Vanhempani ovat eronneet jo silloin, kun olin eskarissa. Siitä lähtien äitini on ollut katkera isääni kohtaan. Puhunut minulle paskaa hänestä jo silloin, kun olen ollut lapsi. Usuttanut minut isäni kimppuun. Pienenä koin suurta syyllisyyttä jokaisesta kerrasta, kun tapasin isääni. Uskoin vielä 14-vuotiaanakin, että isäni on paha ihminen, joka ei ansaitse elämäänsä mitään hyvää. Vasta myöhemmin ymmärsin, että isäni on ihana, kultainen ihminen, joka ei tahdo minulle muuta kuin hyvää. Kadun vuosia, joina olin äitini harhaanjohtamana kylmäkiskoinen isääni kohtaan. Isäni tahtoo hyvää äidilleni, kyselee kuulumisia ja on aidosti pahoillaan äitini puolesta, jos kuulee tällä olevan mikätahansa ongelma. Äitini haukkuu isääni, on katkera ja jos puolustan isääni, äitini sanoo, että olen yhtä hullu kuin isäni ja koko tämän suku on.
Kaikki lapsuudenmuistoni liittyvät syyllisyyteen. Olen ollut aina huono ja vaikea lapsi. Kiittämätön, itsekeskeinen, eikä mikään tekemäni ole ollut oikein. Äitini on systemaattisesti syyllistänyt minua ja yrittänyt saada minut uskomaan, että hän on on ainoa hyvä ihminen, minun tulisi olla kiitollinen siitä, että hän kestää minua. Minun tulisi olla ikuisessa kiitollisuuden velassa hänelle.
Olen aina tehnyt kaikkeni miellyttääkseni äitiäni, olen panostanut kouluun, olen yrittänyt kaikkeni tehdäkseni hänet ttyytyväiseksi. Mikään ei ole koskaan riittänyt hänelle. Aina joku muu tekee paremmin kuin minä. Halusin vain niin kovasti saada äitini hyväksynnän, enkä ymmärtänyt mikä minussa oli pielessä, kun hän ei rakastanut minua, vaikka niin kovasti yritin.
Kun tulin murrosikään ja aloin kasvamaan ja saamaan muotoja, äitini alkoi kuittailemaan minulle. Ikäänkuin hän ei olisi tahtonut minusta tulevan kaunis, ei ainakaan kauniimpi kuin mitä hän on. Hän usein teki huomioita, että olen lihonut, olen läski ja kyseli olenko raskaana, kun olen niin lihava. Vaikka todellisuudessa olin normaalipainoinen. Kaikki kommenttinsa hän on esittänyt niin, että ulkopuolisen korviin, ne kuulostavat vitsailulta tai hassuilta jutuilta. Minä olen aina ymmärtänyt niiden merkityksen. Sairastuin pahasti anoreksiaan äitini kommenttien takia. En halunnut olla se läski, ruma lapsi. Äitini ei huomioinut painonpudotustani mitenkään. Hän ei huolestunut, kun en syönyt kuukausiin mitään, liikuin aamusta iltaan ja poltin itseni loppuun tekemällä kaksoistutkintoa koulussa ja käymällä töissä samalla, kun obsessiiviset ajatukset pakottivat minut ajattelemaan kaloreita jatkuvasti. Ainoa kommentti, jonka hän minulle sanoi oli, että näytän yhtä oksettavalta kuin aina. Paloin loppuun, hakeuduin hoitoon, sain masennuslääkkeet ja unilääkkeet, koska en ollut nukkunut viikkoihin. Sydämeni oli niin ison rasituksen alla suuren alipainon takia, että lääkäri kertoi minun kuolevan jos en ala syömään. En uskaltanut kertoa äidilleni mistään, koska pelkäsin niin kovasti hänen reaktiotaan. En halunnut näyttää niin suurta heikkoutta. Se olisi vain todistanut hänelle, että olen hullu ja sairas, niinkuin hän on aina sanonut. Kamppailin yksin sairaiden ajatuksieni ja väsymykseni kanssa. Usein toivoin, että sydämeni pysähtyisi yön aikana, jotta minun ei tarvitsisi nähdä äitiäni enää seuraavana päivänä.
Elämä äitini kanssa oli ikuista piikittelyä, naljailua ja ilkeilyä. Henkistä väkivaltaa. Hän aloitti riitoja tyhjästä. Jos koitin puolustaa itseäni, olin hullu ja vaikea ja aina väärässä. Jos en sanonut vastaan mitään, vaan nielin hänen sanansa hiljaisena, olin ylimielinen ja itsekeskeinen.
Elämäni parani, kun pääsin muuttamaan pois kotoa. Mutta äitini piinaa minua yhä edelleen, soittelee ja valittaa uudesta avioliitostaan, vaivoista, väsymyksestä ja muusta. Minulla on oma yritys, teen 13 tuntia päivässä töitä ja yritän kaikkeni joka päivä. Hän tekee osa-aikatöitä ja elää uuden miehensä rahoilla (raha onkin ollut hänelle aina tärkeintä ja suurin huolen -ja puheenaihe) Hänellä on kuitenkin aina rankempaa ja hän on aina väsyneempi kuin minä. Hän tekee enemmän töitä ja minä olen patalaiska ja saamaton.
Kaikki lapsuudenmuistoni liittyvät syyllisyyteen. Olen ollut aina huono ja vaikea lapsi. Kiittämätön, itsekeskeinen, eikä mikään tekemäni ole ollut oikein. Äitini on systemaattisesti syyllistänyt minua ja yrittänyt saada minut uskomaan, että hän on on ainoa hyvä ihminen, minun tulisi olla kiitollinen siitä, että hän kestää minua. Minun tulisi olla ikuisessa kiitollisuuden velassa hänelle.
Olen aina tehnyt kaikkeni miellyttääkseni äitiäni, olen panostanut kouluun, olen yrittänyt kaikkeni tehdäkseni hänet ttyytyväiseksi. Mikään ei ole koskaan riittänyt hänelle. Aina joku muu tekee paremmin kuin minä. Halusin vain niin kovasti saada äitini hyväksynnän, enkä ymmärtänyt mikä minussa oli pielessä, kun hän ei rakastanut minua, vaikka niin kovasti yritin.
Kun tulin murrosikään ja aloin kasvamaan ja saamaan muotoja, äitini alkoi kuittailemaan minulle. Ikäänkuin hän ei olisi tahtonut minusta tulevan kaunis, ei ainakaan kauniimpi kuin mitä hän on. Hän usein teki huomioita, että olen lihonut, olen läski ja kyseli olenko raskaana, kun olen niin lihava. Vaikka todellisuudessa olin normaalipainoinen. Kaikki kommenttinsa hän on esittänyt niin, että ulkopuolisen korviin, ne kuulostavat vitsailulta tai hassuilta jutuilta. Minä olen aina ymmärtänyt niiden merkityksen. Sairastuin pahasti anoreksiaan äitini kommenttien takia. En halunnut olla se läski, ruma lapsi. Äitini ei huomioinut painonpudotustani mitenkään. Hän ei huolestunut, kun en syönyt kuukausiin mitään, liikuin aamusta iltaan ja poltin itseni loppuun tekemällä kaksoistutkintoa koulussa ja käymällä töissä samalla, kun obsessiiviset ajatukset pakottivat minut ajattelemaan kaloreita jatkuvasti. Ainoa kommentti, jonka hän minulle sanoi oli, että näytän yhtä oksettavalta kuin aina. Paloin loppuun, hakeuduin hoitoon, sain masennuslääkkeet ja unilääkkeet, koska en ollut nukkunut viikkoihin. Sydämeni oli niin ison rasituksen alla suuren alipainon takia, että lääkäri kertoi minun kuolevan jos en ala syömään. En uskaltanut kertoa äidilleni mistään, koska pelkäsin niin kovasti hänen reaktiotaan. En halunnut näyttää niin suurta heikkoutta. Se olisi vain todistanut hänelle, että olen hullu ja sairas, niinkuin hän on aina sanonut. Kamppailin yksin sairaiden ajatuksieni ja väsymykseni kanssa. Usein toivoin, että sydämeni pysähtyisi yön aikana, jotta minun ei tarvitsisi nähdä äitiäni enää seuraavana päivänä.
Elämä äitini kanssa oli ikuista piikittelyä, naljailua ja ilkeilyä. Henkistä väkivaltaa. Hän aloitti riitoja tyhjästä. Jos koitin puolustaa itseäni, olin hullu ja vaikea ja aina väärässä. Jos en sanonut vastaan mitään, vaan nielin hänen sanansa hiljaisena, olin ylimielinen ja itsekeskeinen.
Elämäni parani, kun pääsin muuttamaan pois kotoa. Mutta äitini piinaa minua yhä edelleen, soittelee ja valittaa uudesta avioliitostaan, vaivoista, väsymyksestä ja muusta. Minulla on oma yritys, teen 13 tuntia päivässä töitä ja yritän kaikkeni joka päivä. Hän tekee osa-aikatöitä ja elää uuden miehensä rahoilla (raha onkin ollut hänelle aina tärkeintä ja suurin huolen -ja puheenaihe) Hänellä on kuitenkin aina rankempaa ja hän on aina väsyneempi kuin minä. Hän tekee enemmän töitä ja minä olen patalaiska ja saamaton.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Jos ikinä erehdyn pyytämään apua äidiltäni, oli sitten asia miten vähäpätöinen tai pieni tahansa, se on aina liikaa pyydetty. Jos hän tekee pienenkään asian minun vuokseni, tulisi minun olla ikuisesti kiitollinen. Hän jatkuvasti muistuttelee minua vuosien takaisista "palveluksista" joita hän on minulle tehnyt. Jos hän pyytää minulta jotain, minulla ei ole oikeutta kieltäytyä, tai olen kiittämätön ja itsekeskeinen. Hänhän on minun äiti, joka on niin suuresti uhrautunut puolestani ja tehnyt kaiken vuokseni.
Hän ei ole koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta. Vaikka suoritin kaksoistutkinnon, olen mennyt töihin 14-vuotiaana, arvosanani ovat aina olleet hyviä ja perustin oman yrityksen 20-vuotiaana. Muille hän vaikuttaa ihanalta, lämpimältä ihmiseltä, täydelliseltä äidiltä. Ainoat kerrat, kun kuulen hänen puhuvan hyvää minusta, on silloin, kun hän voi ottaa kunnian kasvattajana. "Minun kasvattama tyttäreni omistaa oman yrityksen, olenpas tehnyt hyvää kasvatustyötä!".
Anteeksi pitkä kirjoitukseni. Vaikka tässä onkin vasta pintaraapaisu asiaani.
Mitä voisin tehdä tunteakseni itseni hyväksi ihmiseksi ja päästäkseni syyllisyydestä eroon? Järjellä tiedän, että olen menestynyt, hyvä ja lämmin ihminen. Mutta tunteet soimaavat minut maanrakoon joka päivä. Kuten myös soitteleva äitini.
Olen itse kärsinyt narsisti äidistä ikäni, jota on jo mittarissa yli 50 vuotta. Elettyyn elämääni mahtuu muutama itsemurhayrityskin joiden syynä oli maanrakoon lytätty itsetuntoni, äitini jatkuvan henkisen väkivallan takia. Olen kuitenkin onnistunut elämässäni mielestäni melko hyvin, kasvattanut kaksi jo aikuista lastakin.
Omasta kokemuksesta tiedän, että äitiä on vaikea elämästään eliminoida. Takuuvarmasti se onnistuu varmaankin vasta jos äiti kuolee, eikä sekään lopulta takaa mitään. Vuosia kestänyt piina jättää jälkensä ihmisen sieluun ja vaikka haavat arpeutuvat, ne voivat aika-ajoin aueta ja vuotaa, siitä pitää ihmisen oma pääkoppa huolen.
Oma äitini elää yhä, ja vaikka säännöstelen hänen kanssaan tekemisissä olemista, hän yhä pääsee välillä yllättämään ja heittämään "kirveen selkääni", kun sitä vähiten odotan. Minulla on kuitenkin suhteellisen hyvä itsetunto nykyään äitini hyvistä yrityksistä huolimatta. Olen rakentanut lasisen seinän itseni ja hänen sanojensa välille, ja se nousee heti kun huomaan minne suuntaan keskustelumme on ajautumassa.
Äitiäni varten minulla on kännykässä erilainen soittoääni, joten tiedän jo siitä koska hän soittaa ja vastaan vain jos tunnen, että oma suojavarustukseni puhelun kestää. Pidän viileän korrektit välit häneen ja vietämme jopa jouluaattoiltoja yhdessä vaikka tiedänkin jo etukäteen, että jouluruuissa on aina jotain vikaa hänen mielestään. Jos aterialla on muitakin vieraita hän kyllä osaa pitää mölyt mahassaan, mutta sitten kun olemme kahden hän kyllä muistaa sen mainita.
Olen joskus ajatellut, että kun hän vanhenee ja tarvitsee kenties apua, minä en ole se joka sitä on antamassa. En kuitenkaan usko, että unohdan häntä vanhainkotiin niin etten koskaan kävisi edes katsomassa. Tiedän että vaikka kuinka tuntisi itsensä kaltoin kohdelluksi, sitä luultavasti vain katuisi siinä vaiheessa kun hänestä aika jättää. Siihenkin, että hänestä on tullut sellainen kuin hän on, on joku syy. En ole siitä vastuussa, enkä ikinä saa edes tietää mikä se on, mutta kuten mieheni joskus sanoi: Äiti on aina äiti.
Voimia Sinulle ja Rauhallista Joulua kaikille.
Otan osaa tuollaisesta äidistä. En tiedä
mitä itse olisin jos äitini ei olisi ollut mitä rakastavin ja kannustavin ihminen ikinä :-( Itsellä ei ole siis kokemusta noin läheisestä narsismista, mutta suhteesta kyllä, ja osaisin omien pikkujuttujen jälkeen sanoa että parasta olisi jättää äitisi omaan arvoonsa, vaikka kauhealta se saattaa tuntua ja kuulostaa :-( pahoitat vain omaa mieltäsi..
jos kiinnostaa; olen samaa ikä luokkaa kuin sinä, ja mulla on blogi jossa kerron parisuhde ongelmistani narsistin kynsissä, tietenkin mahdollisimman anonyyminä... Toistaiseksi.. Pärjäile!
http://mylifewithpsycho.blogspot.fi
Äitisi on tyylipuhdas narsisti! Asiantuntijat suosittelevat, ettei narskuvanhempiin pidä mitään yhteyttä! Henkinen pahoinpitely jatkuu muuten aina vaan kuten olet huomannut!
Älä ole niinsanotun äitisi kanssa MISSÄÄN tekemisissä! Pistä välit totaalisesti poikki kuten minä olen tehnyt ihan vastaavanlaiselle "äidilleni". Et taatusti tule katumaan etkä kaipaamaan häntä -et TAKUULLA rakasta "äitiäsi", jos aivan rehellinen itsellesi olet!
Myötätuntoni on puolellasi.
Oma isäni oli narsisti, ei tosin niin paha kuin sinun äitisi. En saanut häneltä hyväksyntää mutten haukkujakaan. Äitiäni hän panetteli paljon, niin kauan kuin jaksan muistaa.
Itse pidän isääni enää vähän yhteyttä, laitan lähinnä kortteja pyhinä. Sinulle on käynyt, erittäin hienosti sanottuna, todella huono tuuri äitisi suhteen. Ei ole sinun vikasi että äitisi on tuollainen. Sinun ei tarvitse yrittää ymmärtää äitiäsi. Oma tervehtymiseni alkoi kun annoin itselleni luvan ajatella isäni nyt vaan olevan ********** ihminen, mutta minä olen erilainen.
Tiedän, helppoahan se minun on sanoa, katkaise välit äitiisi. Todellisuudessa vaikeata, mutta kirjoituksesi perusteella en oikein näe muutakaan vaihtoehtoa. Äitisi ei enää tuosta parane, hän ei koskaan tule sinusta välittämään lapsenaan etkä voi sitä asiaa mitenkään muuttaa. Äitisi tulee panettelemaan sinua lopun elämää, joko sinulle itselleen, tai sitten selkäsi takana mutta niin ettet ole kuuntelemassa jos ette pidä yhteyttä. Toisella palstalla joku kirjoitti että vanhempien kunnioittaminen ehdoitta on vanhinta propagandaa, vanhempien pitää se kunnioitus ansaita. Tämä on mielestäni niiiin totta! Äitisi ei ole ansainnut sinulta mitään, kunnioitusta kaikista vähiten. Oman kokemukseni mukaan ainoa keino parantumisprosessin aloittamiseen on se että katkaisee välit tuollaisen narsistin kanssa.
Valitettavasti muuta lohdutusta en voi antaa kuin kovia sanoja.
KYLLÄ ONN
Kiitos vastauksista. Suutuspäissäni aina ajattelen katkaisevani välini äitiin, mutta lopulta päädyn antamaan kaiken anteeksi. Jollain tasolla äitini on myös saanut minut uskomaan, että olisin jotenkin "riippuvainen" hänestä. Myös elämä ilman äitiä tuntuu oudolta vaihtoehdolta. Ehkä minun pitäisi itse vahvistua vielä sen verran, että ymmärtäisin oman parhaani ja varmistaisin, ettei äidilläni olisi minuun enää mitään voimaa tai otetta.
Toivoin vaan niin kovasti, ettei ainut ratkaisu olisi välien jäädyttäminen..
Lisään vielä: Olen siis tällä hetkellä 21- vuotias ja asun äitini kanssa samalla paikkakunnalla. Teen toisinaan myös osa-aikatöitä samalla työpaikalla, jossa äitini on. Äitini huomauttelee ja piikittelee myös työpaikalla, nolaa minua työkavereiden läsnäollessa. Jos keskustelen jonkun ihmisen kanssa, on äitini ensimmäisenä paikalla mitätöimässä mielipiteeni ja osoittamassa "omaa älykkyyttään". Äidin välttely työpaikalla on melko mahdotonta.
Toivon, että jonain päivänä osaan olla vielä olla ylpeä itsestäni ja saavutuksistani. Tyytyväinen itseeni, enkä aina riittämätön. Tällähetkellä itsetuntoni on aika nollassa, mutta onneksi ympärilläni on muutama hyvä ystävä, jotka jaksavat auttaa ja kuunnella.
Lapsi aina kaipaa vanhempiensa rakkautta. Sinä et ole sitä saanut.
En tunne äitiäsi (enkä kirjoittelusi perusteella halua tunteakaan), mutta pahasti kuulostaa siltä että vapaudut hänestä vain katkaisemalla välit totaalisesti tai sitten kun hän siirtyy tästä ajasta pois. Ja vanha suomalainen sananlaskuhan on "mikä nyt pahan tappaisi?". Toinen: "kun Jumalalle ei kelpaa ja piru tietää saavansa". Enkä sitten nyt missään nimessä suosittele sinua lyhentämään hänen elinaikaansa! Tarkotan vaan että joudut mahdollisesti kärsimään hänestä vielä hyvinkin kauan jos et katkaise välejä.
Olet vielä hyvin nuori ja tuntuu siltä että äitisi on tuhonnut sinut melko hyvin. Kokonaan hän ei ole kuitenkaan siinä onnistunut kun tänne kirjoittelet. Voisitko mitenkään saada isältäsi henkistä tukea? Tietääkö hän miten äitisi on sinua kohdellut?
Olen todella surullinen kun joudun toteamaan näin: en usko että koskaan saat äitisi hyväksyntää. Narsistit ovat ihmisiä jotka eivät muutu koska eivät näe siihen tarvetta. He myrkyttävät ympäristönsä ja imevät läheisistä ihmisistä kaiken elämänilon. Sinun äitisi on yksi pahinta laatua. Olet vielä nuori, joten sinun on mahdollista arpeuttaa haavasi. Voisia kestänyt (henkinen)väkivalta jättää aina arvet ja jäljet, aikaa myöten särky vaimenee muttei koskaan lopu. Ainakaan oman kokemuken mukaan.
Suosittelisin sinua vierailemaan sivulla: http://www.narsistienuhrientuki.info/ Ei tuo ole tervettä "äidin" toimintaa jota olet joutunut kokemaan! Ei todellakaan! Tämä on hirveä klisee mutta niin totta: tärkeintä on että rakastat ja arvostat itseäsi. Olet saavuttanut todella paljon elämässäsi ja pärjännyt, et ole huono millään lailla.
" Mutta äitini piinaa minua yhä edelleen, soittelee ja valittaa uudesta avioliitostaan, vaivoista, väsymyksestä ja muusta. Minulla on oma yritys, teen 13 tuntia päivässä töitä ja yritän kaikkeni joka päivä. "
Älä vastaa puhelimeen. Kiireisenä yrittäjänä sinä et vaan ehdi.
Jos et tarvitse äitiltäsi mitään, voit vaikka katkaista välit jos siltä tuntuu.
Sinun pitää tehdä nyt ns. "isänmurha" eli itsenäistyä.
http://urbaanisanakirja.com/word/isanmurha/
isänmurha
"paljon käytetty kuvasanonta teosta, jonka poika tekee osoitaakseen sekä isälleen että itselleen sen, että hän on lopullisesti vapautunut isänsä määräysvallasta tai jopa vaikuttamisen piiristä"
Ja lopuksi, muistappa saamasi kohtelu sitten kun äitisi on vanha ja yksinäinen hoivakodissa.
JA SILLOIN JÄTÄ HÄNET SINNE YKSIN KUOLEMAAN!!!!!
Elä välitä näin tyhmästä vastauksesta!
Jos äitisi on narsisti ja itserakas, niin jätä hänet ihan rauhassa yksin kuolemaan!
Mene juttelemaan psykoterapeutin kanssa, se auttaa!
Saat perspektiiviä ja pääset eroon narsistiäitisi syyllistämisestä.
Kuullostaa tutulta.
Oma äitini oli/on vastaavanlainen tapaus
(mm. isän puolen suvun ja isän haukkuminen, lapsena, nuorena ja aikuisena jatkuva mitätöinti, vähättely, naljailu, piikittely, ulkonäön ja koko elämän negatiivinen halventaminen ja mollaaminen, lisäksi kertominen miten epämiellyttävänä muut ihmiset näkevät minut ja mitä he minusta ajattelevat, omalla taustalla myös syömishäiriö, jota hän ei "huomannut" ja joka oli "keksitty" kun kerroin, koska olen hankala ja itsekäs.)
Äitini on työtön 'taiteilija', joka elää nykyisen miehensä rahoilla, hänen mukaansa 18-vuotiaasta alkanut työurani on ollut p***aa p***a työpaikoissa, 9 oli huono numero koulussa, kaikki muut ihmiset parempia, kunnollisia ja menestyvämpiä, kouluikäisenä haukkunut kaikki ystäväni, lauluääneni, soittotaitoni, kykyni harrastaa mitään urheilua, yrittänyt torpedoida kaikki asiat mistä pidin, kuten vaikka piirtämisen haukkumalla lapsena tehtyjä piirrustuksia matkimiseksi ja epäaidoiksi. Kun en päässyt ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon hän vihjaili, että en pääse koskaan, kaikille opiskelu ei sovi. Nyt olen valmistumassa tavoiteajassa ja opinnot loistavin arvosanoin ja oman alan töissä olen ollut useita vuosia yo:n ohella.
Itse olen 30- vuotias ja katkaissut välit äitiini. Olen sanonut hänelle etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Irtautuminen ei ollut helppoa (siis jos ja kun mietit sitä). Jouduin vaihtamaan työhön käyttämäni s-postin asetukset niin etteivät hänen viestinsä tule läpi. Hän pyrkii edelleen häiriköimään lähettämällä tekstiviestein kuulumisiaan tai syyllistämistä. Puheluihin en vastaa. Vaikka olen sanonut, etten halua olla hänen kanssaan yhteydessä tai tekemisissä, hän ei tunnu sitä uskovan.
Irtautumiseen suosittelen ehdottomasti muuttoa toiselle paikkakunnalle. Itselläni tämä auttoi päälle kaksikymppisenä. Kun näki muiden nuorten suhteita vanhempiinsa ja tapasi muiden ikäistensä vanhempia ja keskusteli muiden kanssa heidän suhteestaan vanhempiinsa tajusi, että meillä ei ollut mikään kuten muissa perheissä. Aluksi oli rankkaa edes kysellä, koska ajattelin, että olen 'syyllinen' siihen, ettei äitini osannut rakastaa minua ja muut pyrkivät antamaan neuvoja että 'äitiänsä pitää yrittää ymmärtää'. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Suosittelen muuttoa myös siksi, että pääset pois samasta työympäristöstä. Yrittäjänä muutto ei välttämättä ole helppo tai hankalasti järjestettävissä, mutta se saattaisi olla hyvä apu, että saat tilaa hengittää kunnolla ilman äitisi aiheuttamaa ahdistusta.
Meillä äiti kanssa jatkuvasti puhui "uhrautumisestaan" ja yritti saada olemaan hänelle henkistä velkaa. Kiitosta sai vain muille kerrottuna hänen kasvatustyönsä kautta, ei ihmisenä ja mukavasta luonteesta, vaan pelkästään ulkoisista saavutuksista, kuten koulunumeroista ja koulutuksesta.
Kysyit: Mitä voisin tehdä tunteakseni itseni hyväksi ihmiseksi ja päästäkseni syyllisyydestä eroon?
Tärkein neuvoni on, että alat tehdä kaikkia niitä asioita, jotka tunnet sydämessäsi antavan sinulle tyydytystä, ja jotka tuovat lämpimän olon sisällesi. Muistele erityisesti niitä asioita, jotka olisivat tuntuneet mukavilta itsestäsi nuorempana, mutta jotka ehkä jäivät tekemättä kun pelkäsit äitisi kommenttia, tai hän sai sinut tuntemaan itsesi huonoksi. Ala pitää vaikka yksi patalaiska päivä silloin tällöin, jolloin lekottelet täysin rinnoin ja mietit mitä kaikkea haluaisit tehdä ja mitä olisit ehkä voinut tehdä itseesi luottaen, jos sinulla olisi ollut reilu ja tukenasi oleva vanhempi, joka ei syyllistäisi sinua mistään ilon aiheista vaan eläytyisi iloosi.
Jos äiti on ollut tuollainen, sitä helposti polttaa itsensä loppuun "suorittamalla elämäänsä" hirveällä määrällä työntekoa ja keräämällä hyviä ansioita. Sinun tärkein ansiosi on se, että olet täysin oikeanlainen ja hyvä ihminen, vaikka elämässäsi olisi käynyt toisin, etkä olisi onnistunut äitisi ulkokultaisella kasvatusasteikolla niinkään hyvin ja loistavasti kuin olet tuohon ikääsi mennessä suoriutunut. Voit olla yrittäjyydestä todella ylpeä, se on hieno saavutus, mutta tärkeää on, että opettelet olemaan ylpeä itsestäsi kokonaisena, siitä että olet tunteva ihminen, jolla on toiveita ja haluja ja mielitekoja sekä suuri kirjo upeita negatiivisia ja positiivisia tunteita, joita ihmiset tuntevat.
Helpottavaa voi olla ajatella, että joka ikinen asia, jonka hän on sinulle sanonut kertoo hänen omista peloistaan ja omasta vajaavaisuudestaan ja huonosta itsetunnosta eikä sinusta. Jos äitisi haukkuu sinut saamattomaksi, voit ajatella, että hän kokee itse olevansa saamaton. Kun hän on haukkunut ulkonäköäsi se tarkoittaa, että hän itse kokee oman ulkonäkönsä epämiellyttäväksi ja pelkää omaa vanhenemistaan tyttären kaunistuessa vieressä. Se mitä hän ei ole sinussa hyväksynyt on ollut sitä, mitä hän ei ole itsessään hyväksynyt. Hänellä on ollut ja on heikko itsetunto, koska hän ei ole omassa heikkoudessaan pystynyt antamaan sinulle vahvan itsetunnon omaavan äidin tukea elämääsi. Useat ikävästi tyttäriään kohtaan käyttäytyvät äidit myös "kostavat" omia lapsuudenkokemuksiaan ja sitä, että kokevat itse jääneen riittävästä tuesta paitsi omassa lapsuudessaan.
On hienoa, että sinulla on isäsi kanssa teidän oma ihmissuhteenne ja voit tuntea isäsi kanssa olevasi rakastettu sellaisena kuin olet. Voit ajatella, että sinulla on myös kaikkien muiden ihmisten kanssa aivan omat ihmissuhteet, joissa voit saada hyväksyntää ja jotka antavat voimia. Narsistisia piirteitä omaavat äidit pelkäävät itse luoneensa heikkoja ihmissuhteita itselleen, joka johtaa siihen, että he pyrkivät torpedoimaan toisten ihmisten välisiä ihmissuhteita ja sukulaisuussuhteita. Voit myös ajatella, jos se yhtään helpottaa, että hän on pyrkinyt torpedoimaan myös tärkeintä ihmissuhdettasi - suhdetta omaan itseesi sen takia, että ei ole ollut itse kyllin vahva luomaan sinuun hyvää ihmissuhdetta.
Saatko kaiken energiasi vain äititäsi parjaamalla?
Oksettava olet. Sääli äitiäsi.
Selvempääkin selvää on, että itsetuntosi on nollassa. Tasapainoiset eivät sairastu anoreksiaan. Kukaan ei sairastu anoreksiaan yhden kommentin takia, joten olet vielä patologinen valhetelijakin kaupanpäälle.
On sinun äidilläsi paljon kannettavaa, toivottavasti hän jaksaa. Nostan hattua hänelle.
Hmm. Mietinnän jälkeen tulin johtopäätökseen että olet provo tai teini tai molemmat. Kyllä se Siperia sinuakin vielä opettaa.
Kannattaa miettiä asiaa niin, että äidilläsi on ollut omassa elämässään jotain sellaista, mikä vaikuttaa hänessä niin, että hän ei kykene parempaan "suoritukseen" ja miettiä sitä, että itse olet omien kokemustesi seurauksena saanut anorexian ja muita ongelmia, ihan niinkuin äitisikin, vaikkakin erilaisia oireita! Ymmärrä äitiäsi hänen taustastaan käsin, niin pääset kaikkien asioiden yläpuolelle ja vapauteen niin hänen käyttäytymisensä aiheuttamista ongelmista kuin niistä ahdistavista tunteista, joita äitisi läheisyys, soittelut ymvaikuttavat. Hänellä on tytär ja olen satavarma, että VAIKKA hän ei osaa oikein osoittaa rakkauttaan, hän tasan varmasti rakastaa Sinua!!! Hänen omat tunnevammansa estävät häntä toimimasta oikein, hän ei ehkä ollenkaan ymmärrä tekevänsä mitään väärää! Tee päätös itse kaikesta huolimatta rakastaa äitiäsi! Sinulla on vain yksi ainoa oikea äiti, johon välien katkaiseminen ei tuota Sinun elämääsi oikeasti hyvää, vaan se, että siedät, kärsit, et anna kohdella itseäsi väärin, mutta kaikesta huolimatta rakastat! Päättämällä toimia näin, saat oikeanlaista voimaa ja sisäisesti paranet ja vahvistut ja tunnet tekeväsi niin kuin oikein on! Hylkääminen ei ole oikein! Rakkaudettomuus ei ole oikein! Itsensä kynnysmatoksi antaminen ei ole oikein! Voit puhua äidillesi, mutta aloita niin, että kerrot hänelle, että rakastat häntä, koska hän on äitisi! Halaa häntä! Puhu hänelle tietoisesti hyvää, hyviä sanoja, hyviä asioita. Kiitä sellaisesta, mitä hyvää olet häneltä saanut (TASAN VARMASTI ON JOTAIN HYVÄÄKIN!!!). Osoita Sinä hänelle rakkautta! Saatat nuorena ihmisenä nähdä äitisi muuttuvan!!! Se ON mahdollista!
Olet todella empatiakyvytön ja sairas ihminen! Sinun itse pitäisi hakeutua hoitoon! Ap:llä on ollut todella kauheat kotiolot ja järkyttävä äiti.. ja sinä tulet häntä parjaamaan tänne lisää! Ap vaikuttaa tosi fiksulta, kypsältä ja hienolta nuorelta ihmiseltä.
Ap: n äiti on varmasti narsisti. Valitettavasti ainoa vaihtoehto taitaa olla se, että tällä hetkellä katkaisee välit täysin äitiinsä. Sitten, kun on riittävän ehjä, niin ehkä voi olla jonkinlaisissa muodollisissa väleissä äitin kanssa.
Narsisti vanhempi ei tule koskaan ymmärtämään lastaan, ei tule koskaan tuntemaan empatiaa lapsensa kärsimyksiä kohtaan, ei koskaan tule tuntemaan minkaan tasoista syyllisyyttä, koska narsisti ei vain kykene siihen! Narsisti näyttelee tunteita oman etunsa mukaisesti, mutta mikään hänessä ei ole aitoa. Narsisti voi näytellä empaattista, mutta sen hän vain tekee manipuloidakseen toista ihmistä omien tarkoitusperiensä vuoksi.
Ap voisi miettiä menemistä narsistien uhrit ry tukiryhmään.. siellä saat jakaa kokemuksiasi ja saat vertaistukea. Ryhmä löytyy varmasti googlettamalla.
Kaikkea hyvää sinulle!
"itse olet omien kokemustesi seurauksena saanut anorexian ja muita ongelmia,"
Anoreksia siis on omaa syytä? Hyvin kieroa syyllistämistä.
"... ei tuota Sinun elämääsi oikeasti hyvää, vaan se, että siedät, kärsit, et anna kohdella itseäsi väärin,"
Tämä kirjoittaja siis ajattelee, että sietämällä ja kärsimällä saa elämäänsä jotakin hyvää? Miten se mahtaisi onnistua?
Onkohan niin, että kyseisen tekstin kirjoittaja ei oikein tiedä, minkälaisesta tilanteesta todellisuudessa on kyse? Jos ei omaa kokemusta ole, niin on helppo antaa tuollaisia velvoitteita. Kauniita sanoja kirjoitettuna. Tai vaihtoehtoisesti latentista kostosta kyse? Kun omia vaikeita tunteita on niin tuskallista käsitellä, niin ei halua että muutkaan niistä kertovat.
http://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/
http://keskustelu.plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/ihmissuhteet/1869550/miten-tunnistaa-narsistinen-aiti/
Huh, voimia ap.lle. Missään nimessä tuollaista ihmistä ei tarvitse rakastaa!!! Minun toinen vanhempani käyttäytyy narsistisesti ja vuosikymmeniä yritin olla hänen toiveidensa mukainen. Koskaan en onnistunut. Minulla (ja ap.lla) on täysi oikeus ja syy hylätä tuollainen pahantahtoinen ihminen. Koskaan narsisti ei muutu, ainoa keino selvitä itse jotenkin on hylätä narsisti.
Hyvä aloittaja!
Jos vielä luet tätä ketjua, lue myös minun kirjoitukseni : Suhteet>perheväkivalta>manipulointi
sinulla näyttää olevan vielä pahempi kokemus kuin minulla :(
suosittelen lämpimästi terapiaa, sinne pääseminen on aika pitkä prosessi, mikäli ei halua maksaa viikottaista terapiaa itse, mutta se on sen arvoista trust me! :)
Muista aina, että olet aikuinen ihminen, jonka ei tarvitse selittää itseään, valintojaan, elämäänsä kenellekään, ei edes äidille. Kenelle olet velkaa, olet sinä itse! olet itsellesi velkaa, että parannat minäkuvaasi ja kohennat itseluottamuksesi normaalille tasolle :) itse olen yhtäkkiä kokenut ällistyttävän vapautumisen tunteen, kun olen ymmärtänyt, että eihän minun tarvitse elää toisen ihmisen ehdoilla, tai miellyttää ketään muuta kuin itseäni! :) kyllä sinä selviät tästä, minäkin aion selvitä! :)
Kaikkea hyvää sinulle!