Se oli hyvin pelottava kokemus. Se oli yhtä pelottavaa, kuin se aikaisempi. Viimein nukahtaessani, myöhään, kun kevät oli jo tästä talven hiihtoloma-hetkestä jo pitkällä, jäin viimeisenä ajatuksena vain miettimään, oliko oikein kasvattaa minua, sielultani, ja mieleltäni, vain muuttamaan. Saiko mieltäni, persoonallisuudeltani muuttaa, ja kasvattaa niin, vain syrjimään? Hän oli kuitenkin lähimmäinen.
Tukeva lähimmäinen, niin moni halusi voittamisen halussaan, sen vapauden ja rauhan toivosa, sanoa.
Haju oli kertakaikkiaan etova. Se jo yksistään riitti säikäyttämään, kaikki istujat, jotka istuivat jo lähes ikkunattomaksi kaventuneessa pienessä, ja halvassa huoneessa. Se oli iloinen tunnelma, ja hän oli ihan iloinen, sekä herätti varmasti monen toiveet ja unelmat. Ja taas ihan julkisesti, sekä julkeavasti. Olisin halunnut olla rauhassa, ja "rukan", kuten monesti minua sanottiin, tunteita pelotti kovasti, julkeavasti olisi moni halunnut niin sanoa. Päin naamaa sai keskustella, mutta iloitsevasta, vain soikion muotoisilta laihoilta kasvoilta pysähtynyt ilme, muodosti kiukkuisen väsymyksen. Johtajuus, se olisi hänen toiveensa. Omasta mielestäni se oli jotain hyvin lapsellista, kaikki muut olivat vain "vähän" seurailemassa häntä, ja hän hermostuisi.
En voinut tietää ja muistaa, kaikkia tuon rauhattomuuden tapahtumia, mutta ruutu-verhot kertoivat vain karua tietään arkena, polusta ja työstä, jota tuo ajanpatinoima kivi-seinä, ei umpionaan pystyisi kai koskaan muuttamaan. "Ihan kokonaan, hän ei pysty muuttumaan milloinkaan." Hänestä haluttiin kertoa, hän oli sellainen ihminen, ja jo sen ikäinen. Eräs tuttavani, vain seurakunnasta, olen seurakunnasta, halusin sanoa, oli hyvin pahoillaan ja surullinen. Hän oli pettynyt, ja eli vain omasta itsesäälistään. Persoonallisuudeltaan hän oli hyvin raivokas, ja impulsiivinen, kuin irrikuva, oman ihmisen, ja oman paikkansa löytäneiden kanssa-ihmisten parissa, toimien ja joskus pysyessään vain töin tuskin jaloillaan, ympäristössään. Hänen ympärstönsä oli joku joskus kokonaan keinotekoisesti luonut, sen verran väsynyt hän oli jo jatkuviin, häntä leimaileviin pettymyksiin. Ne kulkivat hänen mukanaan, kuin julmina piirtyneet äänensävyt, ja rivot kasvot, kiljahduksiin, äänekkäisiin ja koviin, haukkuma-sanohin, joiden oli tarkoitus osoittaa, ohjata irvokkaasti omaan paikkaansa, kuten eläin. Hän pyöri, kuin väkkärä, ja jännittyneenä, jännittyneenä kai äärimmilleen, hän älähti ja paljasti hampaansa, kuvaamaan rauhaa. Nopeasti ja hektisesti, se oli hänen ilo-sanomansa kansana, kansasta, ja siihen kuuluvana. Osoitti hän haukkuen, mistä hän oli sellainen? Mistä hän oli jo sellaisen, sellaisen jo räävittömän kauneudenkin oppinut? Jo räävitön kauheus, se, se oli, ja osoitti hänen tyhjästä vatsastaan, ja paljaasta ihosta. Se oli pinnalla, ja kuuma kostea, iho oli hyvin erikoinen, hengittävä ja toki suojaava. Sekin osoitti, ja oli kopealla opitulla hektisellä puhetavalla, jotenkin kummallisen kupera, vaikka oli luotaantyöntävä. Se oli jotain lapsellista, vain ajatella ja haistella, kuin nuuhkia ilmaa. Se oli jotain hyvin lapsellista, täydellisyyden tavoittelua, ja vaadittua. Hän oli iso ja kaunoinen, äänekäs, ja miehekäs, hänellä oli syvä ja matala ääni, kuin miehellä. "Hän oli kaunis nainen kadulle." Mutta oliko hänessä jotain... Oliko hän kukikas, ja missä oli hänen miehensä? Voi ne niistä monia sai hänestä, ja hän on vain tässä meidän seurassamme. Yhä uudelleen, näin kun äiti sanoi sen.... Hän oli jo aivan voimiltaan, ja yritti pitää huolta, vain tavoiltaan, kuin julkeavuudeltaan hän sanoi. Hän halusi sanoa sen, kuten ennenkin vain ääneen, ja jostain seinän takaa.: "Me tullaan niin aroiksi, hänkin on ennen ollut vaalea, aivan kuin muistaisin sen, sen harmaan ja pilvisen päivän, kuin eilisen."
Halu sopeutua elämään on kova
1
75
Vastaukset
- Vaalea sumu vyöry
- "Mä olen tässä ihan vieressä, aivan kuin tuo vihreä seinä, jos haluat, niin mä voin mennä yhteen toiseen paikkaan, mutta joka tapauksessa, mä olen ihan tässä vieressä, mä olen ihan tässä vieressä, ja ihan koko ajan." Hän sanoi, tuona juuri tuona, ilon ja kaiken voiman hektisyyden keskeltä imeneen, vedon ja voiman kanssa, vuonna -'90, tai -'89.
Hän oli järkyttävä, ja kuin itkenytkin hän oli hitaasti, ollut koko ajan. Hän oli järkyttävä. Aivan räävitön riita, olisin varmasti iltaan mennessä jo aivan loppu, kello läheni yhtä tai kahta. Hiki nousi jo pintaan, tiuskin takaisin, nopeammpi, ja hektisesti sivaltaen, ja kuin vain itselleni lehteä tai jotain muuta hakien. Lehteä ajatellen, missä ne olivat olleet hänestä, ne sivut ja kuvat, joita meidän kaikkien mieli olisi tarvinnut, sieluna ja tasapainoisuutena, sen räävittömyyden kuten jatkuvat keskutelut ja käyttäytyminen sijaan. Hän halusi pelotella, se riita oli jo aivan hirveä. Sini vain huusi, ja R... piilotteli. Se oli jotain niin julmaa ja järkyttävää. Olisin aivan varmasti jo tunnin päästä loppu, mutta voi tätä pidentää iltaan saakka, jos haluat.
-Haukuin ja riitelin, sen enää ollut mä, ja mä olin menossa vain pois. Siinä hän kökötti, ja kuin aurinkoa ottaen, hän kyseli niitä ja näitä, menneitä. "Nyt me emme ihan ymmärrä... " Mä voin hakee mun siskon, jos haluat tilaa tai yksityisyyttä, vain harhojen ja ajatuksen ääni, sanoi nopeasti. Miten hän noin? Miten hänestä noin taas käy? Hän oli jäykkä, ja vähän hidas, hidas-älyinen, kuten hänestä sanotaan vielä motorisesti kuvaillen. Usein hän oli seuranamme, vain rivosti, mielestäni väitellen. Hän väitti joka asiaan, ikäänkuin torjui ja luotaantyönsi, vain äänellään kivahdellen, eikä lainkaan kiljuen, kuten minä, ja jo karjuenkin, kuin mies.
.-No, onpas hän iso, suuri ääninen, ja tosi suuri suinen.
-Joo, niinpä onkin... Vastasin. Miten sä sellaista julmaa olisit menossa tekemään?
Ei meillä ei sellaista. Ei meillä ei sellaista vääryyttä ja vihanpitoa, ja tämä on kesä. Kesä on vähän kuin rauhanjuhla, ihan meille kaikille.
-Älä nyt hyökkäile.
- Saapas, onhän sen verran vaarallisen oloinen. Ja tähtäimessä sinulla olisi esiintymisen kanssa.
Me olisimme kaikki edessäsi uhreinasi ja tähtäimesä. Äiti ei yhtään tykkää, ei myöskään pidä siitä, että me kaikki olemme julkeasti tähtäimesi edessä.
- Me kanssa arvattiin, että sä saat ajatuksen, ja tähtäimesi, tai uusi otteesi taas herpaantuu, ihan mitään sanomattomina vain katsoimme, kun et jaksanut edes nousta, tai ottaa tukea, tai siitä tuestasi, edes pitää kiinni. Me vain katsoimme, sinua ja tulevaisuuttanne. Emmekä voineet, kuin pohtia, taivaankantta ja vihreää nurmikkoa, ja jo kohta ulkona, rauhalla siintävää sateenkaarta.
- Julkeava ja julkinen se voi kertoa motorisesta vammasta, joka on usein niin rivosti edessäsi. Kuin vain paikallaan pysähtyneenä, se on aika rivo. Kuin vain paikoilleen seisahtuneena, se on kuin aika, jonka joku koki senkin julkeana, julkisesti se siinä tuijotti, ja kuin ruskea kello, jossa oli beiget viisarit, se tuijottaen huohotti.
- Mutta täällä on melkein kaikki päinvastoin. Täällä on melkein kaikki ihan päinvastoin. Tämä on rauhan, ei hektisyyden tapaamis-paikka, koska tämä on kohtalokkaan, kohtaamispaikka, ja usein ote on ihmisten kohtaamis-paikka, josta voi kertoa luoden samalla tunnelmaa.
Ei kulttuurissamme ei riitä voima tällä hetkellä kauaa, ja kauaa sen kellon siimat, viisarit eivät enää jaksaneet posliinisesta ja niin raskaasta taulusta, aikaa meille, kalenteri-sivun, ja kuukausien, päivien vain valuessa, toinen toisensa jälkeen, sama rataa, kuin turvallista tulevaisuutta, kuljettaa.
Mystinen, sitä ei tuosta valoisasta päivästä voinut löytää lainkaan, ja turvallisuus oli kadonnut sisältä, kuin ilma-virta, joka antoi tuulen tavoin mieltä kuljettaa. Se viilensi ilmaa, ja vire löytyi vihreydestä, sisältäkin. Se oli aivan epätodellista, ja paljasti meidät alastomina ihmisinä, kanssa-ihmisinä, päivän valon häpäistessä unohdusta, jo unohdetusta, ja häpeästä. Aikoiko hän tosiaan opettaa? Hän opettaisi eettisyyttä, ja ollen vain aina vähän aikaa, keskuudessamme, kun kuu toisi taivaalta avaruutena keskellemme hänen vierailunsa, josta ei voinut kuin kuulo-suojaimia, yrittää etsiä, ja huoneessa oli tilaa, jossa sai sisariakin, jo turvaan kantaa.
Hän opettaisi eettisyyttä olemuksella, ja istuisi ja olisi vain välittämättä meistä muista. Hän lopettaisi, kun häntä huvittaisi. Me olimme vain säälittäviä kanssa-ihmisiä, voi kaikki työllistäjälle.
- Vahinko-verkko. Hän oli hyvin arka....
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1696921
Klaukkalan onnettomuus 4.4
Klaukkalassa oli tänään se kolmen nuoren naisen onnettomuus, onko kellään mitään tietoa mitä kävi tai ketä onnettomuudes622502- 562148
Kolari Klaukkala
Kaksi teinityttö kuoli. Vastaantulijoille ei käynyt mitenkään. Mikä auto ja malli telineillä oli entä se toinen auto? Se621282Ukraina ja Zelenskyn ylläpitämä sota tuhoaa Euroopan, ei Venäjä
Mutta tätä ei YLE eikä Helsingin Sanomat kerto.3551260- 561244
Ooo! Kaija Koo saa kesämökille öky-rempan:jättimäinen terde, poreallas... Katso ennen-jälkeen kuvat!
Wow, nyt on Kaija Koon mökkipihalla kyllä iso muutos! Miltä näyttää, haluaisitko omalle mökillesi vaikkapa samanlaisen l141121Olisinpa jo siellä, otatkohan minut vastaan
Olisitpa lähelläni ja antaisit minun maalata sinulle kuvaa siitä kaikesta ikävästä, tuskasta, epävarmuudesta ja mieleni79970Kevyt on olo
Tiedättekö, että olo kevenee kummasti, kun päästää turhista asioista tai ihmisistä irti! Tämä on hyvä näin <384968Toivoisin, että lähentyisit kanssani
Tänään koin, että välillämme oli enemmän. Kummatkin katsoivat pidempään kuin tavallisesti toista silmiin. En tiedä mistä14957