Tarkoitan ihmisiä, joilla yritystä oli, muttei vaan löytynyt koskaan sitä oikeaa, etenkin naisia. Kuinka käsittelit asian, kun tajusit, että et tosiaan ole mikään vapaaehtoisesti lapseton, vaan sinä haaveilit lapsista... Mutta et yksin! Vaan että löytäisit kunnollisen miehen, jonka kanssa voisi olla hyvä suhde. Mutta sitä vaan ei tullut ja nyt näyttää siltä ettei tulekaan.
Ja etenkin jos et rillutellut ympäriinsä ja aina vaan paneskellut uuden kanssa, vaan ihan oikeasti etsit sitä jotain. Eli että ymmärrän, jos aina on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, tai on tuhat miestä kierrossa ettei lopulta kukaan kelpaa.
Mutta jos vaan ei löytynyt, muutama suhde ei toiminut, ehkä tapailit joitain, eikä mitään. Että ilman syytä, ei vaan toimi, eikä löydy. Ilman "mieheni oli narsisti"-syyttelyitä. Että jos vaan ei. Ehkä sinulla oli jopa joku vakava suhde, tai mitä nyt vaan, mutta pointtina se: sinä haaveilit perheestä, uskoit Sen Oikean löytyvän ihan jossain vaiheessa ja sinä halusit lapsia.
Oikeaa ei löytynyt, sinun pitäisi nyt ottaa kuka-tahansa-tyyppi, tai uusioperhe. Ei ollut koskaan sitä oikeaa eikä mitään muutakaan. Jos nyt haluaisit lapsia.
Nuorena rakastutaan, kolmenkympin jälkeen on eronneita ja exiä, ja lasten huoltajuuskiistoja. Voit enää olla 2.vaimo? Voit enää olla sen lapsuuden liiton, oikean romanssin karahtaneen lopun korvike? Nuorena olisi siis pitänyt löytää todellinen rakkaus, enää ei voi.
Jospa ei vaan nuorena ollut ketään, nuorena aikuisena ei ketään kunnollista tai oikeaa, mitäs nyt?
Sinkkumiehet avautuu täällä, mutta avautukaa sinkkunaiset, mitä nyt?
Jos olet yli 30-vuotias ja elämän rakkautta vaan ei ole: tuleeko sitä enää? Voiko semmoiseen edes uskoa enää?
Ja etenkin jos et rillutellut ympäriinsä ja aina vaan paneskellut uuden kanssa, vaan ihan oikeasti etsit sitä jotain. Eli että ymmärrän, jos aina on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, tai on tuhat miestä kierrossa ettei lopulta kukaan kelpaa.
Mutta jos vaan ei löytynyt, muutama suhde ei toiminut, ehkä tapailit joitain, eikä mitään. Että ilman syytä, ei vaan toimi, eikä löydy. Ilman "mieheni oli narsisti"-syyttelyitä. Että jos vaan ei. Ehkä sinulla oli jopa joku vakava suhde, tai mitä nyt vaan, mutta pointtina se: sinä haaveilit perheestä, uskoit Sen Oikean löytyvän ihan jossain vaiheessa ja sinä halusit lapsia.
Oikeaa ei löytynyt, sinun pitäisi nyt ottaa kuka-tahansa-tyyppi, tai uusioperhe. Ei ollut koskaan sitä oikeaa eikä mitään muutakaan. Jos nyt haluaisit lapsia.
Nuorena rakastutaan, kolmenkympin jälkeen on eronneita ja exiä, ja lasten huoltajuuskiistoja. Voit enää olla 2.vaimo? Voit enää olla sen lapsuuden liiton, oikean romanssin karahtaneen lopun korvike? Nuorena olisi siis pitänyt löytää todellinen rakkaus, enää ei voi.
Jospa ei vaan nuorena ollut ketään, nuorena aikuisena ei ketään kunnollista tai oikeaa, mitäs nyt?
Sinkkumiehet avautuu täällä, mutta avautukaa sinkkunaiset, mitä nyt?
Jos olet yli 30-vuotias ja elämän rakkautta vaan ei ole: tuleeko sitä enää? Voiko semmoiseen edes uskoa enää?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Niin siis yliherkille muuten tarkennus, että ei ole provo, en kysele syyllistääkseni ja rajasin ne ruohot pois siksi, että jos elää jatkettua nuoruuttaan "ikuisesti" on mielestäni ymmärrettävämpää että vaikee siihen on ketään löytää.
Mutta kai naisistakin joku vaan pas**lla säkällä sinkuksi jää.
Eikä kaikilla ole mitään nuoruuden rakkautta eikä romanssia, eikä ehkä sitä nuorena aikuisenakaan tapaa... Ja silloin on vaikeaa ehkä uskoa enää rakkauteen, vai onko? Säilyykö naisilla usko?
Että uskotko siis enää rakkauteen tai unelmiisi mitä joskus oli, kun kello käy ja aika vähenee... Vai väheneekö?
Mulla on vielä se "lapsen usko" rakkauteen, vaikka muutaman kerran sydämen sirpaleita olenkin keräillyt tantereelta. Olen yli 30 vuotias.... jo niin vanha... kyllä se pelottaa ettei sitä pysyvää aitoa rakasta koskaan kohtaa.
Aika vähenee vuosi vuodelta, toivottavasti se ei lopu kesken. Toivottavasti...
Hmm.. en minä ole koskaan sitä ihmetellyt, että olen sinkku. Sitä minä pikemminkin olen ihmetellyt, että miten pariutuminen voi olla niin yleistä, kun koko asia tuntuu niin käsittämättömän mahdottomalta että niin voi käydäkään! Että jopa melkein kaikki, jopa vanhemmatkin, jopa kaikkien ihmisten taustalta sukupolvet kolmen miljoonan vuoden taakse ovat pariutuneet, ja ketjun päässä minä olen syntynyt. Ajatella! Kolme miljoonan vuoden sukupolvien ketju, jossa ihminen on kehittynyt ja minuun pysähtyi. Käsittämätöntä. Ei se pysähtyminen vaan se, että niinkin kauan ihmiskunnan historiassa ne geenit ovat kelvanneet, joista minä olen tullut. En ymmärrä.
Mutta tosiaan pariutuminen minulle on suurempi arvoitus kuin sinkuksi jääminen. Se on jotakin niin käsittämätöntä, että sen suhteen ei ole minkäänlaista suhteellisuudentajua. Välillä tuntuu, että onko koko juttu vain suurta bluffia, voiko todella kaksipuoleista kiinnostusta edes olla olemassa. Ja miksi niin monella sattuisi juuri se toinen kiinnostumaan takaisin, miksi tai miten se on niin yleistä? Ymmärrän, että lottovoittoja saa aina joku, mutta miten rakastuminen ja vastarakastuminen voi muka noin vain sattua kahdelle ja vielä muka samaan aikaan toisiinsa? Tai voisi joskus, mutta miten lähes joka talossa on jotakuinkin edes joskus yhtäaikaa ollut rakastunut pariskunta?
En sanoisi, että joku jää paskalla säkällä sinkuksi. Sehän on pikemminkin luonnollista, mutta pikemminkin miten kukaan saa jollain käsittämättömällä tavalla itsensä rakastumaan ihmiseen joka vielä rakastuu takaisinkinpäin? Yksipuoliset kiinnostumiset ymmärrän. Omallakin kohdalla. Sattuu sitä, että mies pelaa, vedättää, ei ollut tosissaan, eihän tämä mitään ollut, pientä flirttiä joka piristää, tapailuja ja ei sitten mitään, tai suoranaisia huijauksia tai tunteilla leikkimistä.. Niitähän sattuu ja aivan odotetustikin. Mutta miten voi olla, että lähes kaikki ystäväni ja sukulaiset, työkaverit, naapurit, kaupungin asukkaat, miljoonat parit ovat päätyneet yhteen ja vielä sanovat rakastavansa toisiaan.
Olen pitänyt ihan luonnollisena asiaa, että olen sinkku, koska minussa on tiettyjä vikoja luonteessa ja ulkonäössä varsinkin. Nuorempana mm. ulkonäkösyyt. Parikymppisenä se tuntui aivan luonnolliselta syyltä ja nyt muka kolmikymppisenä koko syytä pitäisi muka halveksua vaikka se on ollut yksi äärimmäisen tärkeä asia miehille. Sitten sanotaan, ettei niillä ole mitään merkitystä. On niillä enemmän kuin millään. Mutta käsittämättömintä on se, että miksi sitten jotkut joilla on vielä suurempia vikoja, voivat aivan hyvin olla rakastavassa suhteessa.
Mietin joskus onko vastavuoroista rakkautta olemassa. Onko todella, kyllä minä olen kuullut siitä, se tuntuu olevan yleistä, mutta voiko sitä todella olla?
En minä nyt varsinaisesti ole pettynyt rakkauteen. Kun mitä se edes on? Näen sen, että jotkut ovat yhdessä ja sanovat rakastavansa toisiaan. Mutta vastavuoroisen kokemisen tasolla en oikeasti edes tiedä mitä se on. Ja ei minulla muutenkaan ole monetkaan unelmat toteutuneet, enkä anna paljoakaan enää näin aikuisena painoa unelmille. Elämä menee miten menee lähinnä sattumien kautta ja unelmat, no niitä nyt voi joillakin olla., mutta entä sitten vaikka olisikin. Ei se mitään sinällään muuta. Että niihinkin on aika järkevä suhtautuminen. Tai kolmikymppinen sinkku on ehkä muutaman kerran ehtinyt haaveilla, mutta ei niillä haaveilla ole mitään todellisuuspohjaa jos on pariutumaton. Aivan sama olisi haaveilla jostain ihmemaasta, yhtä tollolta se tuntuu. Kello käy, aika vähenee, mutta menettääkö siinä jotakin kun kukaan ei ole mitään luvannutkaan. En ole edes skeptinen. Kyllä kuussakin on käyty, harva sinne vain osaa mennä ja harvalla käy tuuri päästä sinne. Lähtisin ehkä kuuhunkin jos pääsisin, mutta tuskin tulen pääsemään. Rakkauden suhteen sama, voihan sitä olla, mutta miten kaksipuoleista voi olla, että miljoonista ihmisistä juuri kaksi muka rakastuu toisiinsa eikä vain toinen kiinnostu toisesta. Käsittämätöntä.
En oleta löytäväni ketään. Olen joskus luuullut olevani rakastunut, mutta entä sitten. Luulla saa. Asiat menee miten menee ja jos kuvittelee jotenkin hallitsevansa elämäänsä ja toteuttavansa jotakin suuria toiveita, niin ei paljon elämän realiteeteistä ymmärrä.
Mutta tuota pariutumisasiaa ajatellen, ydinfysiikkakin tuntuu helpommin ymmärrettävältä ja käsitettävältä asialta. Kun on tietyt olosuhteet ja tietyt lainalaisuudet, tietyt ilmiöt ovat ennustettavissa ja tapahtuvat loogisesti välttämättä. Silti yhdenkään pariskunnan pariutumista en ole tajunnut koskaan. Puhutaan muka hirveästä erojen määrästä, mutta tosiasiassa miten on mahdollista, että niinkin paljon ihmisiä sitten on jopa yhdessä? Miten?
Hyvä kirjoitus. Mä ymmärrän pariutumisen kyllä sillai, kun olen katsonut realistisesti läheisiäni. Heistä oikeasti rakastuneita on maksimissaan 1/5:stä ja se on raaka totuus. Suurin osa on etsinyt sitä mikä sopii, antaa enemmän, sattuu tulemaan vastaan ja tuntuu että sarjaseurustelijoille, näille joille seuraava kävelee aina vastaan noin 1-3 kk eron jälkeen, se on ihan sama. Kunhan on joku sinnepäin. Ei sydänsuruista ole edes mahdollista toipua niin nopeasti. Mutta eipä niiden tarvikaan. Aina on uusi erikoinen ihminen vastassa.
Iso osa tyytyy, jää, jatkaa, roikkuu ja sitä rataa.
No, niin, siksi että niin kuuluu tehdä, halutaan uskotella muille jotain tai koska tosiaan se biologinen kello sanoo jotain... Halutaan asioita. Suurimmalle osalle rakkautta ei ole. Tottakai, kun menet kysymään niin on ja voi että kun on ihanaa. Muutamilla onkin. Ihminen pystyy uskottelemaan itselleenkin rakkautta ja toisaalta, ihminen on laumaeläin. Tietyllä tavalla perhe on lauma ja vahvempi yksikkö, yksin on yksin.
Olen samaa mieltä, että oikea rakkaus on harvinaista, lottovoitto. Että ihan oikeasti rakastuisi siihen ihmiseen ylipäätään. Suurin osahan rakastuu omiin mielikuviinsa, eikä edes ihmiseen, siksi ne jää siihen roikkumaan muka rakastaen kun toinen on täysi p**ka "mä niin rakastan" mutta mitä? Jos ei ole mitään rakastettavaa? Oikeastihan ne palvoo omaa haavettaan ja mielikuvituksen tuotettaan. Jos niille sinkkuina tarjottaisiin "Tässä on sun unelmiesi mies/nainen! Huolitko? Se on tosi ku**pää, se tulee kohtelemaan sua huonommin kun kulunutta tiskirättiä, mahdollisesti jopa pettää... Se on kyllä hyvännäkönen (tai ei edes sitä!), mutta sisältöä sillä ei ole. Itseasiassa, ne hyvät hetket mitä teillä tulee olemaan, on tosi lyhyitä verrattuna huonoihin. Otatko? Eiks ole ihana!"
Niin tuskin kukaan huokailee ja sanoo, että joo, mä olen pienestä saakka haaveillut tosta, mä tiedän että toi on mun unelmaa. Mä ehkä rakastan tota nyt jo.
Ei. Ne ei huolis sitä. Mutta kun ne on ehtineet luomaan kuvan rakkaudesta ennen todellisuutta, ne ei millään pysty enää myöntämään tosiasioita.
Nehän ei siis rakasta yhtään sen enempää kun se haavekuvakaan.
Löytää joku, kenen kanssa oikeasti sopii yhteen, kehen rakastuu ja joka rakastuu sinuun (passiivi tässä)? Joo, aika mahdottomalta tuntuu. Vaikka vaan olisi kaksi tavallista ihmistä, arkisine asioineen, mutta rakkaudella. Tosin, jos joku henkilö A kiinnostuu henkilöstä B, se B saattaa kiinnostua vaan koska siitä ollaan kiinnostuttu. Siis tottakai se valehtelee että on ollut myös koko ajan kiinnostunut, mutta oikeasti vaan A ihastui ja rakastui ja B sitten vaan otti sen mitä sai. Mutta ehkä se B voi rakastua, kun tutustuu, antaa mahdollisuuden? Ainakin he voivat toki kiintyä toisiinsa. Aikaa myöden. Ehkä se olisi jopa parempi.
Pariutua sen sijaan, tyytyä siihen mitä saa ja olla sen kanssa joka nyt sattuu vastaan kävelemään: enemmän kuin mahdollista.
Rakkaus = lottovoitto.
Erojen määrää mä en ihmettele yhtään. Mitä enemmän katselen ihmisiä, niin naisia kun miehiä, ihmettelen että se on omalta itsekeskeisyydeltään saaneet mitään toimimaan niinkään kauaa.
Mua niin harmittaa miks nykymaailmassa niin useilla on tarve kampittaa toinen heti suhteeseen ja rakastaa sitä illuusiotaan. Mä taistelen sitä vastaan ja saa siksi rangaistukseksi olla yksin.
Tottakai hullaannun ihanista ihmisistä aina kun heitä satun tapaamaan. Alkuhuumassa ei kiinnitetä huomiota kuin siihen pintaan ja jäädään siihen mielikuvaan roikkumaan kun eletään siellä pumpulissa ja mukamas niin rakastetaan ja sitten se toinen muka rakastaa kun se toinenkin tykkää...
Ei en halua tollasta enää ikinä.
Tahtoisin aidon oikean rakkaussuhteen sen toisen osapuolen kanssa. Tunnustettais alkuun pitävämme toisistamme. Avattais sielumme toisillemme Tutustuttais jne jne.. Mutta kun se ei tunnu onnistuvan. Miehet haluaa vauhdilla vaan seksiä ja mun pitäisi tyytyä heidän tyyliin. Ei käy enää. Kaverikortti ois alkuun tarjolla ja jos ei kelpaa niin ei tuu kesää.... Kyllä se helmi vielä erottuu kivien joukosta...
Kuten sanoit "Rakkaus = lottovoitto" kunpa se osuisi mahdollisimman monen sitä oikeasti arvostavan kohdalle.
Ja kaikkein hassuinta on se, että jos sitä illuusiota ei tarjoa, niin ei kiinnosta. Tarkoitan, että olen mikä olen, ja se ei tarkoita mitä ihmiset yleensä vetää ääriesimerkiksi, että pitäskö heti suhteen alussa piereskellä ja sitä rataa: en mä käyttäydy kun sika suhteessa muutenkaan! Mulla on huonot puoleni, mutta en mä halua suhteen alussa esittää prinsessaa, täydellistä tai olla illuusio. Mä olen mukava, rento, ihminen. Mä olen ihan mikä olen ja miksi mun koko ajan pitäisi olla jotain muuta sitä varten että joku ihastuisi fantasiaan ja sitten pettyisi, kuten minäkin. Älä tuo mulle kukkia, jos et aio tuoda niitä koskaan muulloin kun iskutarkoituksessa. Älä esitä, näyttele ja kerro kivoja valheita, kun paljastut kuitenkin.
Mä olen mitä olen, jokainen tietää mitä saa. Joten mä en tunnu kelpaavan kun kaveriksi. Niin, että suhteeseen ei käy ihminen jonka kanssa viihtyy, jonka kanssa voi olla aito ja johon voi oikeasti tutustua?
Mä olen huomannut tuon saman, ensin pitäs pitää illuusiota kaikesta minkä kumpikin tietää mahdottomaksi. Seksiä pitäisi olla viikon jälkeen kun ollaan niin "rakastuneita" vaikkei toista edes voi tuntea?! Kiihkossa pitäisi hypätä illuusioon, kun ihastuminen ja halu tutustua ei mitenkään voi riittää mihinkään ja ihan kivaahan se intohimokin on, mutta mitä peliä...
Onko ainoa aitous sikamaisuutta? Tuntuu olevan. Ensi sepitetään jotain kunniallista tarinaa, ollaan ystävällisiä ja ihania. Puhutaan "alkuhuumasta". Vain sen aikaako ihminen pystyy olemaan mitään muuta kuin apina?
Kyllä mä pyrin olemaan ystäviäni kohtaan aina parempi kun huono, mä pidän rakkaitani hyvänä ihan 15 vuoden jälkeenkin, ilman alkuhuumaa ja illuusiota. Itseasiassa mä pidän parhaiten niitä, ketkä on kulkeneet mun mukana kauan ja jotka mä tunnen. "Huuma" ei siis silloinkaan katoa, vaan lisääntyy.
Ei mun tartte esittää olevani mitään mitä en ole. Paitsi että jos mä aion suhteen saada, mun pitäisi.
Sinkkunakaan mä en kulje hiukset rasvassa, mä en harrasta yhden illan juttuja, ja silti mulla on kauniit vaatteet: joskus tietty rumatkin jos rypeä täytyy :) En mä ole koko ajan tekemässä vaikutusta kehenkään. Se ei siis tule suhteessa muuttumaan, en pidä yhtään sen enempää ripsien pidennyksiä suhteen alussa kun lopussakaan. Mutta pitäs pitää.
Musta tuntuu, että ihmiset haluaa ennemmin kun etsiä mitään aitoa, ottaa sen illuusion. Omaa huonoa käytöstään ja pettymystään illusion haihtumiseen ne kutsuu sitten "arjen tuloksi kuvioihin" ja kun rohkeus ei riitä siihen, että etsisi mitään ja ketään mitä voisi oikeasti rakastaa, kuvitellaan että rakkaus vaan loppuu.
Mulla se ei ole koskaan loppunut, ei ketään kohtaan ketä olen kerran oikeasti rakastanut.
Jos se on loppu, ei se rakkauskaan ole ollut totta.
Nyt puhuin tietty kaikesta rakkaudesta, mitä onneksi olen saanut, vaikken sitä suurinta lottovoittoa olekaan.
Toivottavasti ne keitä onnistaa, sen myös ajoissa ymmärtävät: se nimittäin ON harvinaista, ja aarre.
Ainakin 1000 sinulle "jeppsistä kyllä". Osaat kirjoittaa todella hyvin ja tuoda esiin nuo nykypäivän suhteiden suuret ongelmat.
Ajattelin, että olen jotenkin outolintu tässä maailmassa, mutta ihanaa kun kerrankin löytyy joku joka ajattelee rakkaudesta samalla tavalla.
Olisipa sellaisia miehiäkin.
Lottovoittoa odotellessa!
Fiksusti kirjoitat, koska olet ajatellut ja ihmetellyt aivan samoja juttuja kuin minäkin.
Muutama vuosikymmen sitten parinmuodostus oli ehkäpä tärkein elämänvalinta, jossa tunteet eivät välttämättä olleet merkittävä tekijä. Puoliso vain kuului ottaa. Tavannaiselle avioliitto oli likipitäen aino mahdollinen elinkeino.
Väitän, että nykyään "rakastuminen" on yksi peli muiden joukossa. Viihdeteollisuus markkinoi sitä meille antaen mallit ja ohjeet. Sosiaalinen ympäristö vähintäänkin suosittaa noudattamaan tätä normia. On kummeksuttavaa, jos "rakkautta" ei elämääsi tunnu kuuluvan. "Rakkaan" löytämiseksi kun on yksinkertainen käytöskaava, joka toimii kerta toisensa jälkeen. Hommassa tarvitaan enemmän hormonaalista ja sosiaalista painetta, ei välttämättä suuria tunteita. Katsotaan, että vastaantulija on 1. kiinnostavaa sukupuolta 2. tietyn ikäinen. Joillekin tutustumiseen riittävät pelkästään nämä tekijät, mikäli ulkonäkö on siedettävä. Jos vielä käy ilmi, että toisen koulutustausta ja taloustilanne ovat käypäiset, diili on selvä - tapaillaan, seukataan ja 4 viikon päästä muutetaan samaan kämppään. Jos sittemmin käy ilmi, että tyyppi kokonaisuutena rasittaa liikaa, muutetaan erilleen. Kierros voidaan aloittaa alusta jo ennen eroa.
Molemminpuolinen rakastuminen sen sijaa on harvinaista eli lottovoitto. Ja mikä minä olen sanomaan, että parisuhteessa ei saisi olla seuran, lisääntymisen tai yleisen tavan vuoksi. Yksinäisyyden pelko tai taloudellisen hyödyn tavoittelu ovat nekin inhimillisiä asioita.
"..1. kiinnostavaa sukupuolta 2. tietyn ikäinen. Joillekin tutustumiseen riittävät pelkästään nämä tekijät, mikäli ulkonäkö on siedettävä. Jos vielä käy ilmi, että toisen koulutustausta ja taloustilanne ovat käypäiset, diili on selvä... "
No, ei se nyt kyllä ihan selvä vielä noilla ansioilla ole. Kyllä sitä fyysistä vetovoimaa myöskin, ainakin nimeksi, tarvitaan. Itse en ainakaan voisi tapailla esim. henkilöä, jonka ominaistuoksun kokisin luotaantyöntäväksi, vaikka nuo luettelemasi ehdot kuinka hyvin täyttyisivät. Itse asiassa, fyysinen vetovoima olisi oikeastaan ainut asia, jonka olisi pakko täyttyä, että seukkailua harkitsisin.
No jos sulla ei ole vaatimuksena seurusteluun kun fyysinen vetovoima, niin ei siinäkään sillon mistään rakkaudesta puhuta, eikä kyllä kovin kummosista vaatimuksistakaan. Sun nyt luulis olevan tosi helppo löytää joku. Jos vielä vaatiskin ees jotain ikää, tuloja ja järkivaatimuksia, tekisi sopimusta, - mitä monet tekee, mutta sähän et vaadi oikeestaan sitäkään.
Mutta miksi sä seurustelet, kun fyysinen vetovoima ei vaadi kun sitä itteään, et tieksä Sen voi tehdä seurustelemattakin :)
Mä itse en koe että mä haluaisin missään tapauksessa seurustella ihmisen kanssa jolle pelkkä fyysinen vetoivoima riittää, koska mä en laskisi sitä seurusteluksi tai suhteeksi. Siis vaan mun miete, mun mielestä pitää nimenomaan olla rakkautta, ihastumista ja tutustumista ja halua kaikkeen muuhunkin.
Vai siis meniks tää nyt ihan ohi. No, ehkä sä tarkennat jos meni :)
(Niin, ja tosin... Mä joko tapailen tai sitten jo seurustellaan ja ollaan oikeesti pari ja suhteessa, mä en enää "seukkaile", sen verran mä olen huomannut vanhentuneeni. Et väärä ihminen mä olen sanomaan sinänsä.)
Ei kuule sitä rakastumista, eikä edes ihastumista, voi päästä syntymään ilman fyysistä vetovoimaa. Näin se vain menee, vaikka mitä järkeilisit.
Sitäpaitsi: minähän en väittänyt hyppääväni suhteeseen VAIN tuolla perusteella. Mainitsin fyysisen vetovoiman vähimmäisvaatimukseksi, ennen kuin asiaa voi edes harkita. Sen jälkeen katsotaan mitä muuta ehdokkaasta löytyy.
Kiitos kun kerroit ja opetit miten rakastuminen ja ihastuminen syntyy, kaikille meille muillekin, koska mehän emme siitä mitään tiedä, emmekä tosiaan voi ymmärtää, miten se oikeasti syntyy. Olemme kaikki nyt kovin kiitollisia, kiitos kun kerroit miten se menee. Haluatko opettaa muita viisauksia kuule? :D
Jatka samaan malliin.
Sinä sanoit tarkalleen näin:"Itse asiassa, fyysinen vetovoima olisi oikeastaan ainut asia, jonka olisi pakko täyttyä, että seukkailua harkitsisin."
Mistä pääsi käsitykseen että juuri millään muulla ei ole sinulle merkitystä, minimi on tuo - ja sehän riittää. En sanonut että siinä olisi mitään pahaa sinänsä, ihan itsellesi otat joten en asiasta juurikaan stressaannu, sanoin vain oman käsitykseni. Joten, ole hyvä ja kaada itsellesi toki, minä en yritä järkeillä enempää.
Edelleen, minun makuuni (niin, siis minulla on ihan omat mielipiteet omalta osaltani), joka siis on surkea enkä tietenkään siis tiedä mitään rakastumisesta enkä ihastumisesta :) vaatimustasosi on aika pieni jos tuo on vähimmäisvaatimus. Minulle se ei riitä ollenkaan minimivaatimukseksi edes, mistä voisin alkaa harkita seurustelemista, mutta tosiaan, minä en nyt väitäkään mistään mitään tietäväni. Sitäpaitsi minä alan harkitsemaan todellisia varteenotettavia vaihtoehtoja, koska mitäs harkintaa se muuten on??
Ja on toki helpompaa löytää kumppani kun pitää vaatimukset riittävän alhaisina, ja jos tuo riittää jo alkuun, se on todella vähän.
Ja kuten nyt olen jo melko varma, meillä on seukkailusta ja seurustelusta hieman eri käsitykset.
Mukavaa uutta vuotta ja rakkauden oppeja vuodelle 2013!
Meillä näyttää olevan eri käsitykset siitä, tarvitaanko fyysistä vetovoimaa ollenkaan, että ihmiset voisivat pariutua. Sinähän puhuit yleisellä tasolla, kun väitit pelkästään kiinnostavan sukupuolen ja tietyn iän riittävän siihen, että pistetään hynttyyt yhteen. Minä en usko niiden riittävän, jos ei sitä fyysistä vetovoimaa ole kuvioissa mukana. Olin tietysti tyhmä, kun otin esimerkiksi itseni, ja annoin sinulle näin mahdollisuuden noihin ivallisiin kommentteihisi. Olisi pitänyt pysytellä yleisellä tasolla.
Btw. kirjoitustyylisi kertoo melko selvän syyn siihen omaan sinkkuuteesi. Noin ivallisesti ja purevasti "keskustelevaan" henkilöön on varmasti vaikea rakastua.
ps. En aio enää jatkaa, vaikka yrittäisitkin provosoida.
Ei rakkaus ikää katso mutta kotoa ei kukaan tule hakemaan.
Ja miten tuo liittyy koko kysymykseen vai koitko vain muuten tarvetta ilmaista itseäsi?? :)
Molemminpuolinen rakastuminen on harvinaista ja ja ja niin niin niin iiiiiihanaaa, pidän kiinni tästä haaveesta.....onneksi haaveet voivat myös toteutua:))))))))))