Ollaan oltu yhdessä nyt kolme vuotta, ja koska meillä menee suhteessa aivan loistavasti (muutettiin heinäkuussa yhteen asumaan jne.), ollaan ruvettu puhumaan tulevaisuudesta. Täräytin suoralta kädeltä, että en halua lapsia, en ole koskaan halunnut ja vaikka tiedän, että biologinen kello saattaa joskus alkaa tikittää, en vain yksinkertaisesti näe lapsia tulevaisuudessani. Mies yritti, että voidaan adoptoida tms. mutta kyse ei ole synnytyspelostakaan, en vain halua kasvattaa lapsia. Hän taas kokee lapset erittäin tärkeänä "tavoitteena" elämässään.
Vaikka ollaan vielä nuoria ja lapset eivät ole miehenkään mielestä vielä lähitulevaisuudessa, onko järkeä jatkaa suhdetta, jos tietää sen tulevan loppumaan? Ei ole mahdollista tehdä puolikasta lasta, mutta onko mitään muita kompromisseja? Miksi ihmiset edes hankkivat lapsia? Kokemuksia?
t. epätoivoinen
Vaikka ollaan vielä nuoria ja lapset eivät ole miehenkään mielestä vielä lähitulevaisuudessa, onko järkeä jatkaa suhdetta, jos tietää sen tulevan loppumaan? Ei ole mahdollista tehdä puolikasta lasta, mutta onko mitään muita kompromisseja? Miksi ihmiset edes hankkivat lapsia? Kokemuksia?
t. epätoivoinen
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hankala tilanne jos menette noin ristiin. Kuinka vanhoja olette?
Ollaan parikymppisiä vasta. Kaverit ovatkin ihmetelleet että miksi nostetaan meteliä tällaisesta asiasta kun ollaan niin nuoria vielä..
Olen itse kolmekymppinen lapseton nainen. Jos olette noin 10v nuorempia niin ei kannata/tarvitse niitä lapsia vielä miettiä!
"Vaikka ollaan vielä nuoria ja lapset eivät ole miehenkään mielestä vielä lähitulevaisuudessa, onko järkeä jatkaa suhdetta, jos tietää sen tulevan loppumaan? "
Riippuu aika lailla siitä, kuinka ehdottomaksi koet tuon oman tunteesi lapsettomaksi jäämisestä. Hyvin moni parikymppinen elää vielä nuoruuttaan ja lapset tuntuvat kaukaisilta ja jopa vastenmielisiltä. Suuri osa noista nuorista kuitenkin kypsyy myöhemmin ajatukseen lapsista ja perheestä kunhan ikää tulee enemmän. Toisaalta on sitten niitä jotka ovat hyvin syvästi tunteneet aina että eivät halua vanhemmiksi ja tuo vakaumus säilyy useinmiten sitten koko elämän.
Jos siis tunnet että vakaumuksesi on oikeasti vahva, ei ehkä kannata hukata miehen elämää siihen että hän tulee kipuilemaan asian kanssa tulevaisuudessa ehkä kauankin ja eronne tai yhteenjäämisenne voi olla molemmille raastava. Jos taas epäilet yhtään että olet nyt vain sellaisessa elämäntilanteessa että lapset ovat hyvin kaukainen asia, ei ehkä kannata suinpäin erota sillä mielesi voi hyvinkin muuttua myöhemmin.
Kompromisseja tuossa asiassa ei minusta oikein ole. Lapsia vain on tai ei ole.
Edellinen avioliittoni kaatui enimmäkseen juuri tähän syyhyn; entinen puoliso halusi lapsia, minä en. Yksi yhteinen lapsi saatiin, jonka jälkeen ilmoitin lapsilukuni olevan täysi. Mies oli suurperheestä ja halusi itselleenkin paljon lapsia, miksi, en tiedä, sillä vauvan ja pikkulapsen hoito ei häntä kiinnostanut ja isyys on löytynyt vasta myöhemmin isomman lapsen kanssa.
En jaksanut vuosia kestänyttä kyselyä ja jopa painostusta. Kyllä aikuinen ihminen tietää mitä tahtoo tai ei tahdo ja näin suurissa kysymyksissä ei toisen päätä pitäisi yrittää väkisin kääntää - kumpaankaan suuntaan - tuloksena on vain kompromisseja ja kaunaa.
Meillä kävi sinänsä hyvin - exällä on uuden vaimonsa kanssa haluamansa suurperhe, minä avioiduin miehen kanssa, joka ei lapsia tahdo. Yksi asia vähemmän väännettävänä ;)
"Täräytin suoralta kädeltä, että en halua lapsia, en ole koskaan halunnut ja vaikka tiedän, että biologinen kello saattaa joskus alkaa tikittää, en vain yksinkertaisesti näe lapsia tulevaisuudessani."
Jo tää kommentti osoittaa, kuinka epäkypsä lapsi sä vielä olet. Fiksu ihminen ois tehny kantansa lapsia kohtaan selväks jo heti suhteen alussa. Mut sä annat miehen elellä kolme vuotta autuaan tietämättömänä asiasta. Aikamoista kusetusta miesparkaa kohtaan!
Ei tässä nyt oo muuta ratkasua ku että jätät sen miehes. Annat sille mahdollisuuden tavata sellanen nainen, joka myös haluaa lapsia. Mä tiesin jo 18-vuotiaana, etten halua kersoja hankkia. Ja nyt oon 30, eikä mieli oo edelleenkä muuttunu. Voi olla että sun mieli vielä vuosien saatossa muuttuu, mutta on väärin antaa miehen roikkua sussa, ku lapsien hankkiminen ei oo kuitenka varmaa. Ja tää lapsikysymys on aikas suuri asia suhteessa, ei riitä että muuten menee loistavasti. Jos tässä asiassa ei ajatukset kohtaa, ei suhteella oo tulevaisuutta.
Ja hei jatkossa ois sitte ihan fiksua kertoo heti uudelle sulholle että lapset ei kuulu "hankintalistalle".
Jos rakastat miestäsi, niin jatkat suhdettasi ja luotat, että asia ratkeaa tulevaisuudessa. Jos olette vielä niin nuoria, että asialal on paljon aikaa ja kummallakaan ei ole tarve niitä tehdä nyt, niin miksi vaivata päätä asialla?! Tulevaisuudessa voi olla niin, että jompikumpi muuttaa mieltään tai sitten eroatte asian vuoksi.. mutta se on sen ajan ongelma. Minusta hyvää parisuhdetta ei kannata lopettaa tän asian takia, jos lapsen tekoon ei ole kummallakaan tarvetta ihan lähi tulevaisuudessa.
On ihmisiä, jotka ovat varmoja 20 vuotiaana, että haluavat lapsia myöhemmin.. sitten kun tämä myöhemmin tulee, niin he eivät enää haluakaan. Sitten on taas ihmisiä, jotka 20 vuotiaana vannovat, ettei ikinä tenavia, niin 10-15 myöhemmin he haluavatkin lapsia. Lapsi asia on niin iso, että ei sitä tarvitse päättää nyt koko loppuelämän ajan. IHmisen mieli on niin muuttuva, ettet kerta kaikkiaan voi tietää mikä sun fiilis on esimerkiksi 35 vuotiaana.
Itse olin nuorena varma, että haluan lapsia joskus myöhemmin. Nyt olen 36 vuotias ja edelleenkään en tunne haluavani lapsia. Vieläkään en voi olla täysin varma, että tuleeko minulla olemaan lapsia. Tunne asiasta voi muuttua hyvinkin nopeasti. Nyt kun en halua lapsia, niin asian kanssa ei ole mitään ongelmaa. Olen onnellinen elämässäni näin.
Ainakin teidän pitää olla rehellisiä toisillenne ja puhua avoimesti tilanteesta. Ja jos sinä tosiaan olet syvällisesti ja pitkään asiaa pohtinut ja vakaa käsityksesi on, että et missään vaiheessa/ mihinkään olosuhteisii halua lasta kasvatettavaksi/ hoidettavaksi niin ei kannata jäädä suhteeseen, johon toinen haluaa perheen.
Harmi kun noin nuori ei saa vielä mennä katkomaan piuhojaan. Sterilisaatio olisi hyvä ratkaisu, niin ei tarvitse enää pähkäillä asiaa ollenkaan. Asia olisi selvä kuin vesi. Ja joo, päästä mies etsimään itselleen puoliso, joka haluaa lapsia.
Miksi oot noin kateellinen toiselle joka ei halua lapsia siksikö kun et itse saa? Etkö huomannut että ap. on vasta lähes lapsi, ei sterilaatiota noin nuorena kannata tehdä.
Itse kannatan miesten pakkostrerilaatiota sellaisille miehille jotka eivät edellisistäkään lapsistaan maksa elatusmaksuja tai hoida lapsia kunnolla.
Kannattaa hankkia lapsia jos haluaa erota.
Ei noin nuorena kannata vielä suhdetta tuon takia lopettaa. Minäkin olin tuon ikäisenä seurustellut jo 3-4 vuotta saman tyypin kanssa, ja muutettiin yhteen asumaan kun opiskelijaelmä alkoi. Ero tuli vuoden päästä! :D Ja sen jälkeen olikin sitten vielä pari lyhyempää ja yksi pitempi seurustelusuhde, ennenkuin löysin nykyisen miehen jonka kanssa ollaan naimisissa.
Kaksikymppisenä inhosin lapsia, ja olin melko varma että tuskin koskaan omia... joskus 21-22v totesin, että eihän sitä tiedä jos joskus haluankin lapsia, jos sopiva isäehdokas on maisemissa... :) Nyt 28v, vuoden verran ollaan oltu naimissa. Taloa etsitään, ja on puhuttu että jos lapsia tehdään, niin varmaan tuossa 30v tienoilla, eli ei ainakaan mikään kiire tai hinku ole vielä kummallakaan, mutta en ole enää näin "lähes kolmekymppisenä" enää lainkaan niin kielteinen lastentekoon kuin silloin nuorempana!
Sen verran ollaan asiasta kuitenkin puhuttu, että jos omia lapsia ei koskaan syystä tai toisesta saada, niin adoptoimaan ei kuitenkaan lähdetä. Että jos ei luonnollisesti lapsia tule, niin sitten ollaan ilman. Mutta katsellaan näitä asioita tarkemmin sitten vuoden-parin päästä, jos ollaan löydetty kiva talo siihen mennessä, ja JOS alkaa olemaan semmoisia ajatuksia, että nyt olis lasten aika... Aika näyttää!
Täällä sama tilanne. Yhdessä ollaan oltu vasta vuosi, mutta molemmilla on tunne että tämä juttu voisi olla se loppuelämän ..sitä yhtä erimielisyyttä lukuunottamatta. Ikää meillä hieman kolmenkympin molemmin puolin. Itse en ole koskaan kokenut haluavani lasta, mutta en myöskään tiedä voiko mieleni muuttua tulevaisuudessa. Mies taas on aina kokenut sellaisen haluavansa. Molempien suhtautuminen on ollut avoimesti tiedossa alusta, mutta siitä huolimatta molemmilla oli niin vahva tunne tästä suhteesta että halusimme yrittää ja toivoa että jomman kumman mieli asiassa muuttuu.
Kompromissejahan tässä asiassa ei ole. Yritin kyllä ehdottaa adoptiota vaihtoehtona, mutta se taas ei miehelle kelpaa. Silloin tällöin asiasta puhumme, mutta lopputulokseen ei tietenkään päästä. Lähiaikoina on puheisiin tullut mahdollinen yhteenmuutto joskus seuraavan puolen vuoden-vuoden aikana. Toisaalta tuntuu että onko mitään järkeä jatkaa, jos suhde kuitenkin sitten joskus kaatuu tähän kynnyskysymykseen. Toisaalta asia ei kuitenkaan vielä ole ajankohtainen useampaan vuoteen ja tokihan ensin pitää kokea suhteen eteneminen avoliitoksi, jotta ylipäätään tietää voisiko yhteistä tulevaisuutta olla. Voihan suhde kaatua niin moneen muuhunkin asiaan. Pitääkö vain antaa ajan kulua ja katsoa mihin elämä vie? Riskien ottamistahan elämä muutenkin on, ja epäonnistumisen mahdollisuus on aina olemassa.
tiedätkö mitä adoptio tarkoittaa? Et halua lasta mutta olisit valmis adoptoimaan.. Siis täh? Siinä adoptiossa sinä saat lapsen. Vai meinasitko kenties että teette lapsen ja annatte hänet adoptoitavaksii..?
Sehän riippuu mitkä syyt siihen on, että ei halua lasta. Tai ainakaan omaa biologista lasta. Ei halua kansoittaa maapalloa enempää tai synnytyspelko, pelko, että rupsahtaa raskauden myötä tms. Kirjoituksesta ei käy se oikein ilmi.
Pääasia on, että molemmat ovat rehellisiä toisilleen lapsiasiassa.
se on ihan sama mikä on syy ettei HALUA lasta, silloin ei haluta myöskään adoptoida sitä lasta! Eri asia on jos haluaa, mutta jostain
syystä biologinen ei "onnistu" Ei tuo kirjoittanut haluavansa lasta.
Minä olen itse 21-vuotias ja mieheke eli avomies on 25v. Meillä meinasi jo ennen virallista yhteenmuuttoa suhde kariutua siihen, että minä sanoin lapsien olevan ehdoton ei. Yhteen kuitenkin muutettiin puolisen vuotta myöhemmin.
En ole ikinä halunnut lapsia enkä todennäköisesti tule haluamaankaan. Mieheke itsekin alkoi ajatella loppujen lopuksi samalla tavalla, kun näki lähipiiriin kuuluvan pienlapsiperheen arkea.
Minä olen kuulemma hänelle kuulemma tärkeämpi kuin oksennukset olkapäällä ja kakkavaipat.
Olen kuitenkin miettinyt omaa teini-ikääni alkoholistiäidin kanssa. Ajattelin, että voimmehan me ruveta myöhemmin vaikka sijaisperheeksi huostaanotetuille isommille lapsille tai nuorille. Vaihtoehto se on tämäkin. :)
Kompromissilasta/lapsia en mielelläni lähtisi tähän maailmaan tekemään.
Yleensä miehet haluaa vauvan alkurakkauden huumassa joka voi hyvinkin kestää sen pari vuotta. Testatkaahan parisuhde kunnolla, sitten sen näkee tekeekö toisen kanssa olla muutenkaan pidempää, jaksaako naamaa kattella, millainen mies olisi isänä tai mitkä on tulevaisuuden haaveet noin muuten. Kakkavaippojen alle on monen naisen haaveet kaatunu!