Halu sopeutua elämään on kova

- "Mä olen tässä ihan vieressä, aivan kuin tuo vihreä seinä, jos haluat, niin mä voin mennä yhteen toiseen paikkaan, mutta joka tapauksessa, mä olen ihan tässä vieressä, mä olen ihan tässä vieressä, ja ihan koko ajan." Hän sanoi, tuona juuri tuona, ilon ja kaiken voiman hektisyyden keskeltä imeneen, vedon ja voiman kanssa, vuonna -'90, tai -'89.
Hän oli järkyttävä, ja kuin itkenytkin hän oli hitaasti, ollut koko ajan. Hän oli järkyttävä. Aivan räävitön riita, olisin varmasti iltaan mennessä jo aivan loppu, kello läheni yhtä tai kahta. Hiki nousi jo pintaan, tiuskin takaisin, nopeammpi, ja hektisesti sivaltaen, ja kuin vain itselleni lehteä tai jotain muuta hakien. Lehteä ajatellen, missä ne olivat olleet hänestä, ne sivut ja kuvat, joita meidän kaikkien mieli olisi tarvinnut, sieluna ja tasapainoisuutena, sen räävittömyyden kuten jatkuvat keskutelut ja käyttäytyminen sijaan. Hän halusi pelotella, se riita oli jo aivan hirveä. Sini vain huusi, ja R... piilotteli. Se oli jotain niin julmaa ja järkyttävää. Olisin aivan varmasti jo tunnin päästä loppu, mutta voi tätä pidentää iltaan saakka, jos haluat.
-Haukuin ja riitelin, sen enää ollut mä, ja mä olin menossa vain pois. Siinä hän kökötti, ja kuin aurinkoa ottaen, hän kyseli niitä ja näitä, menneitä. "Nyt me emme ihan ymmärrä... " Mä voin hakee mun siskon, jos haluat tilaa tai yksityisyyttä, vain harhojen ja ajatuksen ääni, sanoi nopeasti. Miten hän noin? Miten hänestä noin taas käy? Hän oli jäykkä, ja vähän hidas, hidas-älyinen, kuten hänestä sanotaan vielä motorisesti kuvaillen. Usein hän oli seuranamme, vain rivosti, mielestäni väitellen. Hän väitti joka asiaan, ikäänkuin torjui ja luotaantyönsi, vain äänellään kivahdellen, eikä lainkaan kiljuen, kuten minä, ja jo karjuenkin, kuin mies.
.-No, onpas hän iso, suuri ääninen, ja tosi suuri suinen.
-Joo, niinpä onkin... Vastasin. Miten sä sellaista julmaa olisit menossa tekemään?
Ei meillä ei sellaista. Ei meillä ei sellaista vääryyttä ja vihanpitoa, ja tämä on kesä. Kesä on vähän kuin rauhanjuhla, ihan meille kaikille.
-Älä nyt hyökkäile.
- Saapas, onhän sen verran vaarallisen oloinen. Ja tähtäimessä sinulla olisi esiintymisen kanssa.
Me olisimme kaikki edessäsi uhreinasi ja tähtäimesä. Äiti ei yhtään tykkää, ei myöskään pidä siitä, että me kaikki olemme julkeasti tähtäimesi edessä.
- Me kanssa arvattiin, että sä saat ajatuksen, ja tähtäimesi, tai uusi otteesi taas herpaantuu, ihan mitään sanomattomina vain katsoimme, kun et jaksanut edes nousta, tai ottaa tukea, tai siitä tuestasi, edes pitää kiinni. Me vain katsoimme, sinua ja tulevaisuuttanne. Emmekä voineet, kuin pohtia, taivaankantta ja vihreää nurmikkoa, ja jo kohta ulkona, rauhalla siintävää sateenkaarta.
- Julkeava ja julkinen se voi kertoa motorisesta vammasta, joka on usein niin rivosti edessäsi. Kuin vain paikallaan pysähtyneenä, se on aika rivo. Kuin vain paikoilleen seisahtuneena, se on kuin aika, jonka joku koki senkin julkeana, julkisesti se siinä tuijotti, ja kuin ruskea kello, jossa oli beiget viisarit, se tuijottaen huohotti.
- Mutta täällä on melkein kaikki päinvastoin. Täällä on melkein kaikki ihan päinvastoin. Tämä on rauhan, ei hektisyyden tapaamis-paikka, koska tämä on kohtalokkaan, kohtaamispaikka, ja usein ote on ihmisten kohtaamis-paikka, josta voi kertoa luoden samalla tunnelmaa.
Ei kulttuurissamme ei riitä voima tällä hetkellä kauaa, ja kauaa sen kellon siimat, viisarit eivät enää jaksaneet posliinisesta ja niin raskaasta taulusta, aikaa meille, kalenteri-sivun, ja kuukausien, päivien vain valuessa, toinen toisensa jälkeen, sama rataa, kuin turvallista tulevaisuutta, kuljettaa.
Mystinen, sitä ei tuosta valoisasta päivästä voinut löytää lainkaan, ja turvallisuus oli kadonnut sisältä, kuin ilma-virta, joka antoi tuulen tavoin mieltä kuljettaa. Se viilensi ilmaa, ja vire löytyi vihreydestä, sisältäkin. Se oli aivan epätodellista, ja paljasti meidät alastomina ihmisinä, kanssa-ihmisinä, päivän valon häpäistessä unohdusta, jo unohdetusta, ja häpeästä. Aikoiko hän tosiaan opettaa? Hän opettaisi eettisyyttä, ja ollen vain aina vähän aikaa, keskuudessamme, kun kuu toisi taivaalta avaruutena keskellemme hänen vierailunsa, josta ei voinut kuin kuulo-suojaimia, yrittää etsiä, ja huoneessa oli tilaa, jossa sai sisariakin, jo turvaan kantaa.
Hän opettaisi eettisyyttä olemuksella, ja istuisi ja olisi vain välittämättä meistä muista. Hän lopettaisi, kun häntä huvittaisi. Me olimme vain säälittäviä kanssa-ihmisiä, voi kaikki työllistäjälle.
- Vahinko-verkko. Hän oli hyvin arka....