Katson peiliin ja nään vain hirviön, surkean, raukan ihmisen, joka ei ole ansainnut mitään. Sieluni oli jo valmiiksi säröillä ja nyt se rikottiin kokonaan. Häpeän itseäni ja tekojani.
Mieheni armeija alkoi vuosi sitten. Olihan siinä tottumista olla yksin. Kaipasin läheisyyttä, jota ennen sain päivittäin. Tapasin toisen miehen ja suhteemme oli aluksi kaverillinen. Ehkä ihastuin. Olimme mieheni kanssa tauolla kesään saakka. Siihen mennessä olimme tämän toisen miehen kanssa lähentyneet, suhteemme oli kuin normaali seurustelusuhde, mutta emme seurustelleet. Sitten se lopahti ja päätimme mennä mieheni kanssa kihloihin. Se oli ihanaa aikaa. Ensimmäisen virheen tein, kun jätin miehelleni kertomatta "suhteestani" tähän toiseen mieheen. Hän kyllä tiesi, että olemme kavereita, mutta siitä, että kuinka läheisiä olimme, hän ei tiennyt. Arkemme jatkui, tai siis minun arkeni, koska mieheni oli edelleen armeijassa. Tulihan siinä kavereitten kanssa vietettyä ja juhlittua jos jonkin näköistä pikkulauantaita. Eräänä sellaisena erehdyin sitten vaihtamaan muutaman suudelman yhden kolmannen miehen kanssa. En tiennyt miten olisin sen kertonut miehelleni, joten mieheni kaverit ehti ensin. Siitä kuitenkin selvittiin ja taas elämä jatkui vähän aikaa. Sitten mieheni sai tietää minun ja tämän toisen miehen suhteen oikean laidan. Sain taas päälleni rumat sanat ja haukut. Olinhan ne tietysti ansainnut.
Siitäkin kuitenkin päästiin yli. Lähen puoli vuotta olin mieheni luottamuksen arvoinen. Hänen armeija päätty ja ajattelin, että nyt alkaisi uusi aika. Viikko meni hyvin. Jaksoin jopa käydä koulussakin joka päivä. Olen ollut väsynyt ja minua on vaivannut pienimuotoinen masennus, joka on rajoittanut jaksamistani. Olin viikon jälkeen ylpeä itsestäni. Enhän pitkään aikaan ole ollut kokonaista viikkoa koulussa.
Kerran mieheni ollessa töissä, laitoin yhdelle miespuoliselle hyvänpäivän tutulle viestiä, että tulisiko hän tupakalle johonkin. Emme kuitenkaan edes nähneet, koska hänellä oli kiireitä.
Mieheni luki viestit. Vaikkei niissä ollut mitään tupakkikutsua kummempaa, hän sai raivarin, pakkasi kamansa ja lähti. Ymmärrän, että nuo vanhemmat asiat vaivaa häntä edelleen, mutta että tuollainen reaktio. Hän vei tavaransa porukoilleen ja oli kertonut kaiken meidän suhteesta vanhemmilleen. Minua hävettää, vaikka tiedän, että olen ansainnut sen. Minulle olisi kyllä riittänyt kostoksi hänen haukkuminen ja oma suuri syyllisyys. Onko mielestänne reilua minua kohtaan, että hän meni kertomaan kaiken vanhemmilleen? Tiedän kyllä, että olen sen ansainnut, mutta silti... Emme ole lopullisesti eronneet. Hän haluaa miettiä kaikessa rauhassa. Minua niin hävettää. Jos vielä palaamme yhteen, en tiedä kehtaanko nähdä hänen vanhempiaan enää. Vaikka pakkohan se tietenkin on. Onko muilla saman tyylisiä kokemuksia? Olisi hauska saada vaikka pidempiaikaista juttuseuraa, koska kavereita minulla ei ole paljoa ja olen aika huono puhumaan tunteistani kenellekkään.
En kaipaa asiattomia haukkumaviestejä, koska tiedän kyllä mikä minä olen. Olen hirviö, joka ei ansaitsisi enää juuri mitään hyvää tässä elämässä. Olisi kiva, jos löytyisi joku, jonka kanssa keskustella, jotta tulis hieman paremmalle tuulelle.
Mieheni armeija alkoi vuosi sitten. Olihan siinä tottumista olla yksin. Kaipasin läheisyyttä, jota ennen sain päivittäin. Tapasin toisen miehen ja suhteemme oli aluksi kaverillinen. Ehkä ihastuin. Olimme mieheni kanssa tauolla kesään saakka. Siihen mennessä olimme tämän toisen miehen kanssa lähentyneet, suhteemme oli kuin normaali seurustelusuhde, mutta emme seurustelleet. Sitten se lopahti ja päätimme mennä mieheni kanssa kihloihin. Se oli ihanaa aikaa. Ensimmäisen virheen tein, kun jätin miehelleni kertomatta "suhteestani" tähän toiseen mieheen. Hän kyllä tiesi, että olemme kavereita, mutta siitä, että kuinka läheisiä olimme, hän ei tiennyt. Arkemme jatkui, tai siis minun arkeni, koska mieheni oli edelleen armeijassa. Tulihan siinä kavereitten kanssa vietettyä ja juhlittua jos jonkin näköistä pikkulauantaita. Eräänä sellaisena erehdyin sitten vaihtamaan muutaman suudelman yhden kolmannen miehen kanssa. En tiennyt miten olisin sen kertonut miehelleni, joten mieheni kaverit ehti ensin. Siitä kuitenkin selvittiin ja taas elämä jatkui vähän aikaa. Sitten mieheni sai tietää minun ja tämän toisen miehen suhteen oikean laidan. Sain taas päälleni rumat sanat ja haukut. Olinhan ne tietysti ansainnut.
Siitäkin kuitenkin päästiin yli. Lähen puoli vuotta olin mieheni luottamuksen arvoinen. Hänen armeija päätty ja ajattelin, että nyt alkaisi uusi aika. Viikko meni hyvin. Jaksoin jopa käydä koulussakin joka päivä. Olen ollut väsynyt ja minua on vaivannut pienimuotoinen masennus, joka on rajoittanut jaksamistani. Olin viikon jälkeen ylpeä itsestäni. Enhän pitkään aikaan ole ollut kokonaista viikkoa koulussa.
Kerran mieheni ollessa töissä, laitoin yhdelle miespuoliselle hyvänpäivän tutulle viestiä, että tulisiko hän tupakalle johonkin. Emme kuitenkaan edes nähneet, koska hänellä oli kiireitä.
Mieheni luki viestit. Vaikkei niissä ollut mitään tupakkikutsua kummempaa, hän sai raivarin, pakkasi kamansa ja lähti. Ymmärrän, että nuo vanhemmat asiat vaivaa häntä edelleen, mutta että tuollainen reaktio. Hän vei tavaransa porukoilleen ja oli kertonut kaiken meidän suhteesta vanhemmilleen. Minua hävettää, vaikka tiedän, että olen ansainnut sen. Minulle olisi kyllä riittänyt kostoksi hänen haukkuminen ja oma suuri syyllisyys. Onko mielestänne reilua minua kohtaan, että hän meni kertomaan kaiken vanhemmilleen? Tiedän kyllä, että olen sen ansainnut, mutta silti... Emme ole lopullisesti eronneet. Hän haluaa miettiä kaikessa rauhassa. Minua niin hävettää. Jos vielä palaamme yhteen, en tiedä kehtaanko nähdä hänen vanhempiaan enää. Vaikka pakkohan se tietenkin on. Onko muilla saman tyylisiä kokemuksia? Olisi hauska saada vaikka pidempiaikaista juttuseuraa, koska kavereita minulla ei ole paljoa ja olen aika huono puhumaan tunteistani kenellekkään.
En kaipaa asiattomia haukkumaviestejä, koska tiedän kyllä mikä minä olen. Olen hirviö, joka ei ansaitsisi enää juuri mitään hyvää tässä elämässä. Olisi kiva, jos löytyisi joku, jonka kanssa keskustella, jotta tulis hieman paremmalle tuulelle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No aika vaikee tollasen jaskan jälkeen on luottaa... ite en edes sylkäsis siihen suuhtaan...
Noinkin vahva historia pettämisten kanssa kertoo vaan että historia tulee vaan toistamaan itseään... Ja siltikkin sun suurimpana huolena on se mitä ukkois vanhemmat susta ajattelee, ja kuinka kohtuutonta se sinua kohtaan on...
Kertaankaan et omia ajatuksia laittanut siitä kuinka paljon tollanen pelleily mahtaa SATTUA tohon sun kumppaniisi... joten sekin jo osoittaa sinun olevan aikamoisen epäkypsä... et ota vastuuta, vaan surkuttelet vaan omaa oloasi, vaikka olet itse koko tilanteen aikaansaanut...
Älä ihan oikeasti enää satuta tota sun kumppaniasi... elä nyt omaa elämääsi, kasva vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, mene, tee, pidä hauskaa, koska vakavaan suhteeseen sinusta ei vielä ole.
Vakavassa suhteessa kannetaan vastuuta toisen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista. Henkinen on sitä että pidät toisesta parepaa huolta, ja fyysinen on sitä että et vaaranna toise terveyttä, mitä pettäjä eittämättä tavaraansa jaellessa tekee.
Elä ensin, kasva siinä sivussa aikuiseksi ja aloita vasta sitten vakava suhde. Kyllä sinä sen sitten tiedät kun tulee sellainen kumppani eteen jota et yksinkertaisesti voi mennä pettämään. Älä riko sitä toista yhtään sen enempää mitä olet jo tehnyt, jos edes YHTÄÄN välität.
mieltä, eli kirjasit ajatukseni.
Sinä todellakin olet täydellisen epäkypsä mihinkään vakavaan "suhteeseen" kenenkään kanssa.
Yleensä jos/ja/kun on "suhteessa" jonkun kanssa, vastapuoli odottaa että kohta mennään kihloihin ja naimisiin "suhdekaverin" kanssa. Se edellyttää ettei siihen tule muita "suhteita" rikkomaan kahden ihmisen jo keskenään aloittamaa.
Sinä et ole tuohon valmis vielä piiiiiiitkään aikaan.
Siinä EI ole mitään tuomittavaa. Mikä sen sijaan ON väärin : sinä kaikin tavoin annoit miehesi uskoa että hänen ja vain hänen seuransa riittää sinulle.
Nyt olisi hyvä aika selventää tilanne ja ilmoittaa miehellesi että sinä et ole lainkaan valmis vielä sitoutumaan kehenkään yhteen ihmiseen. (Siinä ei ole mitää pahaa, se vain on rehellistä teille kummalekkin) Ja että sinä haluat olla hänen ystävänsä. Sinä tunnet että sinun pitää kasvaa ja kehittyä vielä paljon sisältäpäin ennenkuin olet sitoutumiseen valmis.
Sinun nyt jo käyttäytymisesi on haavoittanut hyvin paljon miestäsi joka on luottanut ja uskonut sinuun.
Haukkua itseäsi ja huolelliseti harkiten hankkiutua depressioon on täydellisen typerää ja tarpeetonta. Siitä ei kukaan hyody, se on yhtä tyhjän kanssa.
Vain käytostäsi muuttamalla on mitään hyotyä ja tarkoitusta.
Sitten tee itsellesi kristallin kirkkaasti selväksi että et muutu huoraksi ja hae itsellesi tupakka- ja huoraseuraa vain järkeilemällä alapääsi kautta.
Ojenna itsesi ja ala käyttämään aivojasi.
Laita "mut määääääääää haluuuuuuuuuun seuraaaaa..." jäihin seuraavaksi vuodeksi ja anna itsellesi tilaisuus kasvaa sisältyä. Mene kursseille, hanki mielekästä tekemistä, liity muiden terveiden nuorten ryhmiin tekemään asioita jotka hyodyttävät sinua ja yhteiskuntaa. Siis :KASVA! ja lakkaa ruikuttamasta!
Tällä palstalla ei suinkaan aina saa järkeviä vastauksia. Minä yritän sellaisen antaa.
Tuntuu että olet hyvin nuori, päättelin siitä että poikaystäväsi oli armeijassa. Teit väärin kyllä mutta itseruoskintasi kuulostaa siltä että tiedostat tilanteen. Ole armollinen itsellesi. Itse muutin mieheni kanssa yhteen vasta 31-vuotiaana, jolloin tiesin hänen olevan "se oikea". Sitä ennen vietin nuoruuttani, välillä seurustelin, tuli eroja, asuin yksin jne. Näin myöhemmin olen iloinen että vietin nuoruuttani enkä sitonut iseäni mihinkään tai kehenkään. Nyt koen olevani hyvä puoliso ja vuosienkin jälkeen ei voi edes kuvitella pettäväni miestäni.
Jos menette vielä yhteen niin suhteella on raskas taakka kantaa, menneisyys. Olet loukannut poikaystävääsi ja on turha odottaa että hän luottaisi sinuun kovinkaan pian, vaikka olisitkin tapasi parantanut.
Mieti tarkkaan mitä teet.
Ensin pitää oppia olemaan yksin, sitten se onnistuu vasta toisen kanssa..