Haluan vähän nyt purkautua tekstin kautta kun en oikein tiedä kenelle tätä kaikkea puhuisi, jos sitä ylipäätään osaisi sanoiksi pukea.
Asun avoliitossa, meillä on miehen kanssa pieni yhteinen lapsi. Ennen lastakin parisuhteessa oli kompastuskiviä mutta päätettiin ettei moiset tätä suhdetta kaada ja haluamme perheen keskenämme. Tuli vauva, ja ongelmat alkoivat pikkuhiljaa kärjistyä! Mies on edelleen liian paljon poissa kotoa ja arvostaa kotia liian vähän. Hän rakastaa lasta muttei siitä huolimatta vietä lapsen kanssa tarpeeksi aikaa, saati minun kanssani. Yhteinen aikamme on minimissä, näin jälkikäteen suututtaa vielä enemmän ettei mies tajunnut tätä ennen vauvan tuloa vaan vähätteli minua ja toiveitani tehdä jotain yhdessä "vielä kun ollaan kaksin". Koen ettei hänestä ole kertakaikkiaan mitään apua! Hän puuhailee töiden lisäksi kaikkea mahdollista entiseen tapaan, ja auttaa vaikka naapuria ennenkun minua kotona. Tunnen olevani yksin, tai ainakin parisuhteessa yksin! Yritän ja yritän, turhaudun kun "mitään ei tapahdu". Olenkin päätynyt tällaiseksi mäkättäväksi akaksi, jollaista minusta ei koskaan pitänyt tulla!
Tuntuu että olen itse uhrannut paljon ja antanut anteeksi vielä enemmän! Jopa pettämisen suhteemme alkuaikoina. En huomaa miehen tulevan minua vastaan ollenkaan, vaan kuulen vain päässäni miehen mielen sanovan "It's my way or the highway!" Aina tehdään silloin kun hänelle sopii, sitä mitä hänelle sopii, niinkuin hänelle sopii. Voi olla pieni yleistys tuossa mutta siltä tämä on alkanut tuntua, kun kaikki hyvyys tuntuu jääneen ongelmien jalkoihin. Olen jollain tasolla luovuttanut enkä näe suhteemme tästä parantuvan vaan ainoastaan muuttuvan hankalampaan suuntaan. Miehelle olen avoimesti puhunut kaikki mietteeni, ja hän vain on pahoillaan, väittää tietävänsä, ja lupaa yrittää. Hän ei kuitenkaan koskaan muista keskustelujamme kuin hetken, ja palaa taas samoihin kuvioihin joista ongelmat lähtivätkin. Minusta puolestani on tullut riitaa haastava valittaja, kun ei alunperin kauniisti esittämäni asia ole vieläkään uponnut! Ihan varmasti en halua olla tällainen lopun elämääni, eikä hän varmasti jaksa moista motkotusta jokaikinen viikko. Taidan siis vaatia liikaa asioita joihin mieheni ei pysty!
En tiedä mitä tehdä, enkä kyllä kysy sitä sinultakaan. Neuvoja voisit kyllä antaa, kertoa millä ihmeen asenteella pääsen tästä kuopasta ylös? Tällä hetkellä olen mielelläni yksin lapsen kanssa kotona, on paljon helpompaa. Yritän selviytyä kaikesta, KAIKESTA, ilman miehen apua ja tukea.
Sekavaa tekstiä mutta menköön, parempaankaan pysty.
Asun avoliitossa, meillä on miehen kanssa pieni yhteinen lapsi. Ennen lastakin parisuhteessa oli kompastuskiviä mutta päätettiin ettei moiset tätä suhdetta kaada ja haluamme perheen keskenämme. Tuli vauva, ja ongelmat alkoivat pikkuhiljaa kärjistyä! Mies on edelleen liian paljon poissa kotoa ja arvostaa kotia liian vähän. Hän rakastaa lasta muttei siitä huolimatta vietä lapsen kanssa tarpeeksi aikaa, saati minun kanssani. Yhteinen aikamme on minimissä, näin jälkikäteen suututtaa vielä enemmän ettei mies tajunnut tätä ennen vauvan tuloa vaan vähätteli minua ja toiveitani tehdä jotain yhdessä "vielä kun ollaan kaksin". Koen ettei hänestä ole kertakaikkiaan mitään apua! Hän puuhailee töiden lisäksi kaikkea mahdollista entiseen tapaan, ja auttaa vaikka naapuria ennenkun minua kotona. Tunnen olevani yksin, tai ainakin parisuhteessa yksin! Yritän ja yritän, turhaudun kun "mitään ei tapahdu". Olenkin päätynyt tällaiseksi mäkättäväksi akaksi, jollaista minusta ei koskaan pitänyt tulla!
Tuntuu että olen itse uhrannut paljon ja antanut anteeksi vielä enemmän! Jopa pettämisen suhteemme alkuaikoina. En huomaa miehen tulevan minua vastaan ollenkaan, vaan kuulen vain päässäni miehen mielen sanovan "It's my way or the highway!" Aina tehdään silloin kun hänelle sopii, sitä mitä hänelle sopii, niinkuin hänelle sopii. Voi olla pieni yleistys tuossa mutta siltä tämä on alkanut tuntua, kun kaikki hyvyys tuntuu jääneen ongelmien jalkoihin. Olen jollain tasolla luovuttanut enkä näe suhteemme tästä parantuvan vaan ainoastaan muuttuvan hankalampaan suuntaan. Miehelle olen avoimesti puhunut kaikki mietteeni, ja hän vain on pahoillaan, väittää tietävänsä, ja lupaa yrittää. Hän ei kuitenkaan koskaan muista keskustelujamme kuin hetken, ja palaa taas samoihin kuvioihin joista ongelmat lähtivätkin. Minusta puolestani on tullut riitaa haastava valittaja, kun ei alunperin kauniisti esittämäni asia ole vieläkään uponnut! Ihan varmasti en halua olla tällainen lopun elämääni, eikä hän varmasti jaksa moista motkotusta jokaikinen viikko. Taidan siis vaatia liikaa asioita joihin mieheni ei pysty!
En tiedä mitä tehdä, enkä kyllä kysy sitä sinultakaan. Neuvoja voisit kyllä antaa, kertoa millä ihmeen asenteella pääsen tästä kuopasta ylös? Tällä hetkellä olen mielelläni yksin lapsen kanssa kotona, on paljon helpompaa. Yritän selviytyä kaikesta, KAIKESTA, ilman miehen apua ja tukea.
Sekavaa tekstiä mutta menköön, parempaankaan pysty.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sinähän ole ollut yksinhuoltaja heti lapsen syntymästä saakka puolisosi on vain kämppä kaveri ja jos rivienvälistä lukee ja poissa oloista päätelle hänellä on toinen nainen ollut jo pitkään!!
On kuule parempi että keräät kimpsut ja kampsut ja vauvelin ja lähdette elämään kaksin kun te olette olleet jo kaksin ja tunnut pärjäävän todella hyvin yksin vauvan kanssa! Helpottaa ressiä kun ei tarvi ajatella tollasta miestä joka ei ole läsnä eikä välitä mistään mitään!!
Ei hyvää päivää.. ! Etkö sä ymmärrä, että sulla EI OLE parisuhdetta?!
Minkä ihmeen takia me naiset siedetään tollasta käytöstä..? Tai minä olen kyllä poikkeus, mä oisin lempannu tollasen äijän jo aikoja sitten. Etkö sä koskaan mieti, että sä ansaitset parempaa? Tai jos sä tykkäät leikkiä marttyyriä, ni ajattelisit edes lastas! Kyllä sä pärjäät ilman miestäs, me naiset ollaan vahvoja! Nyt heität sen mäelle tai lähet ite meneen, voisin vaikka vannoo että se ei paljoo ukkoos hetkauta. Ois vaan mielissään ku pääsis teistä eroon..
PAREMPI YKSIN KU HUONOSSA PARISUHTEESSA!
Ymmärrän. Ja olen samaa mieltä kommenttienne kanssa, kiitos. Jotenkin vaan sitä on tottunut tähän eikä aina muista ansaitsevansa parempaa. Ehkä kirjoitinkin tänne sen takia että haen rohkaisua jotta pystyisin toimimaan. Tiedän kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta vetkuttelen näköjään. Olette oikeassa! Vielä nyt kun lapsi on vauva niin tilanne jotenkin menee, mutta eihän tällaista suhdetta mallina lapsi ansaitse. Olen myös varma että pärjään yksin, olenhan tottunut tekemään kaiken itse. Enkä todellakaan tiedä miksi tällaiseen suostun, ennen olen kuvitellut olevani vahva nainen. Toista naista hänellä kyllä ei ole, siitä olen varma. Mutta muuten kyllä kaikki kiinnostaa paitsi koti. Yritän nyt rohkaistua ja ryhtyä toimiin! Niin monta muutakin asiaa tulessa tässä että tuntuu jotenkin kovin vaikealta.
En pysty antamaan mitään ohjetta, kuinka elämänne muuttuisi paremmaksi. Minusta miehesi ei vaikuta huonolta mieheltä. Ihminen joka auttaa naapureitaan ei voi olla huono.
Millaista apua sinä tarvitsisit häneltä kotona? Mikä on asumismuotonne? Onko miehesi saanut sellaisen kasvatuksen, että miehen ei tarvitse tehdä kotitöitä, kuten siivous, ruuanlaitto ja tiskikoneen täyttö?
Jos sinusta tuntuu, ettei mies hoida osuuttaan kotitöistä jätä hänen osuutensa tekemättä ja keskity lapsenhoitoon. Kun miehellä ei enää ole puhdasta paitaa, niin pyydä häntä hoitamaan lasta, että saat työt hoidettua.
Käytännön esimerkki: Sain mieheni "vapaaehtoisesti" ostamaan meille tiskikoneen aivan pyytämättä, kun tiskasin aina astioita siihen aikaan yöstä, kun lapset olivat jo nukkumassa ja mies odotti minua vuoteeseen. :D
Miehet ovat aika yksinkertaisia olentoja, he oppivat käytännöstä paremmin kuin teoriasta eli puhuminen voi olla kuin valuttaisi vettä hanhen selästä.
kiitos.
ei hän olekaan huono mies, siitä ei ole kyse. ja tosiaan, tilanne on mennyt nalkuttamiseen, mutta ei alkanut niin. osaan kyllä esittää asioita kauniisti ja luulen joskus jopa että olemme "keskustelleet" ja päässeet johonkin lopputulemaan. mutta sitten tilanne uusiutuu ja uusiutuu ja uusiutuu, niin valitettavasti se menee sitten tuohon nalkutus-kategoriaan. en todellakaan sitä halua vaan haluaisin että asiat puidaan loppuun ja sitten siihen ei tarvitse enää palata. mutta tämä on juuri se pointti: mikään ei uppoa, aina sama laulu! hän ei ole paha eikä huono, vaan ITSEKÄS. ja saanut juuri tuollaisen "kotona ei tarvitse tehdä mitään koska kukaan muukaan ei tee"-ns kasvatuksen. tämä on aivan sama minulle, selväksi on tehty että minun kanssa se ei vetele vaan kotia ja sitä kautta perhettä pitää arvostaa! pystyn kyllä kotitöihin ja KAIKKEEN itsekin, mutta hänen kuuluu tehdä osansa. tarvitsen häntä myös kotiin hoitamaan lasta, jotta minä pääsen muualle hoitamaan sen yhden ja ainoan asian mikä elämässäni vielä on lapsen lisäksi! hän tekee sen kyllä, mutta omilla ehdoillaan: aina myöhässä! jolloin oma juttuni menee aina puihin.
kiitos optimistisesta näkemyksestä! mutta luulen ettei tämänlainen mies tule koskaan oppimaan, ja jos niin hyvin hankalan kantapään kautta. paljon tunnen miehiä muttei tasan yksikään ole samanlainen kuin omani! niin hyvässä kuin pahassa. puhuttiin kuitenkin ja annan taas kerran lisää aikaa! ja TÄMÄ, tämä on sitten se vihoviimeinen kerta. hän ei ole huono, ei, vain itsekäs. ja vaatii lyhyempiä lauseita?
Kuukausia on kulunut, ja ongelmia sen kun vaan syttyy ja palaa. Mies on parantanut otettaan siinä mielessä että viettää kotona hieman enemmän aikaa silloin tällöin. Ja korostan, että lastaan hän rakastaa ehdoitta ja on varmasti loistava isä! Mutta, minä en voi hyvin. Tuollainen "TÄMÄ on viimeinen kerta!" on tullut todettua jo niin monta kertaa etten jaksa laskea. Fakta vain vaikuttaa olevan että hän pitää itseään paljon korkeammassa arvossa kuin minua, eikä osaa pitää sopimuksista kiinni. En voi hyvin! Toisaalta tekee pahaa kaikki vaihtoehdot. Mutta ajatellen lapsen kasvamista ja siitä millaista mallia hän tulee saamaan, olen päätynyt siihen että haluan erota. En jaksa enää, ja uskokaa että olen yrittänyt! Ylittänyt itseni satakertaisesti jo, enempään en kykene pysty jaksa enkä halua. Tällainen asetelma ei myöskään pidemmän päälle voi olla terveellistä viattomalle oppivalle lapselle! Todellinen takaisku, mutta näin on parempi. Sitten kun vielä saisi sitä kaipaamaansa henkistä tukea jostain verkostoista, jotka vauvan myötä nekin supistuneet epäreilulla tavalla.
Minulla oli hyvin paljon samanlainen tilanne.. Mies ei tullut töistä ajoissa kotiin vaikka lupasi, ei osallistunut (ainakaan oma-aloitteisesti) kotitöihin. Oli toki vauvan kanssa hetken kun pyysin päästä lenkille. Ei halunnut tehdä mitään yhdessä. Piti minua pelkkänä itsestäänselvänä lapsen- ja kodinhoitajana. Minun mielipidettä ei paljon kyselty. Voin huonosti. Sitten rohkaistuin lähtemään ja nyt vuosi erosta, voin paljon paremmin kaksin ihanan tyttären kanssa.
Kyllä se osallistuminen tai osallistumattomuus kotitöihin tulee miehillä jostain todella syvältä. Tuntuu siltä että että sitä ei edes voi selittää miksi toinen tekee vaikka mitä ja toiselle pieninkin työ on vastenmielistä. Eikä se läheskään aina ole edes kotikasvatuksesta kiinni. Tunnen monta miestä joilla ei todellakaan ole sitä mallia kotoa mutta silti ovat ihan vaivattomasti ja ilman eri käskyä ottaneet osansa kotitöistä. Esim. oma mieheni on kotona nähnyt miten hänen äitinsä tekee melkein kaiken kotona ja isä tekee kauheasti palkkatöitä mutta kotona ei juuri mitään. Silti sekä mieheni että veljensä tekevät harvinaisen paljon kotitöitä ja alusta asti ilman mitään erillisiä neuvotteluja. Sitten on toisia miehiä joilla ei mikää muuta niitä käsityksiä ja tapoja joissa mies ei tee juuri mitään. Ei kotikasvatus, ei pyynnöt eikä nalkutus. En tiedä mikä siinä oikein on.
Kai se pitäisi vaan aina osata katsoa siinä miehessä myös nämä käytännölliset puolet ennen kuin muuttaa yhteen. Minulla kävi onneksi tuuri sen suhteen mutta ymmärrän todella hyvin sitä millaista on taistella tuollaisten asioiden kanssa.
Vaikka toista on aina vähän vaarallista neuvoa niin kyllä luulen että itse laittaisin todella kovan kovaa vastaan. Ei enää mitään "viimeisiä mahdollisuuksia" vaan eropaperit vain vetämään tai oma ainakin asunto hakuun jos ei olla avioliitossa. SItten voi sen harkinta-ajan katsella olisiko miehellä lopulta halua muuttua vai ei. Ja jos ei selkeää muutosta tule niin uutta miestä katselemaan. Kyllä niitä osallistuviakin miehiä on nykyään paljon.
Tuo on niin totta ja pätee moneen asiaan: joku tajuaa ilman omaakin kokemusta ja osaa ottaa uuden roolin uudessa tilanteessa. Eli tehdä vaikka enemmän kotitöitä, osallistua lapsen hoitoon jne.
"Kai se pitäisi vaan aina osata katsoa siinä miehessä myös nämä käytännölliset puolet ennen kuin muuttaa yhteen." Nimenomaan. Ja lapsista haaveilevat naiset: katsokaa tämä kohta ihan suurennuslasilla! Lasten myötä kotityöt lisääntyy ja melko usein parisuhdedraamat kärjistyy (väsymystä, sairastelua, ollaan tiukoilla) niin siinä ei miehen kauniit sanat paljoa paina jos käytäntö on se että nainen hoitaa kodin ja lapset 24/7 ja vielä töihin palattuaan joutuu tekemään kaiken itse. Tai sitten on oltava muita lastenhoitoresursseja, joilla nainen pääsee hetkeksi irti arjen pyörityksestä, vaikka kuntoilemaan.
Minusta meillä naisilla on myös korkeat odotukset miesten suhteen heti raskaudesta ja vauva-ajoista lähtien, mutta on sanottava sekin ettei kaikki miehet syystä tai toisesta lämpene niin nopeasti. Ainakin meillä mies on ottanut paikkansa luontevammin perheessä nyt kun vauvavuodet on jo ohitettu (lapset 2v ja 3v). Apua kotitöihinkin on alkanut saada paremmin kun mies on nähnyt ettei kahden pienen lapsen hoito ja ison huushollin hoito (vanha maalaistalo, ei todellakaan olla mitään kroisoksia) ole mitään "lomailua". Just olin viikon todella kipeä ja huusholli räjähti kahdessa päivässä siihen kuntoon, ettei miestä tarvinut kahdesti maanitella tekemään edes jotain...