Mulle on tullut pakkomielteeksi, että meidän pitäisi mieheni kanssa mennä kihloihin. Toivon aina juhla- ja vuosipäivinä sitä niin hartaasti, että melkein olen varma kosinnan silloin tapahtuvan ja pettymys on karsea aina, kun ei se vain kosi! Olemme olleet yhdessä 2 vuotta, siitä asuneet 1,5 vuotta yhdessä. Perheenlisäystäkin meille oli tulossa, mutta se meni sitten molempien pettymykseksi kesken. Suhteemme on siis ihan vakaalla pohjalla.
Mietin asiaa jo niin paljon, että tekisi mieli alkaa asiasta "monkumaan". Mutta ahdistaako se vain toista osapuolta? Tuntuu vain inhottavalta olla yksin tämän pinttymän kanssa. Saisinhan sitten ainakin tietooni, että onko mies edes ajatellut kihlautumista. Helppo olisi sanoa että "kun kaikki kaveritki on...." Tunnen oikeesti välillä itseni vaan jotenki huonoksi, kun minä en sellaista onnea vielä ole kohdannut.
Oletteko parisuhteessanne esittäneet toivetta kihloihin menosta? Onko tuottanut tulosta?
Mietin asiaa jo niin paljon, että tekisi mieli alkaa asiasta "monkumaan". Mutta ahdistaako se vain toista osapuolta? Tuntuu vain inhottavalta olla yksin tämän pinttymän kanssa. Saisinhan sitten ainakin tietooni, että onko mies edes ajatellut kihlautumista. Helppo olisi sanoa että "kun kaikki kaveritki on...." Tunnen oikeesti välillä itseni vaan jotenki huonoksi, kun minä en sellaista onnea vielä ole kohdannut.
Oletteko parisuhteessanne esittäneet toivetta kihloihin menosta? Onko tuottanut tulosta?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Tämä ei ihan liity aiheeseen, mutta minä en ymmärrä mitä onnea joku kihloihin meno tuo. Jos olette yhdessä, te olette yhdessä ilman niitä sromuksiakin. Kihlat vain tuovat mukanaan häät ja hirveän määrän ylimääräistä ihan turhaa rahanmenoa. Jos on lapsi, niin sitten ymmärrän naimisiin menon joten kuten, sillä on kai siitä lapselle jotain hyötyä, jos vanhemmat ovat naimisissa, ja sitten toinen kuoleekin. En kyllä tiedä mitä hyötyä, mutta näin minulle on väitetty. Mutta naimisiin meno on ihan turha tapa, jos lapsia ei kerta ole. Ja kihlat sillee että "no ei niillä häillä kyllä niin kiire ole" se vasta turhaa minusta onkin.
Kertokaapa siis minulle, mikä hinku on mennä kihloihin ja naimisiin? miksi? mitä siitä hyödytte? Minusta se on vanhentunut metodi, niiltä ajoilta kun ole siveetöntä heilastella ihmistä, jota ei ole nainut.
Minä kerron. Kun olin aikoinaan avioliitossa, niin minussa ei ollut mustasukkaisuuden häivääkään. Elin ihan luottavaisena. No valitettavasti sitten jossain vaiheessa erosimme kylläkin. Mutta sittemmin elin avoliitossa ja minusta tuli epäilevä ja mustasukkainen, samanlainen kuin avopuolisonikin oli...hän ei halunnut naimisiin eikä osoittanut mitään vakavampaa sitoutumisen merkkiä. En pitänyt itsestäni enkä suhteestani, siinä ei voinut levätä. Erosin hänestä. Nyt olen tavannut miehen, joka on myös kosinut minua...eikä minussa ole häivääkään mustasukkaisuudesta eikä epäluottamuksesta eikä pelosta...Minulle se avioliitto on merkkinä miehen sitoutumisasteesta. Aviomies on kuitenkin jotain ihan muuta kuin avomies...ainakin minulle.
Eli mennään naimisiin, kun ei luoteta, että kumppani ottaa suhteen muuten vakavissaan? Naimisiin meno on siis merkki sitoutumisesta. Joo no kyllä minä tämän ymmärrän.
Itse tosin luotan kumppaniini kyllä täysin ilman mitään avioliittojakin. Mutta kai jotkut sitten tarvitsevat jotain konkreettista, ennen kuin uskovat että kumppani on tosissaan..
Toisella kierroksella ollaan, joten kihlautumista tai naimisiin menoa ei kukaan odota. Siksi se olisikin niin siistiä. Tehdä vastoin kaikkien odotuksia, ihan omasta vapaasta tahdosta. Siksi että oikeasti itse haluaa.
Olisi kiva kaiken ihmissuhdekompuroinnin jälkeen julistaa maailmalle että vielä lölytyy uskoa ja toivoa ja rakkautta.
Eikä sitten enää erottaisi.
Oletteko koskaan puhuneet tulevaisuudensuunnitelmistanne? Onko mies koskaan sanonut haluavansa joskus naimisiin? Mielestäni sinun ei pidä alkaa monkumaan kihlausta, on säälittävää ja nöyryyttävää kerjätä sellaista, minkä toivoisi tulevan toisen sydämen halusta. Mutta asiasta pitää voida keskustella, kuitenkaan painostamatta. Kerro mitä sinä toivot suhteenne tulevaisuudelta ja kysy, mitä hän asiasta ajattelee. Miehesi ei voi tietää mitä sinä ajattelet ja toivot, jos et sitä hänelle avoimesti ja selvin sanoin kerro. Vai onko sinulla jotain syytä olettaa, että hänellä olisi jonkinlaisia selvännäkijän kykyjä?
Äläkä missään tapauksessa vedä esiin "kun kaikki kaveritkin"-korttia. Kaikkien elämä kulkee omassa tahdissaan ja kavereillanne ei ole mitään tekemistä sen kanssa, missä vaiheessa teidän keskinäinen suhteenne nyt on. Haluathan kihloihin ja naimisiin tämän ihmisen kanssa sen takia, että haluat viettää loppuelämäsi hänen kanssaan, et siksi, että olisi jotain näyteltävää kavereille.
Nimimerkki ".......M......." puhuu asiaa. Kannattaa keskustella puolison kanssa siitä, millaisia tulevaisuudensuunnitelmia teillä on, ja kuinka hän kokee kihlauksen tärkeyden.
Mitä iloa siitä sormuksesta on? Jos olette toisiinne sitoutuneita sydämissänne ja ajatuksissanne, mitä se sormus nyt sitten asiassa tekisi? Muille joku symboli?
Olen joskus nuorena naisena itsekin jankuttanut kihloista ja päässytkin kihloihin eläissäni kolmesti ja eronnut yhtä monesti. Romukullaksi on sormukset menneet. Pilkkahintaan.
Näyttämisen takia ei kihloihin kannata haluta eikä siksi, että se jotenkin suhteesta tekis lujemman. Vasta sitten kun sillä kihlautumisella ei ole mitään ulkopuolisille näyttämisen meininkiä, se on ehkä todellista. Minusta vaan sormuksia ei tarvita koskaan mihinkään, tiedän sisälläni olevani puolisoni kanssa oikea pari rakkaudesta. Se riittää.
Nykyään ihmiset eroo ihan liian heppoisin perustein. Mulla oli tyttöystävä joka alkoi puhumaan kihlauksesta jo 4 kk seurustelun jälkeen. Sanoin sille suoraan että ei olla siinä pisteessä et ajattelisin kihlausta. Sanoin et jos pari vuotta menee hyvin niin sitten voin ostaa sormuksen, muuten en edes ajattele sitä. no 7 kk päästä se jo vonkasi naimisiin koko ajan ja kun en 9 kk seurustelun jälkeen kosinut niin se jätti mut sitten. Sanoin vaan et terve menoa. Mä haluan seurustella ainakin sen kaks vuotta tai kolme vuotta ennen kun kosin.
Mulla oli mies joka alkoi puhuun kihlauksesta 2 viikon seurustelun jälkeen (me molemmat 30 v) ja ilmoitti että halusi avioliittoon 1 kk seurustelun jälkeen!
Ei sopinut mulle se asia! Mä en todellakaan pitänyt sitä järkevänä!
Minä tein aloitteen.
Ehkä poiketen ikäluokkani naisista sanoin yhtenä aamuna, nykyisen mieheni opiskelijakämpässä aamusession jälkeen, että mielestäni meidän pitäisi mennä kihloihin.
Juu, juu!
Asia oli sillä selvä.
Tiesin mieheni olevan sitoutumiskammoinen eikä hänen suunnaltaan olisi aloitetta, kosimisesta puhumattakaan, tullut koskaan.
Sen ehdon mieheni laittoi, että torjui ehdottomasti kirkkohäät.
Pidin avioitumista tuon uhrauksen arvoisena.
Seremonia suoritettiin kirkollisin menoin kappelissa pienen joukon läsnäollessa.
Pidän itseäni edelleenkin onnellisena ja onnekkaana.
Jatkoa.Minä tein kaikki seremoniaan liittyvät valmistelut. Raahasin mieheni hakemaan kuulutuksia, varasin kappelin ja papin, hoidin muutaman harvan hääkutsun ja yritin vältellä anoppini tunkeilua.
Ei mitään karnevaalia vaan pienen ryhmän yksinkertainen kahvitilaisuus ilman puheita.
No, meillä on tulevaisuuden suunnitelmissa yhteisen tilan ostaminen. Sekin asia on jo laitettu alulle. Eli kihlautuminen/naimisiinmeno toisi myös taloudellista turvaa. Ollaan me puhuttu "että sitten meidän häissä" jne., siis ihan molemmat. Mutta en haluaisi enää pitkittäää..! Ideoita nimittäin pulppuaa...
Minä oon meillä se, joka on sanonut, ettei isoja häitä tule, koska sukukin on niin hirvittävän pieni. Mies on taas puheissaan antanut ymmärtää, että sitten kutsutaan kummin kaiman enotkin... Ja näyttämisen halusta en halua kihloihin. Tai en minä tiiä, onko se näyttämisen halua. Muutama kaveri on vain jossain välissä kommentoinut "mä aattelin/toivoin, että olisitte menneet kihloihin". Se ei ainakaan helpota omaa oloani. Ja ympärilläolevien ihmisten häähumut ja kihlautumiset nostattavat omat haaveet pintaan, koska niissä tunteissa on saanut niin elää mukana. Se on tätä aikaa nyt, tässä iässä.
Mutta ehdottomasti (ainakin yritän) keskustella asiasta rakentavasti. Jos uskallan sanoa mitään :) En oleta hänen olevan selvännäkijä, mutta toivon, että jonkin asteisen rivienvälistä lukemisen taidon omaisi ;)
Ja tykkään kauniista koruista. Pinnallisuuteni tekee myös sen, että tahtoisin kauniin sormuksen ;) Niin se vain on.
Ei, ei, ei, älä missään nimessä luota siihen rivienvälistä lukemisen taitoon. Se on tyypillinen virhe, johon me naiset miesten suhteen usein sorrumme. Minäkin joskus luulin, että annan miehelle aivan selviä vihjeitä. Voi miten väärässä olinkaan! Asiat pitää sanoa miehelle suoraan, eksplisiittisesti, avoimesti, rautalangasta vääntäen; niin ettei miehelle kerta kaikkiaan jää arvailujen varaan, mitä sinä oikein ajattelet ja haluat. Miehet hyvin harvoin ymmärtävät mitään hienovaraisia tai edes vähemmän hienovaraisia vihjeitä. Anteeksi, jos stereotypisointini ärsyttää jotakuta, mutta näin olen havainnut asian olevan.
Joko kerrot miehelle suoraan, että naimisiinmeno on sinulle tärkeää ja ajankohtaista ja että odotat kosintaa, tai sitten lakkaat elättelemästä mitään toiveita asian suhteen. Ei mitään vihjeitä ja vaivihkaa rivien välissä esitettyjä toiveita, vaan suoraa asiaa!
Aina kun joku puhuu _kihloihin_ menemisestä niin minulle tulee tunne, että kyse on teinikihloista. Oikeastihan kihlaus on vain lupaus avioliitosta. Sen merkiksi voi vaihtaa myös sormuksia, mutta kihlautua voi ilmankin. Kihlaus syntyy kun toinen kosii = pyytää _naimisiin_ kanssaan (ei kihloihin!) ja toinen vastaa myöntävästi.
Toivottavasti teidänkin kohdalla tulee vielä ajankohtaiseksi kihlautuminen, ei "kihloihin meneminen".
Minä olen mennyt vain kihloihin ja naimisiin menosta en tiedä ollaanko koskaan menossa,vaikka kuinka anopit ja muut siitä kyselevät. Ei nykyään se naimisiinkaan meno ole niin tärkeää, ei ainakaan minulle. Minulle riittää kunhan saan olla mieheni kanssa yhdessä lopunelämän. Välttämätöntä ei ole mennä naimisiin.
Ethän sinä sitten ole kihloissa. Sinulla on vain sormus.
Kihlaus = lupaus naimisiin menosta.
Ellei häitä ole tulossa, ette ole kihloissakaan.
Eli siis..
Osaat puhua miehen kanssa niinkin isosta asiasta kuin lapsien tekemisestä, mutta et saa suutasi auki sen verran, että voisitte keskustella, onko teillä häitä näköpiiriissä?
Whaat?!
Luit varmaan ihan pilkun tarkkaan kaiken kirjoittamani tekstin. Olemme puhuneet häistämme kyllä. Haluaisin vain asiaa jouduttaa menemällä kihloihin, anteeksi siis kihlautumalla (jotka mielestäni ovat sama asia).
Häistä - avioliiton ilmentymästä - puhuminen ei ole sama asia kuin päätös avioliitosta.
Olen minäkin puhunut tuoreen miesystäväni kanssa häistä, millaiset ne voisivat olla. Se ei tarkoita, että olemme tekemässä moisia päätöksiä vielä vuosiin. Emme siis kihlaudukaan yhtään sen nopeammin.
Sinun täytyy uskaltaa puhua miehellesi, oletteko oikeasti avioitumassa ja mies kosimassa.
Henkilökohtaisesti pidän todella typeränä tehdä lapsia ennen naimisiin menoa. Joillekin miehille lasten tekeminen on sen verran tärkeää, että ne ollaan valmiita tekemään vähemmän täydellisen naisen kanssa, mutta ei silti olla menossa naimisiin.
Naimisiin mennään sitten myöhemmin se elämänsä naisen kanssa ja breederinä käytetty nainen jää lapsiensa kanssa.
Mun mielestä ei kannata hoputtaa, varsinkaan kun ootte seurustellu noin vähä aikaa. Mä ite oisin halunnu kans tosi paljon kihloihin jossain vaiheessa, mutta en missään nimessä halunnu painostaa, kerroin kyllä suoraan että haluaisin kihloihin, mutta en ennenku mies on valmis. Haluan olla varma että mies kosii sitten omasta halustaan, eikä pakosta. Ja me ollaan oltu yhessä kohta 9 vuotta. Seurustelu alotettiin jo nuorina, joten siksi toiminta on näin hidasta.
Itse vuosia sitten, kun olimme olleet yhdeessä mieheni kanssa noin 6 kk totesin hänelle, että minä voisin mennä kihloihin.
Mieheni totesi, että hän aikoo seurustella noin 2 vuotta ennen kun edes suunnittelee kihloihin menoa ja samalla kertoi, että kihloissa ollaan korkeintaan 2 vuotta.
No, asia jäi siihen, kunnes hän sitten, vappuna kosi. No, menimme kihloihin vappuna ja siitä 2 v kuluttua kesäkuussa naimisiin. Nykyään olemme naimisissa.
Olen todella tyytyväinen, etten painostanut häntä mitenkään, vaikka itse olisin voinut tehdä nopeamminkin asiat.
Eli keskustelemalla asiasta saat tietää, miten hän on suunnitellut teidän tulevaisuuden. Jos on aivan erilainen, kun sinun, voit kertoa omasi suunnitelman. Muista, että siitä ei tule mitään, jos painostat toista. Joillekin se vaan on sellainen juttu, että ei koe sitä niin tarpeelliseksi.
Meillä esimerkiksi osa sukulaisista ihmetteli, että olemme menossa naimisiin, vaikka meillä ei ole aikomusta hankkia lapsia. Miehen äiti ei ensin voinut ymmärtää, mutta nyt on jo asiaan kanssa sujut.
Meille se on lupaus rakastaa myötä ja vastoinkäymisessä. Ja samalla myös yhteiskunta tunnustaa suhteemme.
Kyllä nainen voi ehdottaa kihloihinmenoa yhtä suurella oikeudella kuin mieskin. Se on nykyaikaa ja tasa-arvoa. Samalla tavalla mies kuin nainenkin voi pelätä että kosintaa pidetään hoputtamisena tai painostuksena, mutta jomman kumman se aloite on tehtävä.
"Uskaltaako kihlautumisesta hoputtaa? "
-Mikä pirun kiire on mennä kihloihin..?!
Ei se rinkula siinä sormessa muuta käytännössä yhtään mitään.
Ei sormus mutta lupaus. Se on kuitenkin jonkin asteinen sitoumus.
En ymmärrä tätä kihlautumisväärentymää!
Minulle kihlautuminen tarkoittaa sitä, että mies polvistuu eteeni ja kysyy, että tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää loppuelämäni hänen kanssaan.
Kihlaus on minulle LUPAUS avioliitosta, ja sillä hetkellä kun kihlasormuksen sormeeni saan, ryhdymme järjestämään häitä. Eli menemme naimisiin suht. pian kihlautumisesta, viim. vuoden sisällä.
Nykyään kihlautuminen on jotain aivan ihmeellistä..... Vääristynyttä.
Sehän se pointti juuri on! ;)
Itselleni mies joka ei halua kihloihin on mies jolla on jalka oven välissä. Kyllä kahdessa vuodessa pitää olla selvä että haluaako naimisiin-> ovi kiinni.
Samaa mieltä Olgan kanssa.Muuten haiskahtaa siltä että mies vain leikkii,kuluttaa aikaa,ei oo tosissaan tai hyväksikäyttää.
"Perheenlisäystäkin meille oli tulossa, mutta se meni sitten molempien pettymykseksi kesken. Suhteemme on siis ihan vakaalla pohjalla."
Minä luulen keskenmenon olleen niin suuri suru ettei miehesi ole halunnut vain ajatellakaan hää valmisteluja.
minusta tuo ei kovin vakaalta kuulosta jos heti pitää muuttaa yhteen ja sitten vielä pentuja ja kihlauksia miettiä!
mikä ihmeen kiire ihmisillä on pilata suhteensa!?
Seurustelen sitoutumiskammoisen miehen kanssa, ollaan oltu yhdessä melkein 5 vuotta. Olen itse sitoutuvaa tyyppiä ja minusta kihlautuminen on hieno kansainvälinen tapa osoittaa, että on toiselle rakas ihminen ja sitoutuu toiseen niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Olen häntä kerran kosinut ja pakit saanut. Mies vaan ilmoitti suoraan, että ei halua sormusta eikä sen enempiä selittelyjä. Siinäpä sitten mietin, että jatkanko vai en, ruinaamaan en alentunut. On kuitenkin sen verran ihana ja kunnollinen mies, että olen jatkanut. Raskasta oli kun itse tunteellisena ihmisenä odotin kosintaa, mutta nyt on asiat puhuttu läpi enkä enää haaveile turhia. Aluksi mietin, että mikä minussa on vikana kun toinen ei halua sitoutua minuun. Totesin, että ei ole mitään vikaa, saan uuden miehen helposti jos niin haluan. Olen nätti, hauska, rauhallinen, luotettava. Minulla on hyvä koulutus ja mielenkiintoinen työ ihmisten parissa, omistusasunto ja harrastuksia. Jos löydän paremman miehen jostain, niin olenpa vapaa menemään jos siltä tuntuu. Samaa kai mieskin ajattelee, että menee jos parempi löytyy. Ei taideta kumpikaan olla haku päällä, kun ollaan niin ihastuneita ja rakastuneita toisiimme. Tätä kai tämä nykyajan seurustelu on, että ollaan toisen kanssa niin kauan kuin huvittaa. Jos toisella menee huonommin esim. sairastuu vakavasti, niin eipä tarvitse ottaa asiasta vastuuta eikä käydä sairaalassa, välit poikki ja uusi ihminen tilalle. Toisaalta tuntuu, että olen tässä suhteessa kiikissä, en ole varattu enkä vapaa ja vuodet vaan vierivät.
Mitään taloudellista tai lapsista johtuvaa syytä ei sitoutumiseen ole.
Tapasin mieheni kolme vuotta sitten. Meillä on kaksivuotias lapsi. Mieheni ei halua naimisiin. Its eolen tästä kiukkuinen ja katkera.
Lapsi ei ollut vaihinko, mutta tietysti hän ensihetkien huumassa alkunsa sai. Kuitenkin poikani on tietysti minulle maailman tärkein ja ihanin. Kun tajusin olevani raskaana, sanoin miehelleni, etten todellakaan edellytä meidän menevän raskauden takia kihloihin, mutta haluaisin naimisiin ennen kuin lapsi täyttää kaksi. Näin olin joskus teininä päättänyt...että jos lapsia alkaa tehdä, on naimisiin mentävä. Mieheni sanoi silloin jotain sen suuntaista jotta "jahas" ja "tehdään sitten niin".
Myöhemmin juttelimme naimisiinmenosta toisinaan kevyesti. Kun kysäisin joskus, että koskas mennään, mies sanoi että "sitten kun mä saan haettua kiltin skoteista". Hän kun halusi pukeutua kyseiseen vaatekappaleeseen naimatilaisuudessa. Kilttiä tai matkaa ei kuulunut ja joskus ihan vakavissaan aloin kysellä että koska menisimme naimisiin. Mies totesi tällöin, ettei tiennytkään minun haluavan naimisiin ja ettei uskonut asian olevan minulle tärkeä. Ja ettei oikeastaan edes halua lainkaan kanssani naimisiin. Tai kenenkään kanssa, koska on joskus päättänyt olla naimisiin menemättä.
En siis edellytä kosintaa, kirkkohäitä tai edes kihlausta, vain sen, että pääsen naimisiin ja saan sormuksen. Minulle tämä, monien mielestä typerä, sormus sormessa merkitsee sitoutumista ja kunnioitusta sekä minua että lastani kohtaan. Aiemmin halusin myös saman sukunimen kuin pojallani on, mutta en missään nimessä suostu ottamaan mieheni sukunimeä ja mieheni ei suostu luopumaan nimestään. olen siis joustanut ja luopunut tästä yhteinen nimi -ajatuksesta. Lapsellani on siis isänsä sukunimi minun tahdostani, koska hän on suvun "viimeinen" poika tällä hetkellä.
Olen siis ruinannut miestäni kanssani naimisiin. Voin kertoa, ettei auta. Lieneekö pahentanut asiaa, en osaa sanoa. En usko että kunnioitukseni ja luottamukseni miestäni kohtaan olisi tätä suurempi saati sitten vähäisempi, jos en olisi naimisiinmenoajatuksistani puhunut. Pitähän asioista sanoa. Jos toinen ottaa sen painostuksena niin sitten on jossain jotain mätää. Omassa suhteessani on mätää ja jollei lasta olisi, lopettaisin tämän suhteeni saman tien. (Ehkä hieman katkeraa, myönnetään :))
Ja tästä syystä ei lapsia kannata hankkia ennen naimisiinmenoa :>