhteen osalta on paljolti samanlainen kuin omani. Erityisesti viestisi loppuosa kosketti. Omassa suhteessani on tekijöitä,jotka pitävät lopullisen menetyksen pelon jatkuvasti läsnä.
Mun avomiehellä samanlaista ongelmaa: itseensä kohdistuvaa "arvostelua" hän ei pysty sietämään. Siis vaikka sanoisin aivan aiheesta ja haukkumatta, huutamatta... Silti vastassa hiljaisuus, tuntuu ettei tule asiassa vastaan lainkaan...
Voikohan ihminen muuttua tällaisessa? On meidän keskusteluissa kyllä jonkinlaista edistystä hetkittäin, ja eritytisesti jos ottaa huomioon ettei hän ikinä ole joutunut kyseisellä tavalla aiemmin keskustelemaan. Ollaan kyllä kohta molemmat 30, mutta hän ei ole selaisessa parisuhteessa ollut missä olisi vaivautunut keskustelemaan.
Onkohan tämä loppujen lopuksi kuinka suuri ongelma? Miten muut näette tilanteemme?
Riidat liittyvät usein siihen etten saa tarpeeksi huomiota, ja muut asiat tuntuvat menevän edelle. Sitten jos sanon asiasta (ollessani jo valmiiksi harmissani tilanteesta, siitä ettei seurani tunnu kiinnostavan tarpeeksi) siitä seuraa vielä varmemmin vetäytymistä omiin ajatuksiin, hiljaisuutta... Ei mitään tyyliin että "anteeksi, en ole tarkoittanut loukata, totta kai seurasi on mulle tärkeää..." tms jotain muuta mitä tuollaisessa tilanteessa nyt toivoo kuulevansa.
Pahinta on kun riidat saattavat liittyä sellaisiin tilanteisiin että mies on ollut viihteellä, jä hänestä ei ole kyseisenä iltana kuulunut mitään, vaikka oli puhe että soitellaan. Ei siis esim vastaa viestiin. Vihasena ja humalassa lyö luurin korvaan kun soitan suuttuneena.
Näistä sanoo jälkeenpäin kyllä olevansa tosi pahoillaan. Ovat vaan toistuneet monesti.
Ääh, onko näin että järkevintä "juosta vielä kun voi" vai voiko ajatella mitään vakavampaa? Yleisesti muuten meillä osuu asiat yksiin kyllä. Olen ajatellut miehen kyllä elämäni miehenä, mutta tuleekohan tämä asiat lopulta väliimme...?
Ap kerroit asian niinkuin meilläkin on ollut! Nyt viiden vuoden jälkeen äijä on jo oppinut et jos hän lähtee ovesta ulos sopimatta ja puhumatta nii sit on kyllä huono homma.
Ollaan tultu pitkä matka tähän, se vaatii paljon työtä molemmilta, paljon keskustelua ja treenausta ja uskallusta myös mieheltä oppia uusia toimintatapoja... kyll se siitä jos vaan tahtoa löytyy. Tsemppiä!
Kas kummaa ettet siihen haluamaasi kuuseen takapihalla?
"Mies selittää että hän haluaa olla naiselleen täydellinen ja jos ei ole, ahdistuu ja riita on valmis."
Eli mies ei ole aikuinen eikä kestä kritiikkiä. Missä ihmeen pimpeli pompeli maailmassa mies oikein elelee, jos kuvittelee olevansa täydellinen? Kukaan ei ole täydellinen. Aikuinen normaalilla ajatuksenjuoksulla varustettu ihminen tuon tietää ja tajuaa, eikä saa itkupotku raivareita saadessaan epämieluisaa palautetta.
Empatiakyvytön, kehittymätön ihminen näkee itsensä maailman napana ja voi mielestään sanoa ja tehdä mitä vain, seurauksista välittämättä. Kun ei ole empatiakykyä niin sitä ei sitten ole eikä koskaan tule.
Epämieluisan palautteen kehittymätön, empatiakyvytön tyyppi kokee loukkauksena eikä lainkaan tajua, että palaute aiheutui hänen sanoilla tai teoilla tuottamastaan pahasta olosta. Satutettu kohde saa tyypin puolesta kärsiä ihan itsekseen, tyyppi ei välitä eikä oikeasti edes tajua, että joku toinen kärsii. Ja että hän on siitä vastuussa ja että asiasta pitäisi voida puhua.
Ja anteeksipyyntö tai pahoittelu ei tällaisen tyypin repertuaariin kuulu ollenkaan - hänen tekonsa ovat aina oikeutettuja. Ja vain hänen kärsimyksensä on olemassa. Lapsen tasoista itsekkyyttä siis, narsismia jopa.
Minulla kumppani ahdistui minun työpaikan vaihdoksesta. Olin asian päättänyt jo ennen yhdessä oloamme. Nyt syyttelee minua kun en huomioi tarpeeksi ja häipyy riidan aikana. On useasti jo uhkaillut erollakin... Erittäin hermoja raastavaa kun kumppani ei kestä ns. arkea. Ei alkuhuuma kestä loputtomiin.