En ole varma minne muuallekkaan olisin voinut tästä kirjoittaa joten päätin kirjoittaa tänne.
Olen 13-vuotias tyttö joka on riippuvainen äidistään. Siis asia on niin että olen aina ollu äidin- ja isäntyttö. Mutta nykyään olen liian riippuvainen äidistä. Äitini on esikuvani, tosi asiallinen ja viehättävä nainen. Hän on aina neuvonut minulle oikean tien ja pitänyt perheeni kasassa. Hän ei juo meidän lasten aikana ja me lapset olemme aina olleet hänelle se koko maailma, että muusta viis kunhan me voimme hyvin.
Nuorempana nukuin aina vanhempieni vieressä toiseen luokkaan asti, koska pelkäsin pimeää. Kun jossain vaiheessa pystyin nukkua 2 päivää yksin omassa sängyssä pelästyin ja pahasti. Olin herännyt keskellä yötä ja kuulin kun joku naputti äidin puhelinta (siitä kuuluu semmoinen hassu ääni)ja näin jonkun 'alastoman' naisen. odotin että äiti tuli katsomaan minua ja laittaisi oveni kiini, niinkuin joka yö ennen kun hän menee nukkumaan. Laitoin silmät kiinni ja odotin että hän tulisi, mutta hän ei tullutkaan. Joten avasin silmät ja katsoin puhelimesta kelloa ja huomasin että se olikin todella paljon joten äiti oli varmaan vaan herännyt yöllä ja unohtanut laittaa herätyksen. Nousin sängystä ja menin katsomaan olohuoneeseen vanhempiani (he eivät omistaneet silloin omaa huonetta) mutta huomasinkin että äiti nukkui sikeästi mustassa yöasussaan isän kanssa. Pelästyin todella pahasti joten juoksin huoneeseeni ja laitoin oven kiinni ja valot päälle. Se jälkeen valvoin koko yön enkä mennyt seuraavana aamunu kouluun koska sanoin että oli maha kipea. Joten sen jälkeen aloin taas nukkua isän ja äidin vieressä, ja en muista tarkalleen mutta taisin nukkua nelosluokkalaiseen asti siellä (mutta osittain minulla ei ollut sänkyä enää eikä omaa huonetta koska siskoni ja hänen esikoisensa muutti meille takaisin).
Sitten aina vietin aikaani äidin kanssa ja kaikkea. Mutta nytten pelkään että äitini kuolee ja pelkään muuttaa pois kotoa. Koska silloin en olisi enää äidin prinsessa. Tiedän että elämä on minua varten mutta äitini on liian rakas minulle, voin sanoakkin että olen lellitty pentu, olen saanut aina haluamani. Vaikka äidillä ei olisi rahaa. Ja kaiken lisäksi olen meidän perheestä nuorin ja ainoa joka näyttää aivan meidän äidiltä. Siskoni aina ihmettelee että näytän aivan äidiltä.
Ja teen töitä ja syön ruuan vain äidin takia ettei hänelle tule pahamieli. Pelkään aina että jos en tee jotain että äidille tuleen pahamieli. Jopa jos äiti tulee käymään huoneessani tai on yksin minun on pakko jäädä hänen kanssaan ja seurata häntä koska pelkään että hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Te varmaan pidätte minua outona ja lapselliselta mutta en voi sille mitään että tarvitsen liikaa äitiäni. Onko teistä väärin että olen näin kiinni äidissäni ?
Joskus minua hävettää että äiti olisi pettynyt minuun kun en ole paljon kavereitteni kanssa koska se johtuu siitä että ainakun äiti on kotona minunkin pitää koska pelkään että hän jää yksin ja että häntä harmittaa kun en ole hänen vapaapäivillään kotona. Minulla tulee jopa aina kun en näe häntä niin häntä kova ikävä. Olen jopa ekaluokalla kärsinyt koti-ikävästä aina kaverillani kun olin yötä nolotti koska aloin itkemään kun oli ikävä äitiä. Ja minun piti aina soittaa äidille joka viides minuutti. Ja joskus jos suutun hänelle niin että raivoon ja mökötän alan itkemään sen jälkeen sitä kuinka kauhea ihminen olen. Nyt kun aattelen voisin sanoa että tarvitsisin äitii kaikkeen mahdolliseen.
Olen 13-vuotias tyttö joka on riippuvainen äidistään. Siis asia on niin että olen aina ollu äidin- ja isäntyttö. Mutta nykyään olen liian riippuvainen äidistä. Äitini on esikuvani, tosi asiallinen ja viehättävä nainen. Hän on aina neuvonut minulle oikean tien ja pitänyt perheeni kasassa. Hän ei juo meidän lasten aikana ja me lapset olemme aina olleet hänelle se koko maailma, että muusta viis kunhan me voimme hyvin.
Nuorempana nukuin aina vanhempieni vieressä toiseen luokkaan asti, koska pelkäsin pimeää. Kun jossain vaiheessa pystyin nukkua 2 päivää yksin omassa sängyssä pelästyin ja pahasti. Olin herännyt keskellä yötä ja kuulin kun joku naputti äidin puhelinta (siitä kuuluu semmoinen hassu ääni)ja näin jonkun 'alastoman' naisen. odotin että äiti tuli katsomaan minua ja laittaisi oveni kiini, niinkuin joka yö ennen kun hän menee nukkumaan. Laitoin silmät kiinni ja odotin että hän tulisi, mutta hän ei tullutkaan. Joten avasin silmät ja katsoin puhelimesta kelloa ja huomasin että se olikin todella paljon joten äiti oli varmaan vaan herännyt yöllä ja unohtanut laittaa herätyksen. Nousin sängystä ja menin katsomaan olohuoneeseen vanhempiani (he eivät omistaneet silloin omaa huonetta) mutta huomasinkin että äiti nukkui sikeästi mustassa yöasussaan isän kanssa. Pelästyin todella pahasti joten juoksin huoneeseeni ja laitoin oven kiinni ja valot päälle. Se jälkeen valvoin koko yön enkä mennyt seuraavana aamunu kouluun koska sanoin että oli maha kipea. Joten sen jälkeen aloin taas nukkua isän ja äidin vieressä, ja en muista tarkalleen mutta taisin nukkua nelosluokkalaiseen asti siellä (mutta osittain minulla ei ollut sänkyä enää eikä omaa huonetta koska siskoni ja hänen esikoisensa muutti meille takaisin).
Sitten aina vietin aikaani äidin kanssa ja kaikkea. Mutta nytten pelkään että äitini kuolee ja pelkään muuttaa pois kotoa. Koska silloin en olisi enää äidin prinsessa. Tiedän että elämä on minua varten mutta äitini on liian rakas minulle, voin sanoakkin että olen lellitty pentu, olen saanut aina haluamani. Vaikka äidillä ei olisi rahaa. Ja kaiken lisäksi olen meidän perheestä nuorin ja ainoa joka näyttää aivan meidän äidiltä. Siskoni aina ihmettelee että näytän aivan äidiltä.
Ja teen töitä ja syön ruuan vain äidin takia ettei hänelle tule pahamieli. Pelkään aina että jos en tee jotain että äidille tuleen pahamieli. Jopa jos äiti tulee käymään huoneessani tai on yksin minun on pakko jäädä hänen kanssaan ja seurata häntä koska pelkään että hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Te varmaan pidätte minua outona ja lapselliselta mutta en voi sille mitään että tarvitsen liikaa äitiäni. Onko teistä väärin että olen näin kiinni äidissäni ?
Joskus minua hävettää että äiti olisi pettynyt minuun kun en ole paljon kavereitteni kanssa koska se johtuu siitä että ainakun äiti on kotona minunkin pitää koska pelkään että hän jää yksin ja että häntä harmittaa kun en ole hänen vapaapäivillään kotona. Minulla tulee jopa aina kun en näe häntä niin häntä kova ikävä. Olen jopa ekaluokalla kärsinyt koti-ikävästä aina kaverillani kun olin yötä nolotti koska aloin itkemään kun oli ikävä äitiä. Ja minun piti aina soittaa äidille joka viides minuutti. Ja joskus jos suutun hänelle niin että raivoon ja mökötän alan itkemään sen jälkeen sitä kuinka kauhea ihminen olen. Nyt kun aattelen voisin sanoa että tarvitsisin äitii kaikkeen mahdolliseen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Rakas nuori ystävä, pohdit selkeästi tilannettasi. Mielestäni tarvitset luotettan ja ulkopuolisen henkilön, jonka kanssa voit luottamukselliseti käydä ajatuksiasi läpi. Löytyisikö tällainen kouluterveydenhoitajan tai koulukuraattorin kautta? Mielestäni sinä jo tiedät millaista keskusteluapua sinä tarvitset. Olet aikuistumisen tien päässä ja uskon. että elämäsi tulee olemaan paljon antoisampaa, jos nyt etsit luotettavan auttajan itsellesi. Rohkeutta ja matkaan vaan, sillä vastauksia kysymyksiisi on mahdollista löytää!
Mene juttelemaan koulupsykologille tai jollekin. Kun itse tunnistat ongelmasi noin hyvin, voit myös ihan itse tehdä sille jotain: ala opetella erossaoloa äidistä. vietä aikaa toisessa huoneessa, mene kavereitten kanssa, rupea harrastamaan jotakin. Äläkä soittele äidille jos ei ole tärkeää asiaa. Ensin tuntuu vaikealta mutta vähitellen totut ja huomaat että etäisyyden ottamisesta ei seuraa mitään pahaa. Lähde kavereittenluo vaikka et haluaisikaan.
Eikä haittaa yhtään vaikka äidille välillä tulee paha mieli, niin kaikille ihmisille tulee. Eikä paha mieli tai suuttuminen tarkoita sitä että rakkautta olisi vähemmän. Rakkaat omaiset myös riitelevät ja kyllästyvät toisiinsa välillä eikä se haittaa mitään. Ehkä sinun pitäis myös kokeilla eri mieltä olemista äidin kanssa, sillä tavalla muutkin nuoret harjoittelevat itsenäisyyttä.
Lapsena kaikki tarvitsevat äitiä mutta tuollaisesta riippuvuudetsa tulee raskasta teille molemmille. Sinulla on hyvin aikaa itsenäistyä, kun olet vielä niin nuori ja iän lisääntyminenkin auttaa.
Niin sun kuuluukin olla, höpsö.
jos sä et 13 tai 14 -vuotias, olet lapsi vielä ja sun kuuluukin olla äidistä riippuvainen. Olin itse ihan samanlainen kunnes ikää tuli lisää, murrosikä jne. Kävin paljon kavereiden kanssa silloin ulkona, mutta tykkäsin olla kotona äidin ja isän kanssa myös. Ns. yöjuoksut aloitin vasta 18v ja muutin kotoa 21v, nyt jo oma perhe ja lapsi. Aiemmin pelkäsin esim riparia, miten mitenkään voin mennä sinne, kun ikävöin äitiä ja isää. Menin ja nautin joka hetkestä. 12-vuotiaana olin kuoroleirillä kaukana kotoa, itkin ikävääni joka päivä, en voinut soittaa kotiin koska oli vain yleisöpuhelimet ja aloin itkemään aina kun puhuin äidin tai isän kanssa puhelimessa. Voit mennä juttelemaan psykologille jos haluat, mutta mun mielestä sä olet täysin normaali. Paljon parempi että viihdyt vanhempien kanssa ku jos et viihtyis!!
murrosikä alkaa 10-13v.
Hei, kuulostaa tutulle, vaikka minun kohdalla on aikaa noista tuntemuksista. Minun tuskaani lisäsi vielä se, että äitini oli yksinhuoltaja. No hätä siis, ihan normaalia.