liian kunnollinen kumppani? Voiko sellaista ollakaan?
Jos toinen on erittäin kunnollinen, omat mokat ja pienikin epäkunnollisuus korostuu helposti. Kunnollisen seurassa alkaa häpeämään sellaista, mikä muiden seurassa on vain hyvä vitsi. Tulee herkästi huumorintajuton olo. Kunnollinen kääntää pienetkin irrottelut asiat vakaviksi "kunnollisuuden" uhaksi. Kunnollisesta on vaikea tietää, missä mennään suhteessa, hän toimii niin kunnollisesti, että ystävällisistä elkeistä ei mitenkään voi ottaa selvää onko hän kiinnostunut vai vain kunnollisuuttaan niin ystävällinen, koska ei flirttaa tietoisesti.
Kunnollisen hyveellisyys voi alkaa helposti ahdistamaan ja voi saada kokemaan itsensä huonommaksi. Kunnollisen kanssa on hankala tehdä joustavia ratkaisuja, kunnollinen päättää asiat aina mustavalkoisella moraalilla, harmaan sävyjä ei ole ja herkästi päätöksissä on vain yksi ainoa oikea kunnollinen vaihtoehto, vaikka se ei olisi kokonaisuuden kannalta paras. Kunnollisen kanssa eläminen voi olla vaikeaa, koska kunnollinen elää niin oikein, että välttämättä kaikki muu voi olla väärin tai vähemmän oikein. Kunnollinen saa epäilemään itseään, eikö olekaan itsenään riittävän hyvä.
Miten kunnollisen kanssa voi olla suhteessa, kun koko ajan on tunne, että pitää olla varpaillaan ja varovainen, ettei olisi jotenkin epäkunnollinen tai että voiko toinen arvostaa, jos kunnollisuuden mittakaavasta lipsuu ja lipsahtelee sinne ja tänne?
Voiko oikein kunnollinen lopulta arvostaa ihan tavallista ihmistä, koska kunnollisuus on elämässä niin tärkeää?
Jos toinen on erittäin kunnollinen, omat mokat ja pienikin epäkunnollisuus korostuu helposti. Kunnollisen seurassa alkaa häpeämään sellaista, mikä muiden seurassa on vain hyvä vitsi. Tulee herkästi huumorintajuton olo. Kunnollinen kääntää pienetkin irrottelut asiat vakaviksi "kunnollisuuden" uhaksi. Kunnollisesta on vaikea tietää, missä mennään suhteessa, hän toimii niin kunnollisesti, että ystävällisistä elkeistä ei mitenkään voi ottaa selvää onko hän kiinnostunut vai vain kunnollisuuttaan niin ystävällinen, koska ei flirttaa tietoisesti.
Kunnollisen hyveellisyys voi alkaa helposti ahdistamaan ja voi saada kokemaan itsensä huonommaksi. Kunnollisen kanssa on hankala tehdä joustavia ratkaisuja, kunnollinen päättää asiat aina mustavalkoisella moraalilla, harmaan sävyjä ei ole ja herkästi päätöksissä on vain yksi ainoa oikea kunnollinen vaihtoehto, vaikka se ei olisi kokonaisuuden kannalta paras. Kunnollisen kanssa eläminen voi olla vaikeaa, koska kunnollinen elää niin oikein, että välttämättä kaikki muu voi olla väärin tai vähemmän oikein. Kunnollinen saa epäilemään itseään, eikö olekaan itsenään riittävän hyvä.
Miten kunnollisen kanssa voi olla suhteessa, kun koko ajan on tunne, että pitää olla varpaillaan ja varovainen, ettei olisi jotenkin epäkunnollinen tai että voiko toinen arvostaa, jos kunnollisuuden mittakaavasta lipsuu ja lipsahtelee sinne ja tänne?
Voiko oikein kunnollinen lopulta arvostaa ihan tavallista ihmistä, koska kunnollisuus on elämässä niin tärkeää?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos ihminen on überpedantti ja haluaa määritellä, miten maailmankaikkeuden kuuluu kulloinkin toimia, miten sellaisen kanssa voi hengittää? Elämäänhän kuuluu hengittäminen, myös elämän hengittäminen.
niin. Jos ihminen on kunnollinen ja hyvä ihminen ja jollain mittapuulla juuri hyvä ihannevävyaines, mutta samalla se kunnollisuus ja hyvyys voi ahdistaa. Vai ottaako siitä itselleen sellaisen tunteen, että itsekin pitäisi olla parempi ihminen kuin onkaan. Vai pitäisikö olla tyytyväinen, että on löytynyt ihminen, josta ei millään mitalla saa renttua vahingossakaan, ei millään lailla. Mutta voiko siinä sitten olla enää oma itsensä ja sellaisenaan riittävän hyvä toisen saatika omissa silmissään kun mittapuuna on aina se ihanteellisen kunnollinen. Vaikka arvostan hirveästi sellaisia kunnollisia ja hyviä asioita, voiko hän sitten pystyä näkemään minun maailmankuvaani, jota on ravisteltu riittävän monesti, jotta tiedän, että jos omaan mielikuvitukseen ei mahdu monenlaisuutta ja moninaisuutta, niin maailmaan mahtuu. Muutaman kerran on välähtänyt hieman sellainen myös minun käytöstä ohjaava asia, jonka toisaalta hänen näkökulmastaan ymmärrän, mutta minun näkökulmasta en voi olla aivan täysin vapaasti itseni. Mietin myös monesti, voiko sellaisen ihmisen kanssa sitten irrotella, vai ahdistaako tämä kuvio nyt jokatapauksessa jossakin vaiheessa sitten kumpaa hyvänsä, koska ehkä sillä tavalla ei sitten kuitenkaan ole sopiva, vaikka olisi erittäin hyvä. Dilemma on se, että se erittäin hyvä ihmiseksi ei vaan ole ehkä minulle sopiva?
Kun toisaalta tulee se järjen paine, että tässä olisi nyt "hyvä", ja pitäisi kerrankin arvostaa sitä, keltä saisi tunteita ja mitä olisi, mutta tunteen tasolla itse sitten tajuaa, että minua itseäni ei saa ahdettua niin kunnollisen ja hyvän elämän muottiin ja en minäkään millään tavalla ole tavallista kummempi, en siis erityisen renttu mitenkään itsekään.
Jos rakastaa, hyväksyy toisen sellaisena kun toinen on.
Mä luulen että ainoa ongelma tässä kunnollisuusasiassa on aloittajan negatiivinen minäkuva. Tästä pääsemmekin sellaisen viisauden alkulähteille että jos ei rakasta itseään niin ei kykene rakastamaan muita. Me ei kukaan olla täydellisiä. Ei pidä peilata itseään muihin. Se ei kannata ylipäänsä koskaan, sillä olemme kaikki kuitenkin täysin eri ihmisiä omine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Eikä kannata etenkään jos ei pidä itsestään. Tulee entistä pahempi olo. Melkein kaikki muut vaikuttavat silloin menestyjiltä ja useammalla tavalla paremmilta kuin itse. Ja kierre sen kun kieriskelee.
Ja lisään vielä, että sä voit olla ihan mitä tahansa sä haluat olla. Ihminen on rakennettu siten että meidän ajatukset ja tunteet aaltoilee ja niihin pitäisi sitten jollain tavalla reagoida. Täytyy ymmärtää että ne kaikki ajatukset ja tunteet ei ole tosia! Ne kaikki ihme aivoitukset ja oletukset rakentaa sun mielikuvitus eikä ne läheskään aina osu oikeaan. Niistä ajatusten aalloista pitää ottaa etäisyyttä siten, että hyväksyy ne ensinäkin kuitenkin ja tutkii niitä, että mikä tää tunne on ja mitä mä nyt ajattelenkaan itsestäni. Sitten mietit että onko ne ihan oikeasti sellasia itsellesi hyödyllisiä tunteita mistä sä halaut pitää kiinni. Jos se ajatus on vaikka ärtymys, funtsi miksi tunnet niin ja onko se tunne johon kannattaa reagoida vai oliko se vaan taas jokin virhesignaali. Jos se ajatus on vaikka että sä oot tyhmä ja huono, niin mieti taas että jaahas...Onko toi nyt sitten ihan totta muka? Ja haluatko jäädä vellomaan siihen ajatukseen? Jos oot depiksessä, niin sä tietysti ihan ensimmäisenä suorastaan riennät syleilemään kaikkia niitä ikäviä ajatuksia ja oikeen uiskentelet ja porskutat niissä niin tottuneesti et on ehkä snorkkelikin valmiiksi plakkarissa,. Mut se on väärä tapa hoitaa näitä asioita hei ja ajan kanssa, kun yrität muistaa tän, niin rupee pikku hiljaa helpottaa. Heitä menemään tollaset ikävät tunteet ja aatokset. Annat niiden tulla ja mennä kuin aalto. Älä ota niistä kii. Odota parempaa aaltoa ja reagoi mieluummin niihin. Ja todellakin, sä tulet olemaan yhä enemmän niitä asioita mitä haluat ja mikä on sulle tärkeetä. Et ei mulla täs tän syvällisempää ollu...
Oma minäkuva ei varsinaisesti ole ongelma, ennenkuin sitä pitäisi sovitella jonkun toisen kanssa yksiin tai joutuu selkeästi ristiriitatilanteisiin omien ratkaisujen kanssa toisen näkökulmasta. Eli ongelmaa ei olisi, jos pitäisi tulla toimeen vain itsensä kanssa. Jos on oma itsensä itsensä hyväksyen, mut toinen puolikas sellaiset sata kertaa kunnollisempi ja moraalisempi, niin mitens parisuhteessa, jos se pukkaa kriisiä? Vaikka omasta mielestään tekis joustavasti monessa asiassa, niin toisen mielestä on jotenkin vain yksi moraalinen tai hyveellinen ratkaisu joka asiaan, joka on suoraan sanottuna välillä melko ärsyttävää.
Jos toinen on moraalisesti hyveellisempi, niin eihän siinä jää kuin se moraalisesti paheellisemman rooli jäljelle, jota se hyveellisempi koittaa sit ohjailla. Eli ne ajatukset sit omasta epähyveellisyydestä tulee just siitä kontrastista sitten, että kun toinen on vain niin paljon hyveellisempi ihmisenä vaikkei välttämättä parempi.
Että pitäisikö vakan etsiä vain kantensa, eli sittenkin yrittää löytää joku jonka kanssa olisi sikäli helpompaa olla oma itsensä, vai olla onnellinen siitä, että on joku hyvä ihminen elämässä? Vai voiko molemmat asiat sovittaa yhteen vai onko se ihan itsensä pettämistä, että olisi sellainen täydellisesti itselle sopiva ihminen olemassakaan. Vai pitäisikö lähteä siitä ajatuksesta, et hyväksyä lähtökohtaisesti sellanen asetelma, että tätä asiaa tullaan vääntämään ja hiomaan vielä riittävästi. Vai onko niin, että jos vaan tarpeeksi rakastaa, niin asia ei edes häiritsisi?
Ehkä tuota viimeisintä äänestäisin. Tottakai asioista on eri mielipiteitä, tulkintoja ja menneisyyden/kasvatuksen jättämiä merkityseroja, siis sama sana tai termi voi olla toiselle OK ja toiselle kuin punainen vaate härälle. Toivon esimerkin asiasta tai teosta, mitä aloittaja ajaa takaa. Kyllähän minusta pitäisi osata antaa arvoa sille, jos toinen on sivistyneempi tai paremmin kasvatettu tai yksinkertaisesti vain luonteeltaan "henkisempi". En tosiaankaan paria kommenttia oikein ymmärtänyt.
Edelleenkin seinälläni on lehtileike otsikolla "Arvot kertovat, mikä on tärkeää ja millaista toivoisi elämän olevan". Eli jos kunnollista moititaan siitä, että tällä on selkeitä arvoja ja periaatteita, ja itsellä on tapana fiilispohjalta vaan lipua tilanteisiin ja niistä pois, aiheuttaen surua ja sotkua jälkeenpäin, niin mikähän olisi se käypä korjaava toimenpide, onko kellään ideoita?
Eläköön elämän monimuotoisuus ja toisiaan täydentävät ominaisuudet. Kontrolli-ihminen taas saattaa kokea viehättävänä rennon, iloisen elämänotteen toisessa.