Miten jotkut ihmiset voi jaksaa tätä elämää? He jaksavat kuntoilla, olla hoikkia, syödä terveellisesti, olla sosiaalisia, opiskella/käydä töissä jne.
Tuntuu vain niin uskomattomalta, että joku voi saada jotain aikaan. Itselle jo sängystä ylöspääsy on ponnistus ja kaiken eteen täytyy ponnistella hirveästi että saan jotain hyödyllistä tehtyä. Mun on vaikea uskoa, että joku voi olla oikeasti onnellinen ja iloinen ja nauttia elämästä. Mulle koko elämä näyttäytyy vaan synkkänä, se on pelkkää velvollisuutta täynnä, ilotonta puurtamista ja loputonta pinnistelyä.
Tuntuu vain niin uskomattomalta, että joku voi saada jotain aikaan. Itselle jo sängystä ylöspääsy on ponnistus ja kaiken eteen täytyy ponnistella hirveästi että saan jotain hyödyllistä tehtyä. Mun on vaikea uskoa, että joku voi olla oikeasti onnellinen ja iloinen ja nauttia elämästä. Mulle koko elämä näyttäytyy vaan synkkänä, se on pelkkää velvollisuutta täynnä, ilotonta puurtamista ja loputonta pinnistelyä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Minulla on prikulleen samanlainen olo, tuntuu kuin muilla olisi jokin ihmeellinen salaisuus jonka voimin he jaksavat päivästä toiseen.
Tuntuu loputtoman pitkältä se aika, mikä täällä maailmassa vielä pitäisi lusia.
Hyvä,että jaksavat eihän mistään tulisi mitään jos kaikki sairastaisivat.
Olen samaa paljon pohtinut ja tajunnut, että terve ihminen touhuissaan samalla saa niistä itselleen hyvää oloa ja energiaa, lataa itseään. Masennuksessa tämä "latautuminen" ei toimi ja silloin ei todellakaan jaksa eikä halua mitään. Sitä hyvää oloa ei tavoita lopulta millään keinoin. Niistäkään asioista, jotka kokemuksestaan tietää mukavakasi, ei koe enää mielihyvää. Syntyy kierre ja uupuminen, masennus pahenee ja uupumus lisääntyy. Ainoa keino saada elämä takaisin on muuttaa tilannetta, kääntää suunta. Mutta miten saada alkuun positiivinen kehitys. Millä keinoin saada alkulatausta sen verran, että alkaisi taas toimia?
Ei se välttämättä tarkoita, että jaksais. Jotkut tekee, vaikkei siltä tunnukaan, että jaksaisivat. Esim. masentunut usein vain miettii tunnetilaansa ja ahdistuu siitä sen sijaan, että toimisi.
KAikki mentaalinen ja emotionaalinen kipu johtuu erillisyyden harhasta. että olisimme erillämme elämästä, yksilöitä ponnistelemassa. olet omakuvasi, PELKKÄ KUVA ITSESTÄSI. Kuka tämä Itse sitten on kuvan takana, tai oikeastaan ilman kuvaa? Siinäpä kysymys. Ehkä joulu helpottaa ja voi tulla jopa mukavaksi pysähtymällä, totaalinen stoppi kaikelle hetkeksi, se ei muuta tarvitse. Pyöritään oravanpyörää, mentaalisia kuvia, liikaa tavoitteita, liian vähän aikaa, muistoja menneisyydestä, vanhoja loukkausia, yhteiskunnan painostusta. It´s the present moment :P
T: Sekava ääliö tuonelasta lol :D
Koen kanssa olevani hyvin uupunut tällä hetkellä.. Nukun kyllä todella hyvin ja herään varhain aamulla. Saan iloa perheestä ja eläimistä.. Oikeastaan en jaksaisi käydä koulua ja töissä, siivota tai muuta, mutta sinnittelen. Jos en pärjää ja onnistu elämässä edes jotenkin, niin koen että muut pettyvät minuun (perhe..) ja sitä en haluaisi.. Kaikki yrittävät tsempata eteenpäin ja tähän mennessä oon selvinnyt, mutta miten pitkään sitä jaksaa..
Koen olevani liian ujo ja hiljainen työelämään, olen vain joku, enkä osaa tutustua muihin.. Haluiaisin jokapäivä jäädä kotiin... En jaksaisi mitään ilman kumppaniani..
Olen myös huolestunut terveydestäni muutenkin, mutta en saa aikaiseksi mennä lääkäriin, ja jos menisinkin en varmaan jaksaisi selittää hänelle terveysongelmiani.. pientä särkyä on monessa paikassa, mutta elän niiden kanssa, selvittämättä ja yrittämättä hoitaa niitä..
Tästä huolimatta, elämäni on hyvässä jamassa, koulu melkein käyty ja hyvät läheiset ihmissuhteet, tykkään matkustella ja miettiä matkakohteita sun muita. Ja tottakai työtä tarvitaan, jotta on varaa matkustella, ja että en eläisi muiden siivellä ja saisi muilta painostusta töihin ja että on jonkin lainen rytmi elämässä..
Kai jonkinlainen vertaistuki olisi hyväksi...
Itse olen aina ollut "reipas" ja mennyt eteenpäin koko elämäni, monien vaiheiden, parisuhteiden ja firmojen kautta. On ollut ajoittain musertavan vaikeaa, mutta aina nopeasti "väkisin" ja kovalla tahdonvoimalla noussut ylös ja aina keksinyt jotain, kuinka selvitä, maksaa vuokrat jne.
Nyt Maaliskuussa sain aivoinfarktin (mies 54 vuotta) ja lähti pohja pois, työkyky meni, ajokortti otettiin pois ja muuta schaissea...tyhmiä tutkimuksia ja lääkkeitä hirveästi..
Olen sama ihminen kuin ennen infarktia (omasta mielestä) mutta puoliso ja lähimmät ovat muuttuneet (tai minä, vaikka ei ole mitään dramaattisia seurauksia, puhun normaalisti, liikun (lähes) normaalisti, yritän tsempata kaikin voimin..
Ja silti huomaan, että lähimmät ihmiset (ei lapset niinkään) mutta puoliso etääntyy minusta, vääjäämättömästi, vaikka ei myönnäkään - kai pelkää, että tulee uusi kohtaus tai jotain, välttelee yhteistä tekemistä...
Sattuu sieluun saakka, en ole tehnyt mitään väärää. Mutta elämä hajoaa ympärillä ja mikä pahinta, tulevaisuus on lakannut olemasta - en näe sitä enää. Uskomatonta, ihan kuin joissain huonossa scifi-elokuvassa, en näe enää tulevaisuutta vaan rimpuilen aamusta iltaan ja illasta aamuun, en nuku vaan kuuntelen, kun rakas puoliso tuhisee vieressä. Ja yhteys on mennyt rikki.
En olisi voinut kuvitella, kuinka pahalta voi tuntua, kun ymmärtää, että yhteys omaan rakkaaseen on poikki.
lisäys: olemme olleet yhdessä 21 vuotta ja vielä nuoria - elämällä pitäisi olla vielä paljon tarjottavaa. Miksi oma rakas käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, pelkää? Suojelee itseään? Tai jotain? Varautuu mahdolliseen uuteen kohtaukseen?
Ehkä pelkää, ja siksi on etäinen.
En saa tukea ja rakkautta, tuntuu hullulta, koska aikanaan sovittiin, että myötä ja vastamäessä tuetaan toisiamme.
Tulee katkera olo, kun olet yrittänyt aina tehdä asiat hyvin ja oikein - ja sitten tulee "tyhjästä" aivoinfarkti. Olkaa ihmiset kiitollisia terveydestä ja vaalikaa sitä, etenkin tarkkailkaa verenpainetta jo nuorena - korkea verenpaine ei välttämättä oirehdi mitenkään...
Keskity nyt omaan hyvinvointiisi ja terveyteesi. Kuntouta itseäsi. Onko mitään vertaistukiryhmää saman kokeneille? Sellaiseen osallistuminen saattaisi auttaa sopeutumisessa ja selviytymisessä? Samalla saisit muuta ajateltavaa ja parisuhteen murehtiminen jäisi vähemmälle.
On sinulla lapset ja mahdollisesti lasten lapsia sekä kuitenkin yhä se kumppani. Jospa tilanne korjaantuisi ennalleen ajan kanssa. En osaa arvioida puolisosi muuttuneen käytöksen taustalla olevia asioita.
Ei voi tietää mitä hyvää elämä vielä tuo eteesi vaikka just nyt ei ymmärrettävästi siltä vaikuta koska olet kokenut kovia. Pidä itsestäsi hyvää huolta. Parempaa huomista sinulle.
Hirveän harmillista, että et nyt ole saanut puolisoltasi tarvitsemaasi tukea. Sanoisin, että kannattaa ottaa asia puheeksi hänen kanssaan. Jos minun rakkaani kokisi noin, niin kyllä minä haluaisin parantaa tilannetta. Ehkä hänellä tosiaan on esimerkiksi mainitsemiasi pelkoja taustalla, ja niistä puhuminen voisi auttaa.
Muovipussi päähän auttaa.
On aivan totta, kun yksi perheenjäsen sairastuu, niin vaikuttaahan se jokaiseen perheessä.
Kaikki tavallaan heittää kuperkeikkaa, eli elämältä putoaa se pohja.
Vaatii sopeutumista sekä itseltä, puolisolta, kuten muiltakin.
Alussa on varmaan tunteiden sekamelska, kukaan ei oikein tiedä, miten asiaan tulisi suhtautua, jokainen on tunteineen vähän niinkuin hukassa.
Tilanne saattaa hyvinkin ns. normalisoitua, kun kaikki perheenjäsenet saavat ajatuksensa ja itsensä kasattua, ja oppivat hyväksymään tilanteen, sairastumisen, joka pysäytti, ja vaikutti koko perheeseen.
Monet asiat toki perheen elämäntavoissa muuttuvat, pakostakin, mutta muutoksiinkin on mahdollista tottua ajan myötä.
Monet parisuhteet ja avioliitot loppujen lopuksi kestävät aika paljon myös vastoinkäymisiä. Sairastuminen, joka kääntää elämän ylösalaisin on kai yksi isoimpia vastoinkäymisiä.
Kenelläkään ei loppujen lopuksi elämä ole kuin ruusuilla tanssimista.
Ulkopuoliselle saattaa monenkin elämä näyttää kovin onnelliselta ja hyvin sujuvalta. Kaikki kun ei näy ulospäin, eivätkä monet edes puhu ongelmistaan kovin avoimesti, jos ollenkaan.
On turhaa ajatella, että olisi olemassa ihmisiä, joilla olisi aina asiat parhain päin ja olisivat aina onnellisia, sellaisia ei yksinkertaisesti ole.
Kun ei aina jaksa, on vain hyväksyttävä ettei sillä hetkellä jaksa. Ajoittain sitten taas jaksaa vähän enemmän, ja tulee hyvä tunne, että edes jotain jaksaa.
Haluan laueta suuhusi.
Ville
Toimii kunnes tarvii lepoa. Ei siinä sen kummempaa.
Juna tulee kyllä aikanaan olemaan minunkin loppuasemani.
Munaa perseeseen
Sanoma
En tiedä miten tätä jaksaa. Kun katsoo elämää taaksepäin niin en enää pysty kokea sitä uudestaan. Mutta sitähän tämä on, loputon kujanjouksu. Tai mulla jo konttaus
Elämäähän ei voi ottaa uusintana, ei enää samoja kokemuksia ainakaan täysin samanlaisina.
Tuleva, edessäpäin oleva elämä, tuo kuitenkin uusia kokemuksia, joista ei etukäteen tiedä.
Monet ei enää pysty juoksemaan, eikä ole ihan aina kujallakaan, mutta etenee tämä elämä konttaamallakin, vähän vaan hitaammin. Sekin on yksi uusi kokemus, kun ei aiemmin ole joutunut konttaamaan.
Joskus tuntuu, ettei aina jaksakaan, mutta sitten taas jaksaakin, tätä sanotaan elämäksi.
Vastaa mulle vitun vammainen.
Hirtä itsesi.
Hirtto toimii hyvin, junia kulkee usein, muovipusseja löytyy joka kaupasta.
Sinä pystyt siihen kyllä.
Kiitos ideasta, mutta en koe tarpeelliseksi.