Toivon tätä lukevilta ihmisiltä ennakkoluulottomuutta sekä kärsivällisyyttä...myöskin ymmärrystä siitä, ettei tunteet ole yksiselitteisiä eikä niillä ole "on"/"off" nappia...
Olen 45v nainen, elämää jo nähnyt ja kokenut eli en enää ihan "vihreä". Parisuhteseen suhtaudun vakavasti, liian helposti annetaan periksi vastoinkäymisille, itse näen että suhteseen kuuluu niin hyviä kun huonojakin päiviä.
Ongelma onkin minulle se että olenko liian ymmärtäväinen, joustava ja "pehmeä"?!
Olen kulkenut yhdessä kumppanini kanssa jo kohta 7 vuotta. Asutaan erillään mutta vierekkäin taloissa. Kumpikaan ei käytä alkoholia ollenkaan.
Ensimmäinen vuosi oli pelkkää ruusuilla tanssimista, ihanaa ja kaunista. Sitten alkoivat ongelmat...ja suurin ongelma oli, ettei kumppanini hyväksynytkään minua ihan minuna. Minun mielipiteet, ulkonäkö (olen vähän pullukka), harrastukset, elämänkatsomus ym. olivat hänen mielestä kyllä hyviä mutta eivät silti ihan sitä mitä hän odotti.
Askel askeleelta aloimme silloin vasta opetella toisiamme, hakemaan yhteisiä tekemisiä, harrastuksia, oppimaan kuinka olla yhdessä ihmisen kanssa kuka ei olekkaan se "unelmien kumppani". Ja pikkuhiljaa onnistuimme. Hyväksymisen ja oman pienuuden ymmärtämisen kautta kasvoimme yhteen. Ikinä ei tullut mieleen, että olisimme voineet pettää tai etsiä muualta "lohtua" vaikka mikä oli.
Näihin vuosiin mahtuu monia kyyneleitä ja iloja, sanasotia ja "kuva näkyy, ääntä ei kuule" tilanteita, fyysisen läheisyyden puutetta kuin myös hellyyttä.
Ja rehellisesti voin sanoa, että oma joustavuuteni ja haluni pysyä yhdessä, oli suurin tekijä siinä että onnistuimme. Vähänkin itsekkäämpi ihminen olisi jo ajat sitten lähtenyt omille teille.
Nyt vaan mietinkin, että olinko kaikkea "llian..."? Olenko liian vähän itsekäs?
Vuosi sitten mulla ns. "naksahti" ja olin valmis lähtemään koko suhteesta. Itse asiassa jätinkin hänet. Viikko erossa oli kuitenkin se pointti mikä sai kumppanini "järjen päähän", jos niin voi sanoa, ja istuttuamme koko yön keskustelemassa, hän sanoi tajuavansa, että oli minua pitänyt niin itsestään selvyytenä ettei edes osannut ajatella elävänsä ilman minua loppuelämän. Koko miehen olemus ja käyttäytyminen muutuivat - eikä enää edes riidelty. Täytyy sanoa ettei meillä ollut varsinaisia riitoja ennenkään - erimielisyyden tultua kumppanini useinmiten meni kotiinsa ja viihtyi yksikseen n.viikon - jättäen minut epäselvyyteen, että onko nyt sitten kaikki ohi vai mitä... Sellaista tapahtui aika-ajoin. Nyt nämäkin "ero-viikot" loppuivat ja elämä oli tasaista sekä yksimielistä.
Olen aika rauhallinen luonne, paitsi silloin kun pinna palaa, sitä tapahtuu silti todella harvoin.
Ja nyt, heti joulun jälkeen tapahtui sellainen "ero" uudestaan. Asia on lapsellinen ja koominen mutta tilanne sai alkuunsa kun kumppanini kritisoi uutisissa esintyvää venäjän hallitusta "diktaattoreiksi, kaksinaamaisiksi kansan jallittajiksi" ym. Välitön kommenttini oli siitä, että on niitä sellaisia kaikissa maissa, mukaan lukien suomessa. Jostain syystä tämä kommenttini sai kumppanini niin hermostumaan, että tämä nousi ja lähti ovesta pihalle eikä sen koommin olla jutusteltu eikä edes tavattu.
Uskon, että tässä oli takana jotain muutakin kuin vaan minun kommenttini - ehkä työpaineet, omat henkiset paineet ym. Kärsin myös premenopaussi-oireista, tämäkin voi olla yksi mikä kiristää kumppanini hermoja.
Sen verran hänelle sähköpostissa ilmoitin, etten jaksa varoa jokaista sanaani hänen seurassa - tahdon olla oma itseni koko ajan. Vastausta ei ole tullut, ei varmaan tulekkaan.
Nyt tässä mietin - olisiko aika pitää tätä "eroa" virallisena, lopullisena? Mielialamuutokset rasittavat välillä minua aivan suunnattomasti enkä tiedä miten oikein ajatella ja milloin ajatukseni ovat aidoimillaan...
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat minulle aina olleet terapeuttisia tapoja purkaa pahaa oloani. Nyt tuntui siltä että tahtoisin jakaa pahan oloni ja ehkä on ihmisiä ketkä osaavat nähdä tämän tilanteen selvemmin kuin minä.
Kumppanini on ihana ihminen - en haluaisi heittää kahden ihmisen "työtä" kaivosta alas. Toisaalta - kun yks ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa...- pitäiskö alkaa ajatella itsekkäämmin? Otta huomioon vaan ja ainoastaan omat haluni, tekemiseni, tahtomiseni...
Vähän olen neuvoa vailla...tai ainakin uutta näkökumaa vailla... Saisinko Teiltä, hyvät lukijat, sellaisen.
Kiitos kun jaksoitte olla jakamassa ja lukemassa purkaustani.
Olen 45v nainen, elämää jo nähnyt ja kokenut eli en enää ihan "vihreä". Parisuhteseen suhtaudun vakavasti, liian helposti annetaan periksi vastoinkäymisille, itse näen että suhteseen kuuluu niin hyviä kun huonojakin päiviä.
Ongelma onkin minulle se että olenko liian ymmärtäväinen, joustava ja "pehmeä"?!
Olen kulkenut yhdessä kumppanini kanssa jo kohta 7 vuotta. Asutaan erillään mutta vierekkäin taloissa. Kumpikaan ei käytä alkoholia ollenkaan.
Ensimmäinen vuosi oli pelkkää ruusuilla tanssimista, ihanaa ja kaunista. Sitten alkoivat ongelmat...ja suurin ongelma oli, ettei kumppanini hyväksynytkään minua ihan minuna. Minun mielipiteet, ulkonäkö (olen vähän pullukka), harrastukset, elämänkatsomus ym. olivat hänen mielestä kyllä hyviä mutta eivät silti ihan sitä mitä hän odotti.
Askel askeleelta aloimme silloin vasta opetella toisiamme, hakemaan yhteisiä tekemisiä, harrastuksia, oppimaan kuinka olla yhdessä ihmisen kanssa kuka ei olekkaan se "unelmien kumppani". Ja pikkuhiljaa onnistuimme. Hyväksymisen ja oman pienuuden ymmärtämisen kautta kasvoimme yhteen. Ikinä ei tullut mieleen, että olisimme voineet pettää tai etsiä muualta "lohtua" vaikka mikä oli.
Näihin vuosiin mahtuu monia kyyneleitä ja iloja, sanasotia ja "kuva näkyy, ääntä ei kuule" tilanteita, fyysisen läheisyyden puutetta kuin myös hellyyttä.
Ja rehellisesti voin sanoa, että oma joustavuuteni ja haluni pysyä yhdessä, oli suurin tekijä siinä että onnistuimme. Vähänkin itsekkäämpi ihminen olisi jo ajat sitten lähtenyt omille teille.
Nyt vaan mietinkin, että olinko kaikkea "llian..."? Olenko liian vähän itsekäs?
Vuosi sitten mulla ns. "naksahti" ja olin valmis lähtemään koko suhteesta. Itse asiassa jätinkin hänet. Viikko erossa oli kuitenkin se pointti mikä sai kumppanini "järjen päähän", jos niin voi sanoa, ja istuttuamme koko yön keskustelemassa, hän sanoi tajuavansa, että oli minua pitänyt niin itsestään selvyytenä ettei edes osannut ajatella elävänsä ilman minua loppuelämän. Koko miehen olemus ja käyttäytyminen muutuivat - eikä enää edes riidelty. Täytyy sanoa ettei meillä ollut varsinaisia riitoja ennenkään - erimielisyyden tultua kumppanini useinmiten meni kotiinsa ja viihtyi yksikseen n.viikon - jättäen minut epäselvyyteen, että onko nyt sitten kaikki ohi vai mitä... Sellaista tapahtui aika-ajoin. Nyt nämäkin "ero-viikot" loppuivat ja elämä oli tasaista sekä yksimielistä.
Olen aika rauhallinen luonne, paitsi silloin kun pinna palaa, sitä tapahtuu silti todella harvoin.
Ja nyt, heti joulun jälkeen tapahtui sellainen "ero" uudestaan. Asia on lapsellinen ja koominen mutta tilanne sai alkuunsa kun kumppanini kritisoi uutisissa esintyvää venäjän hallitusta "diktaattoreiksi, kaksinaamaisiksi kansan jallittajiksi" ym. Välitön kommenttini oli siitä, että on niitä sellaisia kaikissa maissa, mukaan lukien suomessa. Jostain syystä tämä kommenttini sai kumppanini niin hermostumaan, että tämä nousi ja lähti ovesta pihalle eikä sen koommin olla jutusteltu eikä edes tavattu.
Uskon, että tässä oli takana jotain muutakin kuin vaan minun kommenttini - ehkä työpaineet, omat henkiset paineet ym. Kärsin myös premenopaussi-oireista, tämäkin voi olla yksi mikä kiristää kumppanini hermoja.
Sen verran hänelle sähköpostissa ilmoitin, etten jaksa varoa jokaista sanaani hänen seurassa - tahdon olla oma itseni koko ajan. Vastausta ei ole tullut, ei varmaan tulekkaan.
Nyt tässä mietin - olisiko aika pitää tätä "eroa" virallisena, lopullisena? Mielialamuutokset rasittavat välillä minua aivan suunnattomasti enkä tiedä miten oikein ajatella ja milloin ajatukseni ovat aidoimillaan...
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat minulle aina olleet terapeuttisia tapoja purkaa pahaa oloani. Nyt tuntui siltä että tahtoisin jakaa pahan oloni ja ehkä on ihmisiä ketkä osaavat nähdä tämän tilanteen selvemmin kuin minä.
Kumppanini on ihana ihminen - en haluaisi heittää kahden ihmisen "työtä" kaivosta alas. Toisaalta - kun yks ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa...- pitäiskö alkaa ajatella itsekkäämmin? Otta huomioon vaan ja ainoastaan omat haluni, tekemiseni, tahtomiseni...
Vähän olen neuvoa vailla...tai ainakin uutta näkökumaa vailla... Saisinko Teiltä, hyvät lukijat, sellaisen.
Kiitos kun jaksoitte olla jakamassa ja lukemassa purkaustani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse ollut nyt suhteessa missä ollaan menty täysin toisen oikkujen mukaan. Ensin halutaan olla yhdessä, mutta sitten se ei käykään ja halutaan sitä omaa elämää vain. Mutta sitten tulee taas se hetki, että ei kun olihan tässä ihan kiva olla sittenkin ja hetken päästä taas onkin parempi yksin.
Se on ollut minulle henkisesti todella todella rankkaa. Kun ei tosiaan ikinä tiedä, kun toinen lähtee, että oliko tämä nyt tässä. Ja kun ei hän edes sano, että kun lähtee, että miksi lähtee. Lähteekö muuten vaan, vai lähteekö "omilleen". Se aina selviää muutaman päivän kuluessa siitä miten hän on yhteydessä. Joten jokainen kerta kun toinen ovesta kulkee, on mysteeri.
Nyt minä olen päättänyt pistää tälle pisteen. Vaikka hän siis tälläkin kertaa lopetti suhteen, luultavasti vain tullakseen takaisin. Mutta tällä kertaa en anna hänen tulla. Eihän tässä ole mitään järkeä. Minä menen muuten rikki. Jos haluaa olla yhdessä, niin sitten on yhdessä. Jos haluaa olla omillaan, sitten on omillaan. Ei voi saada kumpaakin.
Minusta jatkuva soutaminen ja huopaanimen turruttaa tunteet. Kun valmistautuu kerta toisensa jälkeen jätetyksi tulemiseen, niin muuttuu lopulta välinpitämättömäksi. Ties vaikka lopulta riuhtaisee itsensä tilanteesta pois. Siinäpä sitä sitten jahkailija hämmästelee vuorostaan.
Tässä sitä kovasti harkitsenkin...
Joku viisas joskus sanoi - suhteesta, huonostakin suhteestä lähteminen tekee kipeää...
Tällä hetkellä olen aika turta, väsynyt ja luottavaisuuteni menettänyt. Uskon että oikean ihmisen myötä luottavaisuuteni palaa...mutta olihan tämäkin ihminen "se oikea" silloin kun kaikki alkoi...
Olen ehkä naiivi mutta itse sitoudun suhteeseen asenteella - niin myötä- kun vastoinkäymisissä - olen uskollinen sekä pitkämielinen. Ymmärrys siitä, että jokaisessa suhteessa on "tylsiä" hetkiä jolloin missään ei ole mitään mieltä, ja on hetkiä kun kaikki on viimeisen päälle hyvin...sen ymmärtäminen on antanut minulle voimia jatkaa ja olla läsnä myös silloin kun ei huvittaisi. Kuvittelisin että sen ymmärtää myös toinen osapuoli. Valitettavasti niin ei aina ole.
Siispä otan päivän kerrallaan, katson mitää ihanaa elämä eteeni tuo ja annan sen toisen jahkailla...en vaan itse suostu enää siihen jahkailuun.
Olen vahva ja itsenäinen nainen, en tarvitse kumppania elämääni sen takia että olisi joku...vaan jos ei KUMPPANIA sen suorassa merkityksessä elämääni löydy, niin olen mielummin yksin. En tiedä, teenkö oikein, mutta ainakin helpottavalta tuntuu sellainen ajatus.
Kai kaikki loput tekevät kipeää mutta onneksi voi erota myös ilman riitoja, ystävinä, aikuisten tapaan.
Kiitos kaikille ketkä jaksoivat lukea ja kommentoida - sisimässäni olin päätökseni tehnyt jo ajat sitten, kaipasin vaan sen turran olon purkamistietä...ja täältä sen löysin.
Aurinkoa kaikille =)