En pysty nauttimaan elämästä

Tämä nyt on vain yksi monista vuodatuksista täällä, mutta toivottavasti jaksatte lukea. Minua on viime aikoina alkanut vain enemmän ahdistamaan tämä oma olotilani, sillä tuntuu että elämäni parhaimmat vuodet menevät tätä myöten hukkaan (olen parikymppinen).

Lapsena sekä teininä minulla oli ihan hyvin kavereita, mutta jostain syystä ennen lukiota nekin pikkuhiljaa katosivat. Lukiossa minulla oli kyllä oma kaveripiiri, mutta välitunnit menivät lähinnä heitä kuunnellessa, kuin puhuessa. Tuntemattomien kanssa samassa luokassa tai ryhmässä istuessa olin lähes aina ihan tuppisuuna. Kahden kesken taas pystyin sentään helpommin juttelemaan. Kuitenkin hyvin tuttujen ihmisten kesken sekä perheen kesken pystyn olemaan ihan oma itseni, ja puhun yllättävän paljonkin.

Olen vajaa vuosi sitten muuttanut Helsinkiin, jossa minulla ei exää (erosimme sulassa sovussa) lukuunottamatta ole vielä yhtään kavereita tai edes tuttuja. Välttelin seurusteluaikana kumppanini ystävien ja kavereiden tapaamista enemmän kuin ruttoa, sillä tiesin, että nämä ovat hieman räväkämpiä persoonia kuin itse. Epäilin, etten olisi pystynyt olemaan kunnolla itseni ja he olisivat pitäneet minua outona. Sain tosiaan muutaman kerran kuulla kumppaniltani riidan keskellä, että nämä kaverit luulevat etten pidä heistä koska juurikaan puhu heidän seurassaan. Silloinkin kun pakon edessä tuli tilanne, että heitä tapasin, ja meidät esitellään, niin sanoin jotain todella typerää kuten "niin no, mun nimen sä varmaan tiedätkin jo". Jälkeenpäin hävettää todella paljon, että jo sekin estää minua puhumasta lisää. Saatan miettiä, miksi ihmeessä sanoin noin typerästi. Tuntuu etten vain yksinkertaisesti tiedä mitä sanoa sellaisessa tilanteessa - en löydä sanoja. En tiedä miten jatkaa tai ylläpitää normaalia keskustelua.

Huvittavaahan tässä on se, että kun olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta niin kuvittelin, että Helsingissä minusta voisi tulla (osittain pakon edestä) sosiaalisempi, mutta se osoittautui todella naiviksi ajatuksi. Toisinaan minusta on todellinen ihme, että minulla on sentään ollut jo nekin muutamat suhteet. Molemmat varsinaiset parisuhteet tosin saaneet alkunsa netin avulla. Joten muussa tilanteessa epäilen, kun en niin baareissa kovinkaan usein viihdy, että olisin varmasti ollut koko ajan yksin. Joskus taas saattaa tuntua siltä, että sydän lyö hieman tiheämpään ihan perus kaupassa käynnin yhteydessäkin. Pystyn ihan hyvin katsekontaktiin, mutta yleensä välttelen sitä. Joskus tosiaan päässä pyörii ajatus, että kaikki tuijottaa minua, vaikka kuitenkin tiedän ettei heillä ole siihen mitään syytä.

Joskus luulen, että kaikki olisi helpompaa jos en olisi niin hoikka. En siis ole mitenkään sairaalloisen laiha, mutta hoikka kuitenkin. Toisinaan taas ajattelen, että ihmiset hyväksyisivät minut paremmin jos minulla olisi paremmat hiukset tai vaatteet. En siis pidä itseäni pinnallisena, mutta olen aina epäileväinen siitä, miten muut minua katsovat tai miten he hyväksyisivät minut. Esimerkiksi usein jätän ottamatta toiseen yhteyttä, sillä luulen tietäväni etteivät he minua kelpuuttaisi kaverikseen tai kumppanikseen. Tämä siltikin, vaikka pidänkin itseäni "ihan ok-näköisenä". Vihaan myös kameroita. Veikkaisin, että minusta ei viimeiseen 5-6 vuoteen ole olemassa ylioppilas- ja muita virallisia kuvia lukuunottamatta kuin alle kymmenen kuvaa.

Eniten minua kuitenkin vaivaa se, etten pysty heittäytymään hetkeen ja nauttimaan siitä... en pysty nauramaan äänekkäästi tai edes sanomaan toiselle henkilölle toisella puolella huonetta jotain, jos paikalla useita henkilöitä. Äänikin tuntuu menevän ihan oudoksi jos pitää jotain äänekkäästi sanoa. Siinä missä joku voisi ilmaista iloaan isosti nauraen ja taputtaen, niin minä todennäköisesti vääntäisin naamani pikkuhymyyn ja hymähtäisin. En haluaisi olla niin tunnekuolleen näköinen, vaan pystyä ilmaisemaan tunteeni.

Mikä tähän voi auttaa? Pelkkä itsensä pakottaminen ihmisten joukkoon? Vai onko nämä "oireet" merkki jostain pahemmasta?