Olemme parikymppinen pari. Asun omassa kämpässäni, käyn koulua. Poikaystäväni asuu vanhempiensa luona, koska valmistui juuri vasta lukiosta ja lähtee armeijaan 2 viikon päästä. Hän käy muutaman kerran viikossa töissä. Oli kesätöissä ja sai sopimuksen jouluun asti, ja nyt tekee muutamia päiviä saadakseen vähän rahaa vielä ennen armeijaa.
Hän kertoi kuukausi sitten tilaavansa pleikka 3:sen ja muutamia pelejä. Olin lähes yhtä innoissani itsekin, koska itsellä on siihen sopivia pelejä, eikä ole konsolia itseään. Hän tuo sen armeijaan lähtiessään tänne, ja tulee lomilla sitten tänne pelailemaan jos lystää.
Nyt hankinnasta on jo 2 viikkoa. Aluksi kaikki oli normaalia, hän pelasi, tiesin ettei ole siksi Facebookissa enkä sitten siihen puuttunut. Tiesin, että alkuhuuma kestää jonkin aikaa. Täällä hän on koko ajan normaali, ei luultavasti ajattele pelaamista. Tai no, Aapelin tinytown on hälle pakkomielle. Herkkä paikka hälle. Mutta muuten normaali. Sitten kun menee kotiin, en saa mitään yhteyttä. Laitan viestiä, vastaus on kahden tai kolmen kirjaimen luokkaa, tai ei vastausta ollenkaan. Facebookissakin on (kaksi näyttöä vierekkäin, toisessa pelaa) paikalla, ja jos kerron päivästäni, vastausta ei kuulu, keskusteluun ilmestyy teksti "nähty". Ajattelen, että hällä on vain kiireinen tilanne pelissä. Kuitenkaan vastausta ei kuulu. Olen erittäin kärsivällinen, en laita usein viestejä, jos huomaan, ettei vastausta kuulu. Välillä kuitenkin tuntuu, ettei häntä edes kiinnosta. Ennen hän vastasi kyllä ja osasi vastata, jos kerroin kuinka olin onnistunut tekemään hyvää ruokaa tai siitä kuinka olin onnistunut telomaan itseni. Ja nyt hän perustelee vastaamattomuuttaan sillä, ettei osaa vastata.
Harmittaa, koska tilanne pahenee vaan. Haluan saada yhteyden poikaystävääni, mutta tuntuu, että jos hän ei ole täällä, on hän töissä tai pelaamassa. Jos soitan hälle, hän saattaa sanoa soittavansa pian takaisin. Käy syömässä. Sitten muutaman tunnin päästä tulee viesti, että unohti soittaa, ja sori. Eihän siinä mitään. Se vaan käy lähes joka kerta. Onko tosiaan asia niin, että mun on kerrottava hälle suoraan pelaamisen tulleen väliimme? Se ei riitä minulle, että täällä voimme puhua, koska hän käy täällä muutaman kerran viikossa, eikä aina ole yötä, tai edes muutamaa tuntia.
Minulla diagnosoitiin syömishäiriö 1,5 viikkoa sitten. Olen yrittänyt kertoa hänelle, mutta hän on ollut joko kiukkuinen, väsynyt, istunut koneella tms. Vaikka olen ollut hänen kainalossaan, ei ole tilanteen ilmapiiri sallinut minun kertoa. Vaikea asia kun on. Ja kyllä, hän tietää, että minulla on terveyteeni liittyviä huolia joista hänen olisi syytä tietää. Siksi sovimmekin, että menemme ulos syömään, jolloin tilanne on rauhottunut, ja hän on siinä minua varten. Kuitenkin olin jo laittautunut henkisesti ja valinnut vaatteet, hän ilmoittaa ettei halua lähteä. Haluaa olla erakkona. Okei, ymmärsin asian. Hauskaa oli kuitenkin se, että hän pelasi sen illan. Annoin anteeksi, koitin olla kärsivällinen, tiedän kuinka hauskaa se on. Sovittiin tapaaminen seuraavaan iltaan. Hän ei kuitenkaan niin ymmärtänyt. Soitin hälle, kun tiesin hänen päässeen töistä, että missä nähdään ja milloin. Hän oli ihan ymmällään, eikä tiennyt mitä tarkotan. Sanoi, että ei jaksa tänään. Tuli tänne, oli vihainen kun olin edes ajatellut kaupunkiin lähtöä. Halusi suihkuun ja lepäämään. Oli rankka päivä työssä. Silloin suutuin. Hän lupasi. Olisi miettinyt kahdesti. Jouduin kaksi kertaa pettymään.
Enkä vieläkään ole asiasta pystynyt puhumaan. Viikko jo kulunut tapahtuneesta. En vain voi pamauttaa sitä hänelle, koska hän ei ymmärrä sitä, se pitää selittää, se tarvii aikaa. Olen jopa lainannut kirjastosta kirjan joka on tarkoitettu syömishäiriöisen läheisille. Auttaakseni häntä ymmärtämään. Hän muuten vain suuttuu, että miksi en kertonut ja miksi vaan en syö normaalisti ja luulee sen huutamisen auttavan. Monesti olen vaatinut häntä kuuntelemaan, mut sillon ilmaa vois leikata veitsellä.
Nämä liittyvät toisiinsa. Emme puhu enää kuin ennen. Ennen pelaamista.
Hän kertoi kuukausi sitten tilaavansa pleikka 3:sen ja muutamia pelejä. Olin lähes yhtä innoissani itsekin, koska itsellä on siihen sopivia pelejä, eikä ole konsolia itseään. Hän tuo sen armeijaan lähtiessään tänne, ja tulee lomilla sitten tänne pelailemaan jos lystää.
Nyt hankinnasta on jo 2 viikkoa. Aluksi kaikki oli normaalia, hän pelasi, tiesin ettei ole siksi Facebookissa enkä sitten siihen puuttunut. Tiesin, että alkuhuuma kestää jonkin aikaa. Täällä hän on koko ajan normaali, ei luultavasti ajattele pelaamista. Tai no, Aapelin tinytown on hälle pakkomielle. Herkkä paikka hälle. Mutta muuten normaali. Sitten kun menee kotiin, en saa mitään yhteyttä. Laitan viestiä, vastaus on kahden tai kolmen kirjaimen luokkaa, tai ei vastausta ollenkaan. Facebookissakin on (kaksi näyttöä vierekkäin, toisessa pelaa) paikalla, ja jos kerron päivästäni, vastausta ei kuulu, keskusteluun ilmestyy teksti "nähty". Ajattelen, että hällä on vain kiireinen tilanne pelissä. Kuitenkaan vastausta ei kuulu. Olen erittäin kärsivällinen, en laita usein viestejä, jos huomaan, ettei vastausta kuulu. Välillä kuitenkin tuntuu, ettei häntä edes kiinnosta. Ennen hän vastasi kyllä ja osasi vastata, jos kerroin kuinka olin onnistunut tekemään hyvää ruokaa tai siitä kuinka olin onnistunut telomaan itseni. Ja nyt hän perustelee vastaamattomuuttaan sillä, ettei osaa vastata.
Harmittaa, koska tilanne pahenee vaan. Haluan saada yhteyden poikaystävääni, mutta tuntuu, että jos hän ei ole täällä, on hän töissä tai pelaamassa. Jos soitan hälle, hän saattaa sanoa soittavansa pian takaisin. Käy syömässä. Sitten muutaman tunnin päästä tulee viesti, että unohti soittaa, ja sori. Eihän siinä mitään. Se vaan käy lähes joka kerta. Onko tosiaan asia niin, että mun on kerrottava hälle suoraan pelaamisen tulleen väliimme? Se ei riitä minulle, että täällä voimme puhua, koska hän käy täällä muutaman kerran viikossa, eikä aina ole yötä, tai edes muutamaa tuntia.
Minulla diagnosoitiin syömishäiriö 1,5 viikkoa sitten. Olen yrittänyt kertoa hänelle, mutta hän on ollut joko kiukkuinen, väsynyt, istunut koneella tms. Vaikka olen ollut hänen kainalossaan, ei ole tilanteen ilmapiiri sallinut minun kertoa. Vaikea asia kun on. Ja kyllä, hän tietää, että minulla on terveyteeni liittyviä huolia joista hänen olisi syytä tietää. Siksi sovimmekin, että menemme ulos syömään, jolloin tilanne on rauhottunut, ja hän on siinä minua varten. Kuitenkin olin jo laittautunut henkisesti ja valinnut vaatteet, hän ilmoittaa ettei halua lähteä. Haluaa olla erakkona. Okei, ymmärsin asian. Hauskaa oli kuitenkin se, että hän pelasi sen illan. Annoin anteeksi, koitin olla kärsivällinen, tiedän kuinka hauskaa se on. Sovittiin tapaaminen seuraavaan iltaan. Hän ei kuitenkaan niin ymmärtänyt. Soitin hälle, kun tiesin hänen päässeen töistä, että missä nähdään ja milloin. Hän oli ihan ymmällään, eikä tiennyt mitä tarkotan. Sanoi, että ei jaksa tänään. Tuli tänne, oli vihainen kun olin edes ajatellut kaupunkiin lähtöä. Halusi suihkuun ja lepäämään. Oli rankka päivä työssä. Silloin suutuin. Hän lupasi. Olisi miettinyt kahdesti. Jouduin kaksi kertaa pettymään.
Enkä vieläkään ole asiasta pystynyt puhumaan. Viikko jo kulunut tapahtuneesta. En vain voi pamauttaa sitä hänelle, koska hän ei ymmärrä sitä, se pitää selittää, se tarvii aikaa. Olen jopa lainannut kirjastosta kirjan joka on tarkoitettu syömishäiriöisen läheisille. Auttaakseni häntä ymmärtämään. Hän muuten vain suuttuu, että miksi en kertonut ja miksi vaan en syö normaalisti ja luulee sen huutamisen auttavan. Monesti olen vaatinut häntä kuuntelemaan, mut sillon ilmaa vois leikata veitsellä.
Nämä liittyvät toisiinsa. Emme puhu enää kuin ennen. Ennen pelaamista.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Niin lisätäkseni, hän ei siis kommunikoi millään tapaa pelatessaan, ei mitään kontaktia saa. Kun olen vieressä.
Poikaystäväs on luuseri. Heti hylkää jos sulla on jokin ongelma. Ei se taida pahemmin välittää susta enään. Pleikkari on tuhonnut monet suhteet. Aika kurjaa sulla kun ei se halunne viettää aikaa sun kanssa.
Voi hyvät ihmiset, jättäkää nyt ne pelaajapoikaset kasvamaan aikuisiksi! Mitä ihmeen "seurustelua" tuo tuollainen on? Pojalla on peliriippuvuus etkä sinä tule menemään pelaamisen edelle ennen kuin hän pääsee yli siitä tavalla tai toisella.
Olet niin nuori että nauti vapaudesta.
P.S. Internet-riippuvuuteen laadittua testiä voi käyttää myös kartoittamaan omaa tai läheisen peliriippuvuutta, kun vaihtaa mielessään pelaamisen netinkäytön tilalle:
http://www.paihdelinkki.fi/testaa/netinkaytto
Kiitos!
Pistemääräsi: 48
Palaute:
Puolisosi on todennäköisesti Internetin kohtuukäyttäjä. Hän saattaa viettää ajoittain hieman liikaa aikaa netissä, mutta näyttää hallitsevan tilanteen.
Testin mukaan ei siis ongelma ole suuri..
No sittenhän teillä on kaikki hyvin, jatkakaa samaan malliin.
Asioista on pystyttävä puhumaan, varsinkin suhteessa. Pleikkari vie paljon häneltä aikaa ja sinä jäät liiaksi toissijalle.
Hän kyllä sanoi sen saadessaan, että jos minusta tuntuu pleikan tulleen väliimme, hän lyö kirveen siihen. Nyt, kun asiasta mainitsee, on hän räjähdysherkkä..
Surullista, mutta hänellä on siihen oikeus.
Seuraavan kerran hänen kiehahtaessaan asiasta sinun täytyy kiehahtaa takaisin? et voi seurata aina vain sivusta kuinka hän pelaa ja pelaa ja jättää sinut kohta täysin huomiotta. Hän on jo itse ehdollistanut itsensä siihen, että aina kun sanot hänelle jotain pelaamiseen liittyvää, hän saa taas jatkaa rauhassa pelaamista kunhan on korottanut ääntänsä sinulle ensin. En sano, että raivoisa riiteily olisi se järkevin vaihtoehto, mutta mitäs muuta? voisit tosin laittaa pleikkarin piiloon ja tietokoneen johdot irti hänen ollessa poissa, etkä anna takaisin ennen kuin mies on suostunut puhumaan asiat halki kanssasi. Et tule olemaan onnellinen pitkässä juoksussa, ellei mies sitten itse hoksaakin, että jotain on parisuhteen kannalta tosissaan pielessä.
Kamalia neuvoja: riitele, ota johdot irti, kiristä.
No sinä se ainakin vaikutat olevan oikea psykologisuuden ilmentymä, jolta saa vastauksen ongelmaan kuin ongelmaan niinkuin apteekin hyllyltä. Toivottavasti ei sitten tule poikakaverille puun takaa miksi emäntä lähti.
Mietis kun tulee uusi gran theft auto peli. Sitä se pelaa varmaan 10 tuntii päiväs. Minä ainakin pelaan.
Tietääkseni on jo tullut? Ja ei kai tässä auta kun kestää. Kuitenkin ihminen on ihana ja rakastamme toisiamme. Pakko hänen on se tajuta, että en kaikkea jaksa. Siksi olenkin koittanut olla valittamatta pelaamisesta, koska sitä pojat tekevät. Nytkin tuntuu yksinäiseltä, kun ei hän ehdi puhua.
Juuri niin. Pojat sitä tekevät. Eivät miehet.
Poikamaisuudelle ei vain ole ikärajaa.
Nettideitissä tapasin päälle nelikymppisen miehen, joka kertomansa mukaan pelaa töiden jälkeen kaiket illan pleikkaa ja netissä kimppapelejä muiden netissä olevien kanssa. Mainosti itseään miehiseksi mieheksi, ja halusi naisen, joka alistuu perinteisiin sukupuolirooleihin (=mies määrää naista).
Tämä riitti tiedoksi etten halunnut lähteä suhdetta kehittelemään.
Taitaa jäädä poikamieheksi..
Ei ole. Grand theft auto uusi julkaistaan joskus keväällä huhti - toukokuussa.
Aijaa, no olen nainen. Mitä muuta voi odottaa.
Poikaystäväsi on valitettavasti aika lapsellinen eikä osaa muutenkaan ottaa toisen tunteita huomioon. Lisäksi hän ei tajua mitä toimiva parisuhde vaatii. Pelkkä rakkaus ei riitä hyvään suhteeseen.
Valitettavasti suhteenne tulevaisuus näyttää minusta aika huonolta. Mitä jos keskittyisit nyt vain itseesi ja syömishäiriöstäsi toipumiseen?
Näin ajattelinkin. Tänään jo purskahdin itkuun hänen kiukustuessaan ja sanoin etten jaksa enää tätä. En pysty puhumaan tunteistani enkä ajatuksistani ja tuntuu, että seurustelen yksin. Lähti ovet paukkuen. Soitti illalla ja pyysi anteeksi. Sanoin, että jutellaan joulun jälkeen. Ei tästä tule mitään. Rakastan kuitenkin häntä, ja toivon, että hän sen tajuaisi ajoissa.
Itse olen kova pleikkari fani. Pelaan aika paljon koska olen yksinäinen. En ole kuitenkaan mitenkään koukussa. Käyn päivisin salilla ja jos telkkarista tulee hyvä leffa niin katson sen. Netistä katson usein uusia leffoja. Viimeks katsoin sen expendables 2 leffan. Jos mulla olis tyttöystävä niin en pelais pleikkarilla niin paljoa et se häiritsis suhdetta.
Keksisin helposti muuta tekemistä jota vois tehdä tyttöystävän kanssa. Mut pleikkari on vaan niin hyvä ja on paljon hyviä pelejä joita on pakko pelata. Jos on kavereita jotka pelaa niin kaverit puhuu niistä peleistä et miten pärjää ja missä menee. Mulle pleikkari on ajankulua ja mulla ei ole kavereita mut pelaan sen ajan kulun takia.
Tosi valitettavaa että nyky-yhteiskunta kasvattaa tollaisia Äidin helmoista lähteneitä luusereita joille ei oikea elämä ole mitään. He eivät viihdy, vaan heitä pitää viihdyttää. Eivät osaa kasvaa miehiksi joilla olisi jotakin vastuuta.
Peliriippuvuus on pahasta, eikä hän ole ainoa joka siitä kärsii. Se on nykynuorison pahin vitsaus. se on ainoa tekeminen jota osataan, kuin ennen oli hevosilla silmälaput etteivät vilkuilisi toisaalle, nyt ovat pelit saaneet kaiken vallan silmälappuineen.
Itse alitajunnassa haet enemmän huomiota keinolla millä hyvänsä ja se heijastuu fyysisesti. Hae toisia kavereita jotka ovat oikeasti kiinnostuneita elämästä ja joille pelien pelaaminen on ajan tuhlausta. Elämä on liian lyhyt käytettäväksi joutavanpäivääseen pelaamiseen, siis typerääkin typerämpää istua jonkin pelikonsulin ääressä kun ajan voisi kuluttaa hedelmällisenkin.
Pariviikkoa ilman pelejä ja facea paljastaa todellisen riippuvuuden luonteen ja sen onko oikeasti elämässä mitään muuta.
Sinä neitokainen paneudu etsimään oikeaa elämää ja lopeta riippuvuus peliriippuvaiseen. Varmaan löydät kunnon kumppanin elämääsi ja saat kertaheitolla paljon parempaa.
Kiitos, auttoi paljon. Yritän selviytyä.
Heitä sen pleikkari ikkunasta ja naura sille peliriippuvaiselle ku se itkee rikkoontunutta pleikkaansa.
Sitte jätä se. Älä päästä sitä enää sun kämppään. Oot kattonu tota touhua jo ihan tarpeeks.
Oot kattonu tota touhua jo oikeesti ihan liikaa.
Ite oon kokenu siis ton saman. Kun mies vaan välittää nettipeleistäään...
Sain tuntea miltä tuntuu "hävitä" tietokoneelle, kun yritin saada mieheltäni huomiota.
Oot varmasti upea ihminen. Kukaan rakastava ihminen ei ansaitse saada tollasta vastarakkautta, kuin mitä sinä saat poikaystävältäsi.
Ja muista, tilanne ei muutu vaikka miehesi lupailee maat ja kuut aina. Tlanne ei muutu ellei tapahdu suurta ihmettä.
mnjoo. et taida tietää miksi pelejä pelataan... yhteiskunnassa on paljon vikaa, mutta etpä taida huomata yhteyksiä tässäkään.
Kummallista, että poikaystävää nimitetellään ilman mitään diagnoosia peliriippuvaiseksi, mutta syömishäiriödiagnoosin saanutta ei pidetä ongelmaisena ja häntä itseään vastuulliseksi syömisongelmistaan. Minusta syömishäiriöisen kannattaisi myös pohtia sitä, että missä määrin on kyse projisoinnista tai voisiko syömishäiriössä olla kyse alitajuisesta huomion hakemisesta itselle pleikkarin sijaan.
Sano sille että ostaa Xbox:in pleikkarin tilalle niin ei ooo kokoaikaaa pelaa ;D;DD;D
VITTUUUKO TÄNNE TUUUT ITKEE
Pleikkari tottelee käyttäjäänsä aina ja always, toisin kuin tyttöystävä
Meillä on ollut hetkittäin samanlainen tilanne kun satuin ostamaan kihlatulle lahjaksi Fall outin new vegas ultimate editionin... Olen huomannut että kun se pelaa jään toiseksi niin helposti että voisin samantien kävellä ovesta ulos, mutta puhuin miehelleni järkeä ja pyysin kommunikoimaan minunkin kanssani edes hetkittäin. Nyt kun asiasta on puhuttu on ääni kellossa muuttunut aivan täysin. Jos sanon jotakin kun hän pelaa, peli menee pauselle ja hän katsoo silmiin ja kuuntelee tosissaan ja sanoo rakastavansa. Tasapaino saavutettu. :-)
Näyttele ettet välitä siitä että poikaystäväsi pelaa ja keksi kaikkea hauskaa tekemistä, josta poikaystäväsikin saattaisi kiinnostua. Mielestäni mitä enemmän nalkuttaa sitä vähemmän siitä on hyötyä.Luultavasti et saa poikaystävääsi ikinä luopumaan playstaysonista, mutta kaikkihan me olemme riippuvaisia jostain asioista.
Pelaamisessa ei ole mitään pahaa, jos sitä osaa harrastaa kohtuudella. Minä ja mieheni ollaan aina pelattu pleikkaria, koko seurustelumme (ja ennenkin) ajan ja varsinkin yhdessä se on tosi mukavaa :) Tietyt rajat toki on, joita ei rikota. Toiselle ei ole koskaan tehty ohareita pelin takia tai jätetty huomioimatta, samaan aikaan mennään myös sänkyyn, toinen ei jää mättämään mitään peliä. Tuo poikaystäväsi käytös kuulostaa kyllä siltä, että hänellä saattaisi olla jonkinlainen riippuvuus, ainakin elämänsisällön puute näyttäisi vaivaavan (tietysti nuori ikä vaikuttaa myös). On paljon helpompaa uppoutua pelien maailmaan, kuin kohdata ihan oikeita ihmisiä tosielämässä. Poikaystäväsi on myös vielä todella nuori, joten tuo käytös johtunee osittain myös siitä. Olemme molemmat mieheni kanssa pikkasen alle 3-kymppisiä ja olemme olleet yhdessä 7 v., joista vuoden naimisissa. Nykyään pelaaminen elämässä ei enää näyttele isoa roolia. Se on vain harrastus, johon voi uppoutua silloin kun on aikaa ja mielenkiintoa. Joskus menee kuukausiakin, ettei koko kapistukseen tule edes koskettua.
En usko, että tilanteesi tulee ihan heti muuttumaan, teit asialle jotain tai et. Tyydyt joko tilanteeseen tai jätät poikaystäväsi. Toki voit alkaa riehumaan ja heittelemään pleikkaria ikkunasta, mutta se ei auta mitään ja kohta on uusi ps3 kotona ja tyttöystävä dumpattu.