Olen avovaimo (kesällä aviovaimo). Suhteemme on kestänyt viisi vuotta, josta yhdessä olemme asuneet kaksi ja puoli. En ole koskaan ollut väkivaltainen miestäni kohtaan eikä mieheni ole koskaan ollut väkivaltainen minua kohtaan. Mieheni inhoaa sitä että ihmisiä satutetaan, enkä itsekään pidä sitä millään tavalla hyväksyttävänä. Mieheni on mitä rakastettavin ihminen eikä mieleeni tulisi koskaan satuttaa häntä. Riitelemme kyllä (kuten varmasti jokainen pari?) mutta siihen ei kuulu minkäänlaista väkivaltaa...ei henkistä eikä fyysistä.
Mutta itse asiaan: kuulen jatkuvasti joiltain tuttaviltani ja mieheni ystäviltä kuinka heidän avo-/aviovaimot lyövät, raapivat ja purevat heitä. Miesten väkivaltaisuudesta puhutaan aina, mutta naisten miehiin kohdistamasta väkivallasta ei puhuta missään. Mielestäni tästä tabusta tulisi päästä eroon ja nostaa asia keskusteluihin. Naisten harjoittama perheväkivalta on mielestäni erittäin tuomittavaa eikä sitä tulisi salata missään tilanteessa. Tasa-arvoa tähänkin keskusteluun!
Mutta itse asiaan: kuulen jatkuvasti joiltain tuttaviltani ja mieheni ystäviltä kuinka heidän avo-/aviovaimot lyövät, raapivat ja purevat heitä. Miesten väkivaltaisuudesta puhutaan aina, mutta naisten miehiin kohdistamasta väkivallasta ei puhuta missään. Mielestäni tästä tabusta tulisi päästä eroon ja nostaa asia keskusteluihin. Naisten harjoittama perheväkivalta on mielestäni erittäin tuomittavaa eikä sitä tulisi salata missään tilanteessa. Tasa-arvoa tähänkin keskusteluun!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kiitos tästä kannanotosta, Väkivallaton nainen. Arvostan sitä, että nainen puhuu asiasta, meidän miesten kokemuksia kun turhan usein vähätellään, eikä kovin moni halua leimatuksi tulemisen pelossa puhua asiasta.
Minä olen mies ja olen alkanut pelätä vaimoani viime aikoina todella paljon. Aluksi hän oli ystävällinen, mukava ja hurmaava. Sitten vähitellen kuin huomaamatta alkoi henkinen väkivalta. Ensin pientä nälvimistä huumorin varjolla, tiuskimista ja kiukuttelua ilman mitään syytä, mykkäkoulua. Ajan mittaan se muuttui avoimeksi vittuiluksi, haukkumiseksi ja äkillisiksi raivokohtauksiksi, joiden aikana hän ei koskaan käynyt fyysisesti käsiksi, mutta huusi ja haukkui ja kiroili niin rajusti, että ahdistuin valtavasti.
Hän alkoi pilkata minua monta kertaa viikossa, tarkkaili mustasukkaisesti menemisiäni, suuttui jos halusin tavata kavereitani ilman häntä. Kontakti ulkomaailmaan alkoi katketa, kun en jaksanut sitä huutoa, jonka kavereideni tapaaminen aiheutti, joten aloin vältellä heidän tapaamistaan.
Epäilen myös, että hän pettää minua, siitä on tiettyjä merkkejä, mutta en ole uskaltanut ajatella sitä kovin paljon saati ottaa asiaa puheeksi.
Sitten tuli ensimmäinen lyönti. Se oli kevyt läimäys kasvoihin, mutta hänen kyntensä raapivat kuitenkin ihon verille. Menin jotenkin täysin lukkoon, enkä osannut tehdä mitään tai sanoa mitään. Jähmetyin.
Seuraavina viikkoina väkivalta lisääntyi. Pientä läimäyttelyä joskus, raapaisu kasvoihin silloin tällöin, hiuksista repimistä. Ja koko ajan valtavaa huutoa ja raivoa ja haukkumista.
Nyt viimeiset puoli vuotta olen alkanut juoda alkoholia joka ilta. Joka päivä juon vähän viinaa turruttaakseni itseni ja saadakseni pelon kuriin. Siitä on tullut ongelma minulle mutta se on ainoa tapa jolla voin saada edes vähän helpotusta. Siitäkin vaimoni huomauttelee, ja varmaan syystäkin.
Haaveilen hänen jättämisestään mutta silti rakastan häntä yhä ja toivon että hän palaisi joskus sellaiseksi kuin oli alussa. Lisäksi hän on sanonut, että jos joskus jättäisin hänet hän tekisi itsemurhan. Pelkään että hän tekisi sen ja pelkään että hän satuttaisi minuakin samalla.
En oikein tiedä mitä tekisin mutta halusin nyt kuitenkin kertoa tarinani. Kiitos jos jaksoitte lukea. Tämä jatkuva pelossa eläminen on helvettiä.
Laitappa kerran muijaasi kunnolla turpiin ja sanot että se väkivalta loppu nyt niin eiikähän kerrasta opi tai seuraavan kerran kun muijasi käy käsikis niin nostat sen senälle ja sanot että nyt loppuu tai sitten on avioero edessä ja muuten ei muijasi väkivaltaa lopeta.
Sori nyt, mutta minä en väkivaltaa käytä. Ei se ole mikään vastaus.
Olen seurannut hyvin läheltä samankaltaista tilannetta.Oman poikani avioliitto särkyi juuri tähän asiaan.Miehille on varmaan aivan ylipääsemätön kynnys mennä hakemaan apua jos vaimo lyö.Suurin osa sanaa;mikä mies se on joka antaa akkojen hakata.Kuule tee äkkiä ratkaisu,sillä voi käydä niin että sinä suutut ja vaikka pukkaat vaimoas,kukas sit uskoo sua.miehet hakkaa vaimoja eikä päinvastoin.Mie tiiän,olen seurannut miten voi käydä.VARO,PIDÄ PÄÄ KYLMÄNÄ JA HAE ÄKKIÄ ERO..Sitä jota rakastaa,sitä EI LYÖ.Löydät pian uuden normaalin naisen.ÄLÄ PILAA OMAA ELÄMÄÄS ALKOHOLILA JA TÄLLÄ NAISELLA...Jätti paljon voimia sulle ja halauksia.Kirjoittele tänne että onnistuit
Et tiedä mitä tekisit. Tätipä tietää. Mene pariterapiaan, etsi ensin yksin ihminen johon koet voivasi luottaa, ja sitten menette yhdessä.
Vaimosi on mielestäni narsistinen julmuri, joka uhkailee itsarilla vain huomattuaan että sillä saa sinut pysymään liekassa tiukasti, karkaamatta. Jos teillä ei ole lapsia niin muuta erilleen. Minkä ikäinen olet? Eihän tuosta mitään tule, sinun on uskottava että vaimosi ei muutu parempaan ja että olet marttyyri loppuikäsi jos et itse pakene ja hanki elämääsi takaisin.
Useinhan, jos mies parisuhteessa käyttäytyisi kuvatulla (nimim. Piinattu44) tavalla, niin nainen vaatisi miestä hakemaan itselleen ammattiapua. Mies tavallisesti ymmärtäisi itsekin, että tuollaisena ei oma käytös voi jatkua.
Ehdotankin, että parisuhteissa miehet alkaisivat aiempaa enemmän VAATIA puolisoitaan hakeutumaan ammatillisten väkivaltapalveluiden piiriin. Myös tutut, jotka tulevat tietoisiksi naisten parisuhteissa harjoittamasta väkivaltaisista tai muuten mielettömistä toimintatavoista, voisivat EHDOTTAA ammattiavun piiriin hakeutumista. Näkökulmana voisi olla "avun hakeminen omaan pahaan oloon".
Naisten väkivaltaiseen käytökseen tarjottavia palveluitahan ei hirveästi ole Suomessa olemassa. Väkivalta-apua -palvelu on niitä harvoja, www.vakivalta-apua.fi Ensi- ja turvakotien liitolla oli joitakin vuosia sitten oma naisille suunnattu palvelunsa, mutta se kuopattiin, kun RAY ei enää myöntänyt sille avustusta.
Mutta siis oma näkemykseni on, että apua kannattaa hakea, ja avun hakemista kannattaa jopa vaatia.
Hain täältä sivuila apua koska olen juuri nyt havainnut tämän asian (tyhmä) ja alkoholismilla tämä asia vieritetään miehen syyksi. No mitatkaa vanhenevien naisten sokeriarvot niin sieltä saattaa löytyä selitys. Meillä nämä kohtaukset tiheni löydetyn diabeteksn jälkeen- ja ne kiukunpuuskat tulee säännöllisesti jos ei löydy syytä niin se tulee vaikka pikkulusikasta
juuri kirjoitin uuden jutun siinä on myös tästä asiasta pätkä...parisuhde terapiaan suosittelen sielä voi selvittää asiat erillä lailla kuin kotona ja sielä ei tuomita ketään,
Aloitin keskustelua aiheesta avoliittopalstalla, mutta laitan tämän myös tänne kun täällä oli jo aloitus.
Pakko siis tunnustaa - olen lyönyt miestäni. Olenko ainut? Tuskin. Myönsin asian itselleni vasta kun luin aiheesta artikkelin http://iltamakasiini.fi/tasta-puhutaan-kun-nainen-lyo/#more-667
Viimeisestä kerrasta on jo vuosia aikaa. Meillä oli joku kriisi silloin, epäilin miestäni uskottomuudesta ja raivopäissäni kävin hänen kimppuun usemman kerran. Pari kertaa löin silmän mustaksi. Mies ei koskaan tehnyt rikosilmoa, eikä lyönyt takaisin. Sanoi vain ettei ole mikään naistenhakkaaja. Joka kerran jälkeen tönäisi sängylle aika kovaa - siihen ne tilanteet yleensä loppu.
Nyt vasta kun luin tuon artikkelin aloin miettiä omaa käytöstäni, että mistä lie se lyöminen kumpusi? Olisiko joku lapsuudentrauma, mikä tuli pintaan. Äitini oli aika kova antamaan luunappeja...muistikuvat lapsuudesta on aika hämärät, mutta sen muistan, että pelkäsin äitiä. Liittyisikö siihen?
Turpaan niitä akkoja jotka lyövät! Se on silmille hyppivälle akalle näytettävä kuka talossa määrää!
jos toinen lyö, lyö takaisin. Vitut sukupuolesta kun siitä tasa-arvosta aina ruikutetaan
Ei saa toista ikinä lyödä. Paitsi jos henkeä uhataan niin sitten. Enkä muutenkaan suosittele lyömään edes takaisin. Mies maksaa aina. Keskustelkaa rauhallisesti asiasta ja kehoita hakeutumaan hoitoon jos ei lyöminen lopu. Viimeisenä mahdollisuutena viedä asia oikeuteen. Miehelle tuollainen saattais tietysti olla nöyryyttävää joten suosittelen kylmästi jättämään naisen jos ette millään saa sopua aikaan.
Asioista pitää puhua ääneen eikä kyräillä Suomi24:ssa.
En tajua teitä jotka jäätte väkivaltaiseen suhteeseen roikkumaan ihan vain sen takia "josko se nyt muuttuisi takaisin kiltiksi".
Olen astetta vahvempi fyysisesti (ja henkisesti) kuin keskivertomies ja pärjäisin varmasti rankemmassakin tappelussa, mutta en ole kuitenkaan koskaan käyttänyt väkivaltaa ketään vastaan tai tuntenut edes tarvetta käyttää. En edes veljeäni vastaan, vaikka joskus kinastelimme pienenä ja hän sattui kerran lyömään. Takaisin lyöminen ei hyödytä mitään ja noudatan mielummin äitini neuvoa, että yksin ei voi tapella. Joten poistu tilanteesta, jos toinen käy väkivaltaiseksi. Samaa sääntöä voi käyttää ihan hyvin suhteessakin.
Haluaisin kyllä tietää, että mitä ihmettä hyödytte, kun jäätte suhteeseen jossa toinen jatkuvasti vahingoittaa teitä joko fyysisesti tai henkisesti? Ei kukaan voi olla niin parisuhderiippuvainen, että on mielummin huonossa parisuhteessa kuin yksin!
Lasten takiakaan ei kannata väkisin yrittää pitää kulissia yllä. Isäni oli kanssa väkivaltainen äitiäni kohtaan. Äitini otti muutaman vuoden ajan iskut vastaan, kunnes isä joutui vankilaan (erinäisten syiden takia) ja äiti uskalsi vihdoin muuttaa lasten kanssa maaseudun rauhaan. Voin sanoa kokemuksesta, että lapsi ei kärsi tuosta eroamisesta yhtään ja henkinen kehitys on paljon vakaampi kuin myrskyisässä perhe-elämässä missä kukaan ei ole turvassa.
Minulla olisi ainakin ensimmäisestä lyönnistä suhde poikki, ihan sama kuinka ihana se tyttöystävä on saattanut olla. Kukaan terve ja järkevä ihminen ei käytä väkivaltaa ketään vastaan (urheilua ei lasketa), varsinkin perheeseensä tai ystäviinsä.