Polttava tulipallo leijailee horisontin yläpuolella, sytyttää pilvet hehkullaan, viivyttelee, eikä halua kiirehtiä. Mies ja nainen seisovat vierekkäin meren rannassa. He näyttävät hyviltä, ulkoa. Vaikuttavat nauttivan olostaan, seisovat omilla jaloillaan, korostavat toinen toistaan. Tietävät olevansa kuten ihmisten kuuluu, hymyilevät.
Mies piirtää viivan hiekkaan, sulkee heidät ympyrään, he painautuvat syleilyyn. Auringon laskettua, kumpikin kävelevät pois - aallot vierailevat rannassa.
-----
Kirjoitin tämän aloituksen uudestaan, koska tuo edellinen oli aika harhaanjohtava ja siitä sai virheellisen käsityksen siitä mitä ajoin takaa.
-----
Minusta yhteiskunta on liian yksilökeskeinen. Kaikkea ajatellaan yksilön selviytymisen kannalta, yksilön toiminnan kannalta, yksilön ominaisuuksien kannalta. Henkilönpalvontakulttuuria, jossa asioita ei osata arvostaa kokonaisuuksina, osiensa summana, vaan aina halutaan kaivaa esiin jotain yksilöllisiä ominaisuuksia, ja jotenkin niille jakaa se arvostus.
Jos ihminen kirjoittaa hyvän kirjan, ajattellaan, että tämähän on hyvä kirjoittaja. Ei esimerkiksi ajatella, että kirjan sisältö tulee kyseisen ihmisen elämänkokemuksista, jotka juurikin tässä kirjassa näkyvät, ja seuraava kirja jonka kyseinen henkilö kirjoittaa voi olla yhtä lailla huono tai hyvä, jos siinä ei näitä elämän kokemuksia käsitellä. Tai että se olisi vain sattumaa, jostain tuntemattomasta syystä, kyseinen kirja on hyvä. Ehkä ajan henki oli sellainen, *jonkun* täytyi kirjoittaa kyseinen kirja, ja se välikappale joka kirjaimet toistensa perään laittaa, on toissijainen ja voisi yhtä hyvin olla joku muu.
Toinen tämän tyyppinen piirre on nämä populaari muusikot, joissa musiikin lisäksi asiaan sotketaan muusikon ulkonäkö ja kaikenlaiset oheisasiat, eikä yhtyeitä ajatella kokonaisuuksina, jotka eivät ole vain jäsentensä summa.
En kuitenkaan tarkoita etteikö yksilöillä ja yksilöiden ominaisuuksilla olisi väliä, tai että tämä koko mentaliteetti olisi virheellinen - onhan noita hyviä kirjailijoita, jotka tuottavat hyviä kirjoja tasaiseen tahtiin, on myös hyviä muusikoita. Mutta on myös hyvien muusikoiden muodostamia yhtyeitä, jotka epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen. Kirjailijoita, jotka pulpahtavat pintaan yhdellä tuotoksella, ja sen jälkeen jäävät unholaan - ihmiset ihmettelevät, mitähän sille kävi? Tulipa mieleeni, muistaakseni J. Karjalaisella oli jokin kappale tällaisessa teemassa, vaikka en kyllä kyseistä musiikkia kuuntele.
Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, theseuksen laiva, vai mikä se oli. On jotenkin vaikeaa ajatella, että tämä kaikki on niin iskostunut ihmisiin. Kaikki pitää saada, mihinkään rajoituksiin ei voi tyytyä. Ei osata ajatella asioita enää ihmisten muodostamien kokonaisuuksien kautta.
Parisuhteisiin ihmiset ryhtyvä vapaasta tahdostaan, valitsemiensa ihmisten kanssa, ja niin sen kuuluu ollakin. On vaan jotenkin kummallista, että tämä sama seikka tuntuu mitätöivän tuon parisuhteen tai yhdessä olon merkityksen. Kuin kyseessä olisi molempia osapuolia hyödyttävä sopimus, jossa venäläiseen tyyliin ollaan vain kunnes se lakkaa hyödyttämästä. Ihmiset ajattelevat itseänsä, ja itsensä ajattelun liittyy tämän toisen osapuolen muodostama jatkos. Suhteiden sisältökin karmeimillaan voi olla jonkinlaista kaupankäyntiä tai jatkuvaa valtataistelua.
En toivo itselleni, enkä kenellekkään muullekkaan, sellaista liittoa elämään, jossa on yhdentekevää kuka se puoliso on. Liittoa, jossa molemmat osalliset ovat niin täydellisiä yksilöitä, etteivät oikeasti tarvitse toinen toistaan, eivät välitä toisistaan, eron tullen jatkavat matkaansa olkaa kohauttaen - ellei mahdollinen ero kolhaise itsetuntoa ja uhkaa tätä henkilökohtaisen viattomuuden illuusiota. Minusta se on jotenkin käsittämätöntä, ihmisten ajattelu siis. Puolisoiden syrjähypytkin hyväksytään, koska ei haluta rajoittaa kumppaniin henkilökohtaista vapautta - tai paljastaa omia heikkouksiaan, sellaisia toiveita, että olisi puolisolle tärkeä. Odotetaan suhteisiin ryhdyttävän vasta silloin kun ei oikeasti enää kaipaa suhdetta, kun siihen voi osallistua välinpitämättömästi, ettei vain tekisi jonkinlaista virhettä, ja erehtyisi heikkouden merkkejä näyttävän ihmisen kanssa yksiin, tai jonkun, joka oikeasti välittää.
Mä ainakin toivon joskus olevani sellaisessa parisuhteessa, jossa ei olla vain yksilöitä hetkellisesti yhdessä, vaan muodostetaan sellainen tiimi, jossa on kaksi henkilöä yhdessä eikä erikseen.
Tuntuuko teistä muista samoin?

Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä tuntuu ainakin minusta
Kiva että hellität välillä sen seuranhakuilun kanssa.. =)
Tuossa symbioottisessa yhdessäolossa on paljon myös riskejä. Jos ei ole ehjä ja "täysi " omana itsenään, laittaa toisen kontolle todennäköisesti paljon vaatimuksia joita toisen tulee täyttää, koska kokee että se toisen täytyy täydentää omat puutteet. Samalla mahdollisissa erotilanteissa ei sitten pystykään antamaan toisen mennä, vaan takertuu epätoivoisesti omaan unelmaansa täydellisestä suhteesta.
Ihmisuhteet muuttuvat matkan varrella, ihmisen kasvavat ja kehittyvät henkisesti omista kokemuksistaan riippuen. Jos vuoropuhelu ja yhteys katkeaa parisuhteessa, ollaan monesti pisteessä ettei ole enää mitään sanottavaa toiselle.
Syrjähyppyjä taas harva hyväksyy ihan tuostanoinvaan, kyllä niihin liittyy paljon surua ja murhetta. Luottamuksen uudelleen rakentaminenkin on pitkä ja tuskallinen tie, eikä kaikilta onnistu.
Tottakait tuntuu, vaikeutena on vain löytää myös sellainen mies. Tämä ajattelu on paljon yleisempää naisilla kuin miehillä - siis vapailla.
Yleensä kun sellaiset miehet on jo varattuja - luonnollisesti.
Hypnoosisessioissa käytetään samantyylistä tekstiä, kun on tarkoitus lievittää potilaan ahdistusta.
Olisit hyvä kaveri Teemulle.
Minä haluaisin panna