Olen nyt kohta 30v täyttävä mieshenkilö, haluan tässä nyt kirjoittaa ajatuksistani katkeruudesta isääni kohtaan. Nyt vasta aikuisiällä olen alkanut tajuamaan, kuinka hankalan luontoinen isäni oli, ja millaista aikaa koko perhe-elämämme oli. Parhaiten isääni kuvaavat luonteenpiirteet ovat minun mielestä: itsekäs, jääräpäinen, narsistinen, sadistinen ainakin henkisesti, erittäin pihi, ja sellainen vanhaan aikaan jämähtänyt juntti.
Vanhempani, joidenka ainoa lapsi olen, niin erosivat n 8 vuotta sitten. Kun muistelee, että millaista meidän perhe-elämä oli, niin se ei aina ollut kovin auvoista. Melkein aina oli kotona vähän sellainen jännittynyt tunnelma, ja vanhempieni riitoja jouduin kestämään usein. Isäni oli aina hyvin lipevää sellaisten ihmisten edessä, joista hänelle voisi olla jotain hyötyä. Oman perheen edessä kotona ja muuallakin hän oli sitten paremminkin ärtyinen, hermostunut, ja monesti oma perhe tai äitini oli hänelle kuin ilmaa, jos sellaisia ihmisiä oli seurassa joista hänelle hyötyä voisi olla, tai voisi päästä heidän edessä jotenkin loistamaan. Myös jos toisella joku kiinnostuksen kohde oli, niin hän pyrki aina sen kitkemään jatkuvalla keljuilulla. Olen ajatellutkin, että jos olisin alkanut silloin harrastamaan vaikka esim mikroautoilua, niin se ei olisi onnistunut. Milloinpa hän olisi menemisiltään joutanut kuskaamaan mua mihinkään, eikä hän olisi siihen penniäkään rahaa laittanut.
Omat menemiset hänelle olivat kaikki kaikessa, ja niistä ei voinut juuri edes neuvotella, ilman ettei riitaa tulisi. Hän matkustikin paljon mm työnsä puolesta, ja jokasyksyisille metsällä menemisiin hänen oli pakko päästä silloinkin kuin olin pieni, vaikka äitini työvuorot sattuivat päällikkäin. Myös sellaisia äkkilähtöjäkin hän teki, että ilmoitti vasta edellisenä päivänä lähtevänsä viikonlopuksi reissuun, ja äidilläni olisi ollut viikonlopppuna töitä. Sai siinä äitini alkaa äkkiä työvuoroja vaihtaan, etten joutuisi olemaan yksin kotona. Oma perhe jäi siis aina toiseksi, hänen omista menemisistään.
Niin kuin jo mainitsin, että hän oli itsekäs, ja kaikki olisi pitänyt tehdä aina niin kuin hän haluaa. Automatkoillakin jouduimme äitini kanssa kuuntelemaan pakosta jotain urheiluselostusta tai asiaohjelmaa, kun hän vain halusi kuunnella. Jos vain esitimme protestin, niin hän vain suuttui ja alkoi karjahdella, näyttäen että hänen silmille ei hypellä. Näin hän teki monessa muussakin tilanteessa. Arvostelua ja kritiikkiä hän ei kestänyt. Kotonakin hän vain tollotti telkkaria hyvin hermostuneena, ja muiden piti olla hiljaa silloin. Jos muut ääntä piti, niin hän vain laittoi telkkaria isommalle, terrorisoiden näin muitakin.
Myös vieraissa käyntiä esiintyi. Erityisen paha tilanne oli keväällä ja kesällä 1996, kun olin 13 vuotias. Vanhemmillani oli silloin paha kriisi isäni uskottomuuden takia. Touhu oli vielä hyvin räikeää hänellä. Viimeisin uskottomuus tapaus, joka vanhempani eroon lopulta vei, meni onneksi rauhallisemmin.
Isäni ei myöskään ymmärtänyt lasta tai nuorta, vaan hermostui aika pienistäkin lapselle tai nuorelle tyypillisistä tunnepurkauksista. Jos vähän tupsahdin jostakin, niin reaktio oli tällainen: No no no. Mitä se siinä taas äyvää! Pittääkö se hakia tuppivyö. Se on kumma tuo poika! Ruumiillista kurittamista hän myös suosi. Joskus hän saattoi minuakin läimäyttää, ja joskus sai kunnon raivarinkin, jolloin ensin juoksi mun perässä ja tilanne kärjistyi lattialla painimiseen. Hän vetosi vain siihen, että vitsalla on kasvatettu satoja vuosia. Että näin.
Pihi hän oli myös. Mihinkään hän ei halunnut rahallisesti panostaa. Kaikki aina hyvin vaatimatonta ja halpaa. Kerran kun äitini oli mennyt tilaamaan minua ajatellen, yhden tietosanakirjasarjan, niin isäni piti sellaisen huudon, että se oli pakko perua.
Nykyisin isäni asuu uuden vaimonsa kanssa jo kolmannessa avioliitossa, tai oikeastaan neljännessä, jos yhtä avoliittoa ei lasketa. Niin kuin aina aikaisemmissakin suhteissa, niin hänellä on tapana pimittää menneisyys, ettei sieltä mitään tule julki. Niin hän tekee nytkin, joka ehkä syynä nykyiseen välinpitämättömyyteen minua kohtaan. Hän ei soittele kuin harvoin, eikä mitään minun kanssa puuhaile, eikä auta juuri missään. Katkeruutta minussa aiheuttaa myös se, kun hänellä on ensimmäisestä liitostaan yksi tyttö, jota en ole saanut nähdä juuri koskaan, siis en siskoani ole saanut nähdä, ihan isäni jääräpäisyyden takia.
Nämä kaikki jotka kerroin, niin on alkanut herättämään minussa katkeruutta. Millaisia ajatuksia kirjoitukseni herätti muissa?
Vanhempani, joidenka ainoa lapsi olen, niin erosivat n 8 vuotta sitten. Kun muistelee, että millaista meidän perhe-elämä oli, niin se ei aina ollut kovin auvoista. Melkein aina oli kotona vähän sellainen jännittynyt tunnelma, ja vanhempieni riitoja jouduin kestämään usein. Isäni oli aina hyvin lipevää sellaisten ihmisten edessä, joista hänelle voisi olla jotain hyötyä. Oman perheen edessä kotona ja muuallakin hän oli sitten paremminkin ärtyinen, hermostunut, ja monesti oma perhe tai äitini oli hänelle kuin ilmaa, jos sellaisia ihmisiä oli seurassa joista hänelle hyötyä voisi olla, tai voisi päästä heidän edessä jotenkin loistamaan. Myös jos toisella joku kiinnostuksen kohde oli, niin hän pyrki aina sen kitkemään jatkuvalla keljuilulla. Olen ajatellutkin, että jos olisin alkanut silloin harrastamaan vaikka esim mikroautoilua, niin se ei olisi onnistunut. Milloinpa hän olisi menemisiltään joutanut kuskaamaan mua mihinkään, eikä hän olisi siihen penniäkään rahaa laittanut.
Omat menemiset hänelle olivat kaikki kaikessa, ja niistä ei voinut juuri edes neuvotella, ilman ettei riitaa tulisi. Hän matkustikin paljon mm työnsä puolesta, ja jokasyksyisille metsällä menemisiin hänen oli pakko päästä silloinkin kuin olin pieni, vaikka äitini työvuorot sattuivat päällikkäin. Myös sellaisia äkkilähtöjäkin hän teki, että ilmoitti vasta edellisenä päivänä lähtevänsä viikonlopuksi reissuun, ja äidilläni olisi ollut viikonlopppuna töitä. Sai siinä äitini alkaa äkkiä työvuoroja vaihtaan, etten joutuisi olemaan yksin kotona. Oma perhe jäi siis aina toiseksi, hänen omista menemisistään.
Niin kuin jo mainitsin, että hän oli itsekäs, ja kaikki olisi pitänyt tehdä aina niin kuin hän haluaa. Automatkoillakin jouduimme äitini kanssa kuuntelemaan pakosta jotain urheiluselostusta tai asiaohjelmaa, kun hän vain halusi kuunnella. Jos vain esitimme protestin, niin hän vain suuttui ja alkoi karjahdella, näyttäen että hänen silmille ei hypellä. Näin hän teki monessa muussakin tilanteessa. Arvostelua ja kritiikkiä hän ei kestänyt. Kotonakin hän vain tollotti telkkaria hyvin hermostuneena, ja muiden piti olla hiljaa silloin. Jos muut ääntä piti, niin hän vain laittoi telkkaria isommalle, terrorisoiden näin muitakin.
Myös vieraissa käyntiä esiintyi. Erityisen paha tilanne oli keväällä ja kesällä 1996, kun olin 13 vuotias. Vanhemmillani oli silloin paha kriisi isäni uskottomuuden takia. Touhu oli vielä hyvin räikeää hänellä. Viimeisin uskottomuus tapaus, joka vanhempani eroon lopulta vei, meni onneksi rauhallisemmin.
Isäni ei myöskään ymmärtänyt lasta tai nuorta, vaan hermostui aika pienistäkin lapselle tai nuorelle tyypillisistä tunnepurkauksista. Jos vähän tupsahdin jostakin, niin reaktio oli tällainen: No no no. Mitä se siinä taas äyvää! Pittääkö se hakia tuppivyö. Se on kumma tuo poika! Ruumiillista kurittamista hän myös suosi. Joskus hän saattoi minuakin läimäyttää, ja joskus sai kunnon raivarinkin, jolloin ensin juoksi mun perässä ja tilanne kärjistyi lattialla painimiseen. Hän vetosi vain siihen, että vitsalla on kasvatettu satoja vuosia. Että näin.
Pihi hän oli myös. Mihinkään hän ei halunnut rahallisesti panostaa. Kaikki aina hyvin vaatimatonta ja halpaa. Kerran kun äitini oli mennyt tilaamaan minua ajatellen, yhden tietosanakirjasarjan, niin isäni piti sellaisen huudon, että se oli pakko perua.
Nykyisin isäni asuu uuden vaimonsa kanssa jo kolmannessa avioliitossa, tai oikeastaan neljännessä, jos yhtä avoliittoa ei lasketa. Niin kuin aina aikaisemmissakin suhteissa, niin hänellä on tapana pimittää menneisyys, ettei sieltä mitään tule julki. Niin hän tekee nytkin, joka ehkä syynä nykyiseen välinpitämättömyyteen minua kohtaan. Hän ei soittele kuin harvoin, eikä mitään minun kanssa puuhaile, eikä auta juuri missään. Katkeruutta minussa aiheuttaa myös se, kun hänellä on ensimmäisestä liitostaan yksi tyttö, jota en ole saanut nähdä juuri koskaan, siis en siskoani ole saanut nähdä, ihan isäni jääräpäisyyden takia.
Nämä kaikki jotka kerroin, niin on alkanut herättämään minussa katkeruutta. Millaisia ajatuksia kirjoitukseni herätti muissa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei mikään ihme jos mieli on katkera kun tuollaista käyttäytymistä omalta isältä on kokenut. Tiedätkö millainen koti isälläsi on ollut? Millaiset vanhemmat hänellä on ollut ja millainen koti? Ehkä siellä taustalla on jotakin joka auttaisi ymmärtämään hänen käyttäytymistään? Joskus joku tietynlainen käyttäytymismalli toistuu suvussa. Joskus luin sellaisen kirjan kuin "Sukulaissuhteet solmussa" Ira Heilveil.
Menneitä asioita ei pysty muuttamaan, mutta jos katkeroidut niin kärsit siitä lopulta itse eniten. Ihmisen on vaikeaa olla katkeroitumatta epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi jouduttuaan, mutta apua voi pyytää Jumalalta. Koska nuo kertomasi asiat ovat tapahtuneet pitkällä aikavälillä, niin niitä on varmasti tullut pyöritellyksi mielessä useaan otteeseen. Koko elämä voi mennä anteeksiantamisen opetteluun, mutta se kannattaa kuitenkin enemmin kuin katkeroituminen.
Anteeksi voi antaa, jos pystyy, mutta unohtaa ei tarvitse. Isääkään ei tarvitse tavata, vaikka alkuperäinen pystyisi antamaankin anteeksi, koska isä ei halua edes tavata poikaansa.
Hanki jostakin tietoa tuosta siskostasi, jos olet jostain kuullut nimen tai asuinpaikan. Laita vaikka ilmoitus paikalliseen lehteen, et tarvitse isän lupaa tähän.
Älä anna isällesi niin paljon valtaa, että mietit hänen tekemättä jättämisiään lopun elämääsi. Muista kuitenkin, mitä hän teki sinulle ja sitten --- jatka elämääsi. Ilman isääsi.
Et saa häntä koskaan rakastamaan sinua, se sinun pitää tajuta. On kahdenlaisia isiä: A) jotkut tekevät lapsia, ja B) jotkut tekevät lapsia JA tulevat myös Isäksi.
Tuo kirjoitukseni ei ollut vielä kuin sipaisu siitä millainen isäni oli. Muita luonteenpiirteitä isästäni, joita en tuossa maininnut, ovat myös kapeakatseisuus, lapsellisuus ja hermostuneisuus. Hän usein meni asioissa vain niihin ääripäihin, eikä monestikkaan ajatellut asioita yhtään sen tarkemmin, vaan saattoi kiven kovaan inttää että se näin on, vaikka siitä ei ollut sen tarkempaa tietoa. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa, kun minulla epäiltiin eläinallergiaa joskus ala-asteikäisenä. Meillä oli silloin kissa, ja isäni aina vain höpötti, että tuo kissa täytyy hävittää, kun olet sille allerginen. Muutenkin hän väitti vuorenvarmasti, että olen allerginen kissalle, vaikka asiaa ei ollut edes sen kummemmin tutkittu, eikä lopullista asiantuntijan lausuntoa saatu. Kävin sitten allergiatestissä, ja niinhän se olikin, että en ollut allerginen, toisin kuin isäni väitti.
Isäni oli myös erittäin laiska kotitöihin, joka aiheutti myös usein riitaa. Syynä tähän oli hänen mielestä vain se, kun hän kävi töissä. Niinhän äitini kävi myös, mutta isäni aina sitä sanoi, kuinka raskas työ hänellä on, ja kuinka hän tarvii vapaa-aikana lepoa, vaikka äidilläni oli huomattavasti raskaampi työ. Isäni eli siis kuin hotellissa. Hän myös keljuili äidilleni, että miten voit olla väsynyt, kun sehän on kuin lepokodissa kun on kaupungin töissä, eikä arvostanut yhtään äitini työssä käyntiä, etenkään sitä kun äitini teki yövuorojakin aikoinaan, ja muutenkaan. Syy oli ehkä se, kun äidilläni oli vuorotyö, ja oli joskus viikonloppuna ja juhlapyhinäkin töissä, niin ei ollut sitten häntä passaamassa kotona. Kerrankin yksi jouluaatto, kun äitini oli töissä iltakahdeksaan asti, niin oli puhe että syödään kun äitini pääsee töistä, ja oli käskenyt isäni ottaa joululaatikot pois uunista, mutta isänipä olikin heittänyt ne uuniin kuivettumaan, ilmeisesti kostona siitä kun äitini oli jouluaattona töissä. Äitini oli siis sairaala-apulainen joka koko ajan työskenteli jalkojen päällä vuorotyössä. Isäni taas toimistossa istumatyötä tekevä LVIS -firman myyntimies. Erityisen törkeää oli myös se, kun äitini joskus pyysi isääni tyhjentämään astianpesukoneen, niin tähän isäni vain sanoi: -Mitä pahaa mä nyt olen tehnyt? Ei hyvää päivää! Joskus muulloin kun äitini pyysi samaa isältäni, niin isäni sanoi jotain että joutaa se poikakin. Tarkoitti siis minua, ettei hänen itse tarvisi. Aloin itsekkin häntä joskus toimittaan tuossa tilanteessa, mutta hän vain alkoi nauraa kihertämään ärsyttääkseen minua.
Isäni siis tosiaankin ärsytti ja härnäsikin minua tahallaan, ja oli vahingoniloinen. Hän alkoi höpöttämään jotakin ärsyttävää ja lapsellista, ja kun hän näki, että ärsyynnyin, niin hän vain yltyi. Hänestä oli siis selvästi hauskaa kun ärsyynnyin. Joskus kun minua joku vastusti kun jotain tein, niin hän saattoi silloinkin alkaa nauraa kihertämään. Tämä palaa nykyisin mulla aina mieleen, jos mulla joku vastustaa. Sellaisen erittäin törkeän tapauksen muistan, kun olimme käymässä sukulaisissa, kun olin ala-asteikäinen. Olimme mummolassani maalla, ja minä isäni olimme kamarissa. Siellä kamarissa oli myös minua puolitoista vuotta nuorempi serkkutyttöni. Sanotaan häntä nyt vaikka Tiinaksi. Siellä kamarissa ollessamme isäni otti minua vain kiinni, ja laski minulta housut kinttuihin, että minun paljas takapuoli näkyi. Sittenhän hän huusi samalla nauraa kihertäen: -Tuuppa Tiina katsoon! Kyllä oli loukattu olo tuon jälkeen.
Niin ja siitä isäni lapsuudesta sitten, eli hän oli kotoisin ihan lähikunnasta maalta, sellaisesta maalaistalosta. En niin tarkkaan tiedä isäni lapsuudesta, mutta mitä hän joskus kertoi, niin puutetta on ollut, ja isänsä on myös ollut hyvin pihi. Mistään matkustelemisesta ei ole myöskään voinut uneksiakkaan. Hänenkin vanhemmat, ainakin isänsä ovat oman käsitykseni mukaan olleet aika vanhoillisia, sekä kuri on myös ollut kova. Ilmeisesti siellä on opetettu sillain, että omien vanhempien edessä ollaan nöyriä, eikä osoiteta mieltä mistään, ja vastaillaan kaikkiin heidän kysymyksiin. Ehkä voi tälläkin olla tekemistä siihen, että miksi hän ei samanlaista käytöstä suvainnut minultakaan.
Päästä irti menneistä, lopullisesti ja suuntaa katseesi kohti tulevaisuutta!
Hyvä että käyt näitä asioita läpi, juuri siten pääsee irti epäreilujen kokemusten aiheuttamasta tunnetaakasta.
Aikuisuuteen ja täysikasvuiseksi kypsymiseen kuuluu juuri tämä että pohtii lapsuuttaan ja omien vanhempien merkitystä oman aikuisuuden ymmärryksellä pohdiskellen.
Kaikki käy tämän saman läpi.Peilaamme omiin vanhempiin omia valintoja tyylii minä en ainakaan koskaan... tai vastaavasti jos on kokemut että vanhempi on hyvä esimerkki vanhemmuudesta tyyliin noin haluan toimia. Ja sitten tuohon välillä jää paljon monenmoisia havaintoja ja tunteita.
En usko että tulet katkeraksi, koska olet valmis nyt läpikäymään muistojasi ja kokemuksiasi, etkä suinkaan tukahduta niitä vaan havainnoit rehellisesti ja realistisesti.
Isäsi on ollut varsinainen painajaisuni!
Miten helppoa olisikaan jos voisi poistaa nuo muistot mielestä vain painamalla "delete" -nappulaa. Koska se ei toimi noin, niin sinun täytyy vain tietoisesti poistaa nuo ikävät muistot mielestäsi.
Hyväksy tosiasia että historiaasi sinä et voi muuttaa, muuta tämä hetki ja tulevaisuus on sinun omissa käsissäsi.
Vain lakkaa katsomasta taaksepäin, jätä tuo kelvoton isäsi omiin oloihinsa. Arvosta äitisi panosta ja pidä häneen yhteyttä, jos voit.
Sisarpuolesi? Mitä iloa saisit hänen tapaamisestaan? Hän on täysin ventovieras ihminen sinulle, vaikka jakaakin samoja geeneä kanssasi, silti täysin ventovieras. Olisiko paras jättää hänetkin omiin oloihinsa - hänhän on suora yhteys isääsi, ihmisee joka sinun olisi todellakin paras unohtaa.
Vain jätä heidät omiin oloihinsa.
Katkeruudesta ei kärsi kukaan muu kuin sinä itse. Joten se on täysin turhaa energian tuhlausta. Keskittäydy vain tulevaisuuteen, valitsemalla parhaat mahdolliset ystävät, kehittämällä itseäsi ja kouluttamalla itsesi niin korkealle kuin vain rahteesi kestävät ja todella näkemällä vaivaa tehdäksesi elämästäsi positiivisen ja oikeudenmukaisen.
Tuo kaikki on aivan SINUSTA itsestäsi kiinni, siihen ei isäsi voi enää mitenkään vaikuttaa.
Sinä tiedät mikä tapa elää on oikein, mikä väärin. Elä positiivisesti sen oikean mukaa ja suurin voittaja olet sinä itse.
Mistä sinä tiedät, mitä hän tietää? Ja mikä kenellekin on väärin ja oikein? Muutenkin tässä vähän 'tuoksahtaa' joku ...
Hän tietää aivan tarkkaan etä tapa jolla isänsä kohteli perhettään, oli väärin.
Hän tietää aivan tarkkaan että olla katkeroitunut ja sillv tuhota itsensä henkisesti, on väärin
Hän tietää että miten isänsä nykyisin käyttäytyy, on väärin.
Mistäko minä sen tiedän? AP itse kertoo sen kaikille!
On kaikkien lakien mukaan tosiasia että historiaa ei voi muuttaa mutta omaan tulevaisuuteensa jokainen itse VOI vaikuttaa. Tuoksun jokainen voi itse valita.
Joo-o, kyllä. Mutta tulevaisuus rakennetaan jollekin pohjalle ja jos se ei ole selvitetty, ajateltu ja loppuun asti pohdittu, päätetty, niin se putkahtaa matkan varrella sieltä sun täältä kummitelemaan enemmän tai vähemmän tulevaisuuden esteeksi riippuen siitä, miten isoista virheistä milloinkin on kyse.
Koulutus sinällään ei tee kenestäkään yli-ihmistä, joka sivuuttaa elämän esteet ja hankaluudet olan kohautukslella. Mutta jos koulutus kasvattaa ymmärrystä ja tietämystä siitä, mitä ja mikä ihminen kaiken kaikkiaan on, niin tulevaisuudessa on helpompi ymmärtää ja, jos ei hyväksyä, niin antaa anteeksi menneitten sukupolvien tekemät virheet.
Ymmärrys ja anteeksi antaminen, ihmisyyden tajuaminen, siis oman sisältönsä kasvattaminen, on paras keino välttää katkeroitumista ja muitakin negatiivisia tuntemuksia.