Olen (edelleen) umpikujassa. Kirjoittelin tänne samoista ajatuksista jo parisen kk sitten. Eli miehen kanssa laajemman luokan parisuhdeongelma ja sen myötä tietysti paljon muitakin ongelmia. Aiempi avaukseni löytyy tämän linkin takaa:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10874446
Nyt tilanne on kertakaikkiaan karannut käsistä. Tuon jälkeen juurikaan mitään riitoja tms ei ole ollut, vain normaalia arkea. Paitsi, että tämä on jo hyvin kaukana normaalista. Tilanne räjähtää käsiin ihan juuri. Suurin ongelma (joka aiheuttaa sen, että pakostakin tilanne räjähtää) on rahanpuute. Pitkään ollaan oltu velkakierteessä ja nyt se alkaa olla kestämätön. Itse olen paniikissa, mies ei edes puhu asiasta. On kuin mitään ei olisikaan.
Mies ei puhu talousasioista, ei juuri muistakaan asioista minun kanssani. Ja jos puhuu, niin tosiaan ihan kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisikaan. Muutenkin hän juttelee niitä näitä ja on ainakin olevinaan hyväntuulinen jne. Mä olen elokuun lopulla viimeksi puhunut hänelle oikein kunnolla vakavasti ja pitkään. Sen jälkeen ehkä kerran syyskuun alkupuolella lyhyemmin tästä tilanteesta ja kysynyt hänen mielipidettään mitä tehdään. Vastaus on aina "Emmä tiedä".
Sen jälkeen en enää ole jaksanut puhua (olen sitä siis n. vuoden yrittänyt tehdä). Olen vain odottanut, että ottaisiko hänkin vihdoin tilanteesta jotenkin vastuuta. Mutta ei. Joten nyt on kai itse sitten jotain tehtävä. Ja koen, ettei tässä minulla ole enää muuta tehtävissä kuin ottaa ero.
Koen, että mies ei arvosta minua yhtään, ei koe vastuuta siitä, että pelastaisi perheemme..eikä mistään muustakaan. Ainoa mikä häntä kiinnostaa, on harrastus. Siitä puhutaan heti aamulla, harrastuksissa käydään aina kuin mahdollista, kotona ollessa katsotaan netista harrastukseen liittyviä videoita (tai vaihtoehtoisesti jotain muuta tyhjänpäiväistä). Mitään muuta ei sitten teekään... Kaikki levällään. Ihan kaikki. Eikä aikomustakaan edes tehdä mitään.
Rationaalisesti ajatellen tämä olisi helppoa, päivänselvä ero. Mutta miksi se päätös on niin vaikeaa tehdä? Miksi tässä on edelleen niin vahvat tunteet mukana? Miksi sitä itse on sokaistunut tähän tilanteeseen? Miksi edelleen jossain alitajunnassa kytee ajatus, että mies ja meidän suhde muuttuisi takaisin entiselleen? Miksi on niin vaikeaa päästää irti unelmistaan ja siitä millaisen elämän on halunnut? Sen vuoksi sitten kärsii kuukaudesta ja vuodesta toiseen..
Ongelmani on myös, ettei minulla ole ketään ystävää, jonka kanssa voisin puhua asiasta. Ketään joka puhuisi minulle järkeä ja antaisi neuvoja. Kaikki ystäväni ovat myös yhteisiä ystäviämme ja tästä tilanteesta en voi puhua kenellekään niin, etteikö se kuulostaisi siltä, että haluan vain haukkua miestäni. Sellaista kuvaa en halua antaa, vaikka fakta onkin se, että käytännössä kaikki tämänhetkiset ongelmamme johtuvat siitä, ettei mies tee riittävästi eikä ota vastuuta. Ei myöskään ota vastaan neuvoja eikä suostu keskustelemaan. Ei ainakaan niin, että se hänessäkin herättäisi jotakin aktiivisuutta.
Mutta kuten sanoin, tilanteemme alkaa olla jo ihan järjetön. Ei varmaan kukaan tuttavamme edes uskoisi, vaikka kertoisinkin.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10874446
Nyt tilanne on kertakaikkiaan karannut käsistä. Tuon jälkeen juurikaan mitään riitoja tms ei ole ollut, vain normaalia arkea. Paitsi, että tämä on jo hyvin kaukana normaalista. Tilanne räjähtää käsiin ihan juuri. Suurin ongelma (joka aiheuttaa sen, että pakostakin tilanne räjähtää) on rahanpuute. Pitkään ollaan oltu velkakierteessä ja nyt se alkaa olla kestämätön. Itse olen paniikissa, mies ei edes puhu asiasta. On kuin mitään ei olisikaan.
Mies ei puhu talousasioista, ei juuri muistakaan asioista minun kanssani. Ja jos puhuu, niin tosiaan ihan kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisikaan. Muutenkin hän juttelee niitä näitä ja on ainakin olevinaan hyväntuulinen jne. Mä olen elokuun lopulla viimeksi puhunut hänelle oikein kunnolla vakavasti ja pitkään. Sen jälkeen ehkä kerran syyskuun alkupuolella lyhyemmin tästä tilanteesta ja kysynyt hänen mielipidettään mitä tehdään. Vastaus on aina "Emmä tiedä".
Sen jälkeen en enää ole jaksanut puhua (olen sitä siis n. vuoden yrittänyt tehdä). Olen vain odottanut, että ottaisiko hänkin vihdoin tilanteesta jotenkin vastuuta. Mutta ei. Joten nyt on kai itse sitten jotain tehtävä. Ja koen, ettei tässä minulla ole enää muuta tehtävissä kuin ottaa ero.
Koen, että mies ei arvosta minua yhtään, ei koe vastuuta siitä, että pelastaisi perheemme..eikä mistään muustakaan. Ainoa mikä häntä kiinnostaa, on harrastus. Siitä puhutaan heti aamulla, harrastuksissa käydään aina kuin mahdollista, kotona ollessa katsotaan netista harrastukseen liittyviä videoita (tai vaihtoehtoisesti jotain muuta tyhjänpäiväistä). Mitään muuta ei sitten teekään... Kaikki levällään. Ihan kaikki. Eikä aikomustakaan edes tehdä mitään.
Rationaalisesti ajatellen tämä olisi helppoa, päivänselvä ero. Mutta miksi se päätös on niin vaikeaa tehdä? Miksi tässä on edelleen niin vahvat tunteet mukana? Miksi sitä itse on sokaistunut tähän tilanteeseen? Miksi edelleen jossain alitajunnassa kytee ajatus, että mies ja meidän suhde muuttuisi takaisin entiselleen? Miksi on niin vaikeaa päästää irti unelmistaan ja siitä millaisen elämän on halunnut? Sen vuoksi sitten kärsii kuukaudesta ja vuodesta toiseen..
Ongelmani on myös, ettei minulla ole ketään ystävää, jonka kanssa voisin puhua asiasta. Ketään joka puhuisi minulle järkeä ja antaisi neuvoja. Kaikki ystäväni ovat myös yhteisiä ystäviämme ja tästä tilanteesta en voi puhua kenellekään niin, etteikö se kuulostaisi siltä, että haluan vain haukkua miestäni. Sellaista kuvaa en halua antaa, vaikka fakta onkin se, että käytännössä kaikki tämänhetkiset ongelmamme johtuvat siitä, ettei mies tee riittävästi eikä ota vastuuta. Ei myöskään ota vastaan neuvoja eikä suostu keskustelemaan. Ei ainakaan niin, että se hänessäkin herättäisi jotakin aktiivisuutta.
Mutta kuten sanoin, tilanteemme alkaa olla jo ihan järjetön. Ei varmaan kukaan tuttavamme edes uskoisi, vaikka kertoisinkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toi kuulostaa aivan siltä, kun te molemmat olisitte jo lakanneet yrittämästä ja molemmat vain odottaisi toisen tekevän sen ratkaisevan siirron.
Itse olen sen ratkaisevan siirron suhteen hieman samanlaisessa tilanteessa, mutta meillä ei ole lisänä noita taloudellisia vaikeuksia.
Tiedän kuinka vaikeaa on tunnustaa itselleen ja koko muulle maailmalle ettei tää toimi. Koko ajan vaan odottaa sitä pientä ihmettä, joka muuttaa kaiken sellaiseksi kun se oli aikaisemmin. Joka päivä toivoo ja joka päivä saa pettyä. Se katkeroittaa.
Kirjoituksestasi paistaa tuo katkeruus läpi ja uskon että miehesikin sen tuntee.
Oletko kertaakaan aivan suoraan puhunut erosta?
Jonkinasteista terapiaa hakisin itselleni, jos olisin paikallasi. On hyvä kartoittaa omaa tilannettaan ulkopuolisen ihmisen kanssa, kiihkottomasti, ja realiteetit huomioon ottaen. Voit saada niitä neuvoja joita kaipaat, ja pelkäämättä, että se kuulostaisi siltä kuin haukkuisit miestäsi.
Ehkä ero ei tunnesiteiden vuoksi joista kirjoitat ole sinulle paras ratkaisu. Velkaneuvontaa tarvitset, harrastuksia ja ystäviä.
Kaipailet "entisiä aikoja", että mies muuttuisi entiselleen. Lähde tuosta tavoitteesta.Eihän sinun tarvitse unelmista luopua. Perheenne on taloudellisessa kriisissä ja mies pakenee ahdistavaa tilannetta harrastuksiin. Voi olla masennustakin.
En heittäisi paikallasi kirvestä kaivoon vielä, jos tunnesiteesi ovat noin voimakkaat. Syytät miestäsi, kaikesta. Jospa kuitenkin voisit tehdä elämässäsi oikeat ratkaisut ulkopuolisen kanssa keskusteltuasi. Ei erokaan ratkaise kaikkia ongelmia, voi tuoda niitä lisääkin. Minusta sinä kaipaat rakkautta ja läheisyyttä. kerro siitä miehellesi, jos näin on.
Niin... Voi olla, että kumpikin (tai ainakin mies) on jo luovuttanut. Jos itse olisin luovuttanut, olisin jo eropaperit jättänyt. Vähän pelkäänkin, että nyt ollaan tilanteessa, jossa mies vain odottaa milloin lähden... Tuolloin tavallaan vastuu siitäkin päätöksestä olisi minulle -ei hänellä.
Mä uskon, ja tunnen, että edelleen jollain tasolla rakastan tuota miestä ja haluaisin saada tämän toimimaan. Mutta en jaksa nähdä sitä enää realistisena. Liian paljon on tapahtunut, liian pitkään. Ja katkeruus varmasti paistaa läpi, sen olemassaoloa en kielläkään. Katkeruus oli minun puoleltani todella kova, kun mies jäi silloisestaan säädöstään kiinni. Mutta sen katkeruuden silloin pystyin lopulta taltuttamaan aika hyvin ja aloin uskoa vielä parempaan... mutta nyt olen kokenut, että mies ei ollut motivoitunut sitä edes yrittämään.
On myös totta, että masennustakin varmaan on. Mutta apua hän ei suostu hakemaan. Kaikesta tästä on keskusteltu monesti ja suoraan.
En tiedä jääkö mulla lopulta enää muita vaihtoehtoja... Jos en halua jatkaa näin, niin otan eron? Koska tämä ei näytä tästä muuttuvan tai itse en ainakaan osaa enää tehdä mitään tämän eteen.