Olen 40v nainen ja eronnut vuosi sitten. Välit lasten isään ok ja arki on vähitellen asettunut uomiinsa.Eroa olen käsitellyt ja hyväksynyt sen tosiasian, ettemme enää voineet jatkaa yhteistä elämäämme. En siis kaipaa riitaista suhdettamme.Lapset myös pikkuhiljaa toipumassa. Siitä saa itsekin voimia.
Se mitä kaipaan on kuitenkin toisen ihmisen kanssa vietettävää aikaa, läheisyyttä, seksiä. Joitakin lyhyitä tuttavuuksia tässä on tullut ja mennyt, ihastumisia korkeintaan. Satunnaisia juttuja. Hetken on ollut kivaa ja sen jälkeinen tyhjyys ja pettymyskin sitten taas jotain muuta...
Tiedän, että pitkän liiton jälkeen on hyväksi rauhoittua ja oppia seisomaan omilla jaloillaan, oppia että meistä tuli minä. Äitinä minullla tietysti kahdelle kouluikäiselle lapselleni tärkeä rooli. Ystäviäkin on. Minulla ja lapsilla hyvä koti ja lapsillani siis edelleen hyvä isä. Tiedän, että tärkeitä ja hyviä asioita. Mutta naisena koen eläväni säästöliekillä. Tämä yksinäisyys näinä vkl kun lapset isällään vaan miltei nujertaa. En ole pelkästään jäänyt neljän seinän sisälle, mutta kotonahan sitä ihminen eniten aikaansa viettää.
Huomaan jopa pelkääväni, että tässäkö tämä nyt oli tämä minun aikuiselämäni. Etten löydä koskaan ketään enkä ole kenellekäään se the one. Ettei kukaan mies rakastu minuun. Tiedän, että tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa mutta silti näitä asioita mielessään pohtii. Ystäväpiirissäni eronneet ovat löytäneet uusia kumppaneita ja siltä osin jatkavat elämäänsä missä sisältönä myös aikuisten välistä rakkautta ja läheisyyttä ja arjen jakamista. Niitä itsekin tarvisin. Enkä nyt tarkoita, että parisuhde olisi saatava vaikka väkisin.Että kunhan nyt jonkun saisi koukkuun. Haluaisin oppia elämään tässä hetkessä ja nauttia siitä mitä on. Nyt huomaan aika paljon ajastani kaipaavani ja odottavani jotain tulevaisuudelta ja ikääkuin tämä tässä ja nyt vaan sen "jonkin" odottelua ja sinnittelyä. Se surullistakin.
Kertokaapa ja kommentoikaa jos herättää ajatuksia...tsemppiä kaamokseen, kyllä tästäkin marraskuusta piru vie selvitään:)
Se mitä kaipaan on kuitenkin toisen ihmisen kanssa vietettävää aikaa, läheisyyttä, seksiä. Joitakin lyhyitä tuttavuuksia tässä on tullut ja mennyt, ihastumisia korkeintaan. Satunnaisia juttuja. Hetken on ollut kivaa ja sen jälkeinen tyhjyys ja pettymyskin sitten taas jotain muuta...
Tiedän, että pitkän liiton jälkeen on hyväksi rauhoittua ja oppia seisomaan omilla jaloillaan, oppia että meistä tuli minä. Äitinä minullla tietysti kahdelle kouluikäiselle lapselleni tärkeä rooli. Ystäviäkin on. Minulla ja lapsilla hyvä koti ja lapsillani siis edelleen hyvä isä. Tiedän, että tärkeitä ja hyviä asioita. Mutta naisena koen eläväni säästöliekillä. Tämä yksinäisyys näinä vkl kun lapset isällään vaan miltei nujertaa. En ole pelkästään jäänyt neljän seinän sisälle, mutta kotonahan sitä ihminen eniten aikaansa viettää.
Huomaan jopa pelkääväni, että tässäkö tämä nyt oli tämä minun aikuiselämäni. Etten löydä koskaan ketään enkä ole kenellekäään se the one. Ettei kukaan mies rakastu minuun. Tiedän, että tulevaisuutta ei kukaan voi ennustaa mutta silti näitä asioita mielessään pohtii. Ystäväpiirissäni eronneet ovat löytäneet uusia kumppaneita ja siltä osin jatkavat elämäänsä missä sisältönä myös aikuisten välistä rakkautta ja läheisyyttä ja arjen jakamista. Niitä itsekin tarvisin. Enkä nyt tarkoita, että parisuhde olisi saatava vaikka väkisin.Että kunhan nyt jonkun saisi koukkuun. Haluaisin oppia elämään tässä hetkessä ja nauttia siitä mitä on. Nyt huomaan aika paljon ajastani kaipaavani ja odottavani jotain tulevaisuudelta ja ikääkuin tämä tässä ja nyt vaan sen "jonkin" odottelua ja sinnittelyä. Se surullistakin.
Kertokaapa ja kommentoikaa jos herättää ajatuksia...tsemppiä kaamokseen, kyllä tästäkin marraskuusta piru vie selvitään:)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Siinä sinulla ongelma onkin. Toisella kattauksella on pula kunnollisista miehistä. Kuten täällä on sanottu: kuka puhuu totta? Eli, kaikenlaisia hienojakin ammatteja pelimiehet keksivät, ja sillä konstilla pitävät muutamaa naista samaan aikaan .. heiloinaan.
Minä tuon kymmenisen vuotta sitten tulin tuntemaan. Ongelmani joidenkin naisten kanssa oli, kun sanoin vaimoni jättäneen minut. Mikä on se minussa oleva piilevä vika, kun kaikki näyttää ihan hyvältä.
Muutamat päätyivät siihen, että olen juoppo!
Jos rehellisesti kertoo vaimon jättäneen, niin mikäköhän ongelma senkin pitäisi olla. Omasta mielestäni "toisella kattauksella" on tarjolla parempia miehiä kuin aikoinaan. Hyvin nuorena parikymppisenä miehet(kään) eivät ole vielä löytäneet itseään. 20 v päästä, viimeistään sen eron jälkeen, miehet useinmiten tietävät keitä ovat ja mitä tahtovat. Kokemukseni mukaan suurin osa eronneista miehistä ei etsi seikkailua eikä pelkkää panoseuraa.
Tilanteesi kuulostaa juuri siltä mitä itse pelkään jos haen eroa. Mistä sitä löytää ikinä uuden kumppanin? Aidon ja luotettavan ihmisen jakamaan sitä arkea ja antamaan läheisyyttä. Toisaalta ei ole mitään mieltä jatkaa huonossa liitossa vain yksinjäämisen pelossa, mutta itselläni ei ole vielä rohkeutta tehdä päätöstä. Vaikka minua on petetty ja luottamus mennyt, silti olen näköjään mieluummin kynnysmatto kuin yksin.. niin surullista kuin onkin. Ehkä nämä kaksikymmentä vuotta on tehnyt minusta läheisriippuvaisen.
Onneksi on ystäviä ja työpaikka, lapsetkin jo murkkuikäisiä. Rehellisesti sanottuna olen onnellinen vain silloin kuin mies on töissä tms., en kaipaa hänen läsnäoloaan, lähinnä ahdistaa viikonloput ja lomat kun tiedän hänen olevan kotona koko ajan.
En haluaisi elää ilman parisuhdetta, mutta en myöskään jaksa liidellä ravintoloissa etsimässä ketään, nettittreffailuista puhumattakaan. En jaksaisi etsiä ja pettyä kerta toisensa jälkeen, vaan löytää sen yhden ihmisen jonka kanssa olisi hyvä olla.
Toivon sinulle iloisia hetkiä lastesi kanssa. Voimia marraskuun pimeyteen ja onnea miehen etsintään. Perästä tullaan ; )
Kiitos kommenteista. Tuo termi miehen etsintä jopa hymyilytti;) Baareissa jokusen kerran käyneenä se on vaan niin turhaa touhua, aikamoista sirkusta. Jos saisin valita, niin joku sopiva joskus löytäisi minut sen kummemmin etsimättä:)
Avioero on niin suuri muutos ja asia, että en ollenkaan ihmettele, että ihmiset jatkavat elämäänsä epätyydyttävissäkin suhteissaan. Itselleni etäinen ja kulissimainen liitto ei enää riittänyt, ahdistus molemmin puolin oli erittäin raskasta.Pohdimmme asiaa pitkään ja kaikki kivet käännettiin.
Mutta surua tähän uuteen elämääni mahtuu ja tämän kaiken sisäistäminen ja uudelleen elämän järjestämien on pitkä prosessi.Peiliinkatsomista ja itsetutkiskelua tullut harrastettua. Oman keskeneräisyyden ja virheiden myöntäminen edes itselleen on suht kova juttu. Ja onhan se, että lapset joutuvat kaiken tämän elämään miltei sietämätöntä kestää äitinä.
En voinut kuvitellakaan kuinka sitä kainalopaikkaa onkaan ikävä. Tiedän, että itselleni mutkan kautta tämä itsenäistyminen on hyväksikin. Mutta ainakin minulle toisen ihmisen kaipuu iso juttu ja koen yksinelämisen jossain määrin ikääkuin B- luokan elämänä.Toki nautin siitä, ettei tarvitse vääntää ja riidellä ja käytännönasiat arjessa saan hoidettua,on tunne, että pärjää. Mutta se siis vaan kolikon toinen puoli. Vanhempana tietysti huolehdin lapsistani mutta joskus tulee tunne, että itsekin tarvisi saada ja "tankata", jotta taas jaksaisi antaa ja siis hoivata ja huolehtia lapsistaan.
Haluan säilyttää uskoni hyvään ja rakkauteen ja onnellisiin loppuihin. Haaveilla. Joskus sitä uskoa hyvään vaan koetellaan. Niinkuin tietysti kaikkien elämässä.
Niin, vinkkinä vielä: netistä löytää miehiä. Ihan kunnollisia. Älä vain missään tapauksessa etsi pelkkää "kainalopaikkaa", vaan juuri sellaista miestä, jota toivot ja tarvitset, joka sopii sinulle ja sinä sovit hänelle.
Itse löysin miehen netistä mielestäni liian nopeasti ;). En tosin hakenut miljonääriä enkä edes akateemista miestä.
Heittele verkkoja eripuolille ja eri vesistöihin ; )
Samaa olen pohtinut minäkin. Tässäkö tämä nyt sitten oli :( Olenkohan baarissa käyny 7 vuoden sisällä 4-5 kertaa. Niistäkin osa pikkujouluja. Ei vaan huvita yksin lähteä. Ystävillä on perheet jne.. Kainaloa kaipaisin ja sitä aikuista, jolle puhua. Tarjolla ei ole kuin panokavereita ja ne ei nyt vaan kiinnosta. Onneksi on työpaikka,jossa myös sitä aikuista jutustelua, vaikkakin erilaista, mitä kumppanin kanssa olisi. Toisaalta nautin, mutta silti tuntuu että paljon puuttuu ja olen jotenkin "vajavainen" ja menen eteenpäin säästöliekillä.
Myös sinä "....47,48,49......" Mene samantien tutustumaan erilaisiin treffipalveluihin.
Netti on loistava keino kumppanin etsimiseen. Muilla keinoin siitä, paikkakunnasta riippuen, ei mitään tulekaan. Hyvät miehet ja hyvät naiset eivät kohtaa juuri missään muualla.
Olihan "elämä" nettinaisten kanssa hieno kokemus, vaikka en heistä montakaan edes tavannut. Kahvittelua pidemmälle ei menty muiden kuin nykyisen vaimoni kanssa. Sähköposti töihin karsii aika paljon jyviä akanoista.
Tartu hetkeen. Etenkin niinä viikonloppuina, kun lapset ovat isällään, sinulla on täysi rauha ja mahdollisuus keskittyä vain itseesi. Nauti siitä, nauti itsestäsi.
Minulla virallisesta erosta kolme kuukautta ja yksin olen asunut huhtikuusta asti. Olen M32 ja ihan samoja fiiliksiä oli silloin aikaisemmin. Läheisyyspuolen hoidin "panokaverilla" aluksi ja ainakin minulla juttu toimi koska se oli molemminpuoleista.
Nyt muutama viikko sitten jotenkin vaan kolahti. Toki olin tuntenut henkilön pitkään ja "kipinöintiä" oli mutta tämä nainen oli niin fiksu ettei päästänyt lähelle kuin vasta nyt.
Oma neuvoni on, että anna ajan kulua. Tartu hetkeen. Pienin murheesi on uudet suhteet. Siihen on hyvä tuudittautua että sellainen tulee jos on tullakseen. Minua ainakin helpotti suunnattomasti se että opettelin olemaan onnellinen yksin. On siis vaihtoehtoja miten jatkaa tätä elämää. Voimia kovasti!
Minäkin olen yksin ollut aika kauan jo. Toivoisin kans pukilta et yksinäisyys loppuisi mut en usko joulupukin eksyvän tähän asuntoon. Jouluna ja ens vuonna siis yksinäisyyttä riittää edelleen.