Haluaisin kertoa omakohtaisen kokemuksen koliikista. Esikoisellamme oli 3 kk:n koliikki. Käytännössä valvoimme vaimoni kanssa yöllä klo 2-3, pahimmillaan aamu yhdeksään.
Tämä tuntui tällöin pahalle, MUTTA se EI sattunut sydameen. Kävin töissä normaalisti (herätys klo 6) ilman mutinoita.
Menetimme toisen lapsemme viime viikonloppuna rv17. Voin sanoa, että SE sattuu sydämeen.
Totean omakotaisesti ettei se valvominen ole kuin fyysistä. Mikäli koen joskus lapseni koliikkiajan uudelleen, EN tule asiasta valittamaan jos vain minulla on rakas pellavapää sylissä pitämässä elämän, ihaninta, ääntä.
Tätä ei ole kirjoitettu ajatuksella etteikö koliikkiaika ole pariuhteelle ja perheelle raskasta. Vaan vaikeuksien keskellä ymmärtämään, että asiat voisi olla pahemminkin...
Tämä tuntui tällöin pahalle, MUTTA se EI sattunut sydameen. Kävin töissä normaalisti (herätys klo 6) ilman mutinoita.
Menetimme toisen lapsemme viime viikonloppuna rv17. Voin sanoa, että SE sattuu sydämeen.
Totean omakotaisesti ettei se valvominen ole kuin fyysistä. Mikäli koen joskus lapseni koliikkiajan uudelleen, EN tule asiasta valittamaan jos vain minulla on rakas pellavapää sylissä pitämässä elämän, ihaninta, ääntä.
Tätä ei ole kirjoitettu ajatuksella etteikö koliikkiaika ole pariuhteelle ja perheelle raskasta. Vaan vaikeuksien keskellä ymmärtämään, että asiat voisi olla pahemminkin...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Meillä valvottiin neljä vuotta pojan kanssa. Aluksi sitä pidettiin koliikkina, mutta valvottuani kolme ja puoli vuotta, löytyi oikea todellinen syy. osa oli koliikkia ja osa jotain muuta. On raskasta valvoa ja tehdä työpäivä päälle. Mutta se on elämää. Jälkikäteen ajateltuna ei se tuntunut hirveältä, kun muutoin sain pitää lasta sylissä ja rakastaa.