Ikävää myöntää itselleen, että olisi miljoona kertaa ennemmin jonkun toisen housuissa kuin omissaan.
Olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa päälle 3 vuotta. Asumme pienessä kaupungissa, jota itse en edes kaupungiksi kutsuisi. Itse olen 20-vuotias ja mieheni 30-vuotias. Ikinä en ole pitänyt ikää rakkauden esteenä. Muutenkin toisinaan tuntuu että minä olisin se vanhempi osapuoli suhteessamme..
Nyt kuitenkin olen alkanut ajattelemaan mitä haluaisin elämälläni tehdä. Enemmän kuin mitään, haluaisin muuttaa nykyiseltä paikkakunnaltamme pois ja aloittaa "puhtaalta pöydältä". En ole onnellinen täällä missä nyt olen.
Olen työtön, poikaystävälläni on vaikuinen duuni. Olen puhunut vuoden verran muutosta mutta hän ei ole kovin innoissaan. Tai hän sanoo vain että hänen(kin) tarvitsisi saada työpaikka sieltä, mihin muuttaisimme. Ymmärrän yskän, mutta kun hän ei edes etsi niitä työpaikkoja! Ei niitä kotiin tulla tarjoamaan..
Lisäksi hän on aina tottunut turvautumaan äitiinsä. Jos kiltisti yrittää sanoa, niin hän on mielestäni riippuvainen äidistään. Tätäkin itseni on vaikea sulattaa, sillä olen halunnut itsenäistyä ja olla omillani jo, kun pääsin peruskoulusta.
Luulen, että eniten häntä pelottaa muuttaa pois äitinsä läheltä ja kokeilla selvitä yksin. (Tai siis minun kanssani).
Mutta kun tarkoitus ei olisi muuttaa minnekkään 100km päähän, vaan välimatkaa olisi n. 40-60km.
Tuntuu ettei mieheni ajattele yhtään mitä minä haluan. Hän on jo viettänyt kaksikymppisen elämää, mutta ei muista että minä elän sitä parhaillaan enkä itse halua elää äidin helmoissa pienessä kotikaupungissa loppuelämääni.
Olisi niin paljon helpompaa jos hänkin olisi vähän nuorempi ja osaisi ajatella samanlailla.
Itseäni suorastaan kauhistuttaa kun vuodet kuluvat ja minä mietin miten elämäni valuu hukkaan, koska en saa tai pysty tekemään mitään mitä oikeasti haluan! Olisin muuttanut jo aikoja sitten, ellen olisi parisuhteessa. En ymmärrä miksi se on niin vaikeaa, kun vierellä on toinen.
Jos puhun muutosta, hän suuttuu ja meille tulee riita. En ymmärrä? Hän aina vastaa minulle että työpaikka pitäisi saada, mutta kun hän ei edes etsi, niin en voi minäkään ja jumissa ollaan.
Haluan elää omaa elämääni! Olen kertonut miljoonia kertoja että minun ei ole hyvä olla täällä, mutta häntä ei näytä kiinnostavan.. Musta tuntuu etten jaksa tässä kaupungissa enää vuotta pidempään, mutta tuntuu ettei miehelläni ole aikomustakaan tehdä mitään muuton eteen ja se raastaa sisimpääni.
Miksi toinen ei ole valmis muuttamaan rakkaansa takia pois, jos toisella ei todellakaan ole hyvä olla??
Olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa päälle 3 vuotta. Asumme pienessä kaupungissa, jota itse en edes kaupungiksi kutsuisi. Itse olen 20-vuotias ja mieheni 30-vuotias. Ikinä en ole pitänyt ikää rakkauden esteenä. Muutenkin toisinaan tuntuu että minä olisin se vanhempi osapuoli suhteessamme..
Nyt kuitenkin olen alkanut ajattelemaan mitä haluaisin elämälläni tehdä. Enemmän kuin mitään, haluaisin muuttaa nykyiseltä paikkakunnaltamme pois ja aloittaa "puhtaalta pöydältä". En ole onnellinen täällä missä nyt olen.
Olen työtön, poikaystävälläni on vaikuinen duuni. Olen puhunut vuoden verran muutosta mutta hän ei ole kovin innoissaan. Tai hän sanoo vain että hänen(kin) tarvitsisi saada työpaikka sieltä, mihin muuttaisimme. Ymmärrän yskän, mutta kun hän ei edes etsi niitä työpaikkoja! Ei niitä kotiin tulla tarjoamaan..
Lisäksi hän on aina tottunut turvautumaan äitiinsä. Jos kiltisti yrittää sanoa, niin hän on mielestäni riippuvainen äidistään. Tätäkin itseni on vaikea sulattaa, sillä olen halunnut itsenäistyä ja olla omillani jo, kun pääsin peruskoulusta.
Luulen, että eniten häntä pelottaa muuttaa pois äitinsä läheltä ja kokeilla selvitä yksin. (Tai siis minun kanssani).
Mutta kun tarkoitus ei olisi muuttaa minnekkään 100km päähän, vaan välimatkaa olisi n. 40-60km.
Tuntuu ettei mieheni ajattele yhtään mitä minä haluan. Hän on jo viettänyt kaksikymppisen elämää, mutta ei muista että minä elän sitä parhaillaan enkä itse halua elää äidin helmoissa pienessä kotikaupungissa loppuelämääni.
Olisi niin paljon helpompaa jos hänkin olisi vähän nuorempi ja osaisi ajatella samanlailla.
Itseäni suorastaan kauhistuttaa kun vuodet kuluvat ja minä mietin miten elämäni valuu hukkaan, koska en saa tai pysty tekemään mitään mitä oikeasti haluan! Olisin muuttanut jo aikoja sitten, ellen olisi parisuhteessa. En ymmärrä miksi se on niin vaikeaa, kun vierellä on toinen.
Jos puhun muutosta, hän suuttuu ja meille tulee riita. En ymmärrä? Hän aina vastaa minulle että työpaikka pitäisi saada, mutta kun hän ei edes etsi, niin en voi minäkään ja jumissa ollaan.
Haluan elää omaa elämääni! Olen kertonut miljoonia kertoja että minun ei ole hyvä olla täällä, mutta häntä ei näytä kiinnostavan.. Musta tuntuu etten jaksa tässä kaupungissa enää vuotta pidempään, mutta tuntuu ettei miehelläni ole aikomustakaan tehdä mitään muuton eteen ja se raastaa sisimpääni.
Miksi toinen ei ole valmis muuttamaan rakkaansa takia pois, jos toisella ei todellakaan ole hyvä olla??
Vastaukset 24
Vanhimmat
Olen itse alle 4000 asukkaan paikkakunnalta, asunut isommassa kaupungissa nyt 10v. Olet siinä tilanteessa jota itse pyrin lukiolaisena välttämään kuin ruttoa, pysyin esim. sinkkuna ettei vaan ole mitään syytä jäädä kotipaikkakunnalle kun maailma veti.
Kokeneemman neuvo: Älä heitä elämääsi hukkaan! Muuta vaikka yksin toiselle paikkakunnalle. Sain kirjoituksestasi käsityksen ettet todellakaan halua olla työtön, oletko ajatellut (lisä) opiskelua? Jos pienessä kaupungissa ei ole töitä niin sitten on lähdettävä muualle töitä ettimään. Jos suhteesi mieheen on "made in heaven" niin kyllä se kestää muutaman kymmenen km välimatkan. Ja jos ei niin parempi että tulee ilmi nyt kuin vuosien päästä. Kirjoituksestasi kuulsi että olet todella hädissäsi elämäsi puolesta, älä tuhlaa sitä. Hyvä puoli on se että montaa vuotta et ole vielä "hukannut".
Pidän peukkuja sinulle!
Ja miks miehen pitäis muuttaa rakkaansa takia pois, jos HÄNELLÄ ei ole hyvä olla muualla?
Parisuhde on antamista ja saamista, kompromissejä ja luopumista.
Tunnut itse olevan myös hyvin epäkypsä, ehkä olis vakavan keskustelun paikka teillä? Ja kumpikin ensin tahollaan mietti¨mikä on itselle tärkeää, mitä elämältään haluaa?
Et voi odottaa, että puoliso hypii kuin marionetti kun vain vetelet langoista! Hän on ihminen jolla on oma tahto, oma elämä omat mielipiteet... kaikki!
Ja koska häntä ei edes kiinnosta etsiä sitä työpaikkaa muualta, on se selvä merkki että hän ei muuttoon ole valmis! Entä jos vaikka koettaisitte löytää sen kultaisen keskitien; miettikää vaikka olisko joku muu paikkakunta tai edes kaupunginosa teille molemille mieluinen?! Miksi sen pitäis olla juuri se, mitä sinä haluat etkä yhtään voi joustaa omalta puoleltasi?
Mutta, jos asiat vaan menee niin umpisolmuun eikä mitään päätä eikä häntää löydy, olisko silloin kummankin alkaa erillään?
Nykyään on työt kiven alla, ja miehelläsi on asiat kunnossa kun on onnekseen löytänyt vakituisen työpaikan, joka takaa tasaisen elämän, sellaisen että sitä voi suunnitella ja elää vapaammin kuin pätkätyöläiset. Siksi ymmärrän, että miehen on vaikea lähteä, kun asiat on hyvin ja vaikuttaa viihtyvän kotipaikkakunnallaan. Kolmekymppisenä monikin haluaisi jo asettua aloilleen ja monella on haaveessa perheen perustaminen.
Sinä taasen elät erilaista elämänvaihetta, haluat vielä haihatella ja seikkailla, kokea ja kokeilla. Tuossa asiassa ei kumpikaan teistä ole väärässä, haluatte vain eri asioita! Tilanne on epäreilu molemmille. Ethän voi toista pakottaa jättämään kaikkea nykyistä taakseen ja aloittamaan kaikkea alusta...
Jos hän oikeasti on sitä mieltä, että voisi hyvin muuttaa kanssasi, niin eihän se mitään maksa katsella niitä työpaikkoja toiselta paikkakunnalta. Mutta minusta tuo näyttää siltä, että mies on niin tyytyväinen elämäänsä siellä, ettei haluaisi enää lähteä.
Paras ratkaisu siksi minun mielestäni tuossa näyttäisi olevan, kun lähdet yksin etkä kiukuttele tai uhkaile kuin uhmaikäinen teini. Teit niin tai näin, aina on mahdollista että lopulta kadut päätöstäsi. Jos jäät, kadut hukattua nuoruutta ja katkeroidut, jos lähdet, niin kadut vanhempana sitten sitä kun menetit hyvän miehen. Tai sitten et kadu vaan elät elämäsi onnellisena.
Lapsellista ja avutonta syyttää kumppania oman rohkeuden puutteesta.
Niin kauan kun et istu linnassa olet vapaa tekemään just niinku itte haluat.
Rohkeutta se vaan vaatii.
Lähde hyvä ihminen. Eihän 60 km ole mikään este sille, ettettekö silti voisi jatkaa seurustelua. Etsi itsellesi työpaikka, sen jälkeen löytyy kyllä asuntokin, ellet ole turhan ronkeli. Ainakaan kunnallisia vuokra-asuntoja et voi edes hakea ellet asu jo kunnassa tai ole kirjoittanut työsopimusta, mutta kun työpaikka on löytynyt niin jonkinlainen asunto löytyy varmasti.
Mene ja elä! Voitte edelleen tavata viikonloppuisin mutta sinulle jää myös aikaa tehdä _omia_ asioitasi.
Kuule tyttö, minäkään en elä sellaista elämää, jota parikymppisenä kuvittelin eläväni nyt tässä neljänkympin korvilla.
Kovatasoisesta korkeakoulututkinnosta huolimatta minulla ei käynyt flaksi työpaikkojen jaossa. En edennyt urallani alkupisteestä yhtään mihinkään, enkä onnistunut löytämään kunnollista palkkatyötä.
Sitten kuutisen vuotta urakriisin alun jälkeen minulla todettiin rappeuttava keskushermostosairaus, johon ei hoitoa ole keksitty. Että vituilleen meni täälläkin. Nyt vedän kovia lääkkeitä ja odotan vain yhtä asiaa.
Sinulla on asiat toisin, voit vielä saada elämältä jotain.
Paikkakuntasidonnaisuus? Mikä osuus siihen on äitisuhteella?
Jos 30-vuotinen heppu ei ole saanut napanuoraansa poikki niin jätä tyyppi!
Jatkokaan ei vaikuttaisi lupaavalle.
Jos asiat ovat muuten kunnossa niin työpaikkakunnan etäisyys ei ole mikään ongelma.
Suhteen kärsimättä olin itse 6-vuotta viikot 125km:n päässä.
Yhden vuoden 245km:n matkassa.
Yhteen laskettuna useamman vuoden aikana matkat vaihtelivat 220km > 400km.
Suomessa on runsaasti matkatöissä olevia jotka käyvät kotona vain viikonloppuisin ja heidän lisäkseen ulkomaan komennuksilla puolen vuoden jaksoissa työskenteleviä.
Kuvauksesi perusteella miehen äitisidonnaisuus on uhkaavinta.
Parisuhteessa oma kumppani on ehdoton ykkönen, ilman nvarauksia!
"Mutta kun tarkoitus ei olisi muuttaa minnekkään 100km päähän, vaan välimatkaa olisi n. 40-60km."
Eihän tuommoisen välimatkan takia tarvitse työpaikkaa hommata.
Itsekkin ajoin päivittäin 70km per suunta työmatkaa yli kaksi vuotta.
Eikä tuo kyseinen välimatka veisi miestäsi edes kauaksi äidistä. Eli
Mies haluaa pysyä kotikylällään.
Kaikki eivät halua ajaa kahta tuntia päivässä sitä työmatkaa.
sitä työtä etsiä sitten lähempää jos työmatka kauas ei kiinnosta.
Siinäkin mielessä hyvä, että jollei aloittaja viihdykään siellä uudella paikkakunnalla niin miehen työ on kuitenkin pysynyt samana ja voi miettiä vaikka paluuta.
Kunnioitan mielipiteitänne, sillä niitähän täältä tulin hakemaan.
Täytyy kuitenkin vastailla muutamaan asiaan, joita heititte.
forslag; kirjoitit hyvin että parisuhde on antamista ja saamista, kompromisseja ja luopumista ja täytyy joustaa ja että miehelläni on omat mielipiteet ja elämä. No, miksi hän ei sitten ole valmis joustamaan tai tekemään kompromisseja missään tai edes keskustelemaan asiasta enemmän?
En oletakkaan että hän tekisi aina juuri niinkuin sanon, vaan minusta tuntuu että itse olen siinä tilanteessa, että en voi tehdä niitä asioita joita haluan vaan HÄN määrää. Mieheni sattuu vihaamaan nykyistä työpaikkaansa ja haluaisi enemmän kuin mitään eroon siitä läävästä. Jokainen päivä on taistelua ja töiden jatkuvuus epävarmaa. Tälläkin hetkellä lomautuksilla ja tekee lyhennettyä työviikkoa.
Hän ei ikinä antaisi minun lähteä yksin mihinkään kaupunkiin asumaan niin, että näkisimme vain esim. viikonloppuisin.
Sissy!; Tarkoituseni ei ole syyttää kumppaniani mistään eikä kyse mielestäni ole rohkeuden puutteesta, vaan siitä että parisuhteessa kun on kaksi ihmistä niin täytyy ajatella vähän toistakin eikä hypätä ensimmäiseen junaan.
Minun on huono olla nykyisellä paikkakunnalla, koska täällä on niin paljon negatiivista historiaa enkä tunnu kestävän paikan ihmisiä enää vaan haluaisin uusia tuttavuuksia ja pois tältä huonojen muistojen paikkakunnalta. Olemme myös siis yhdessä kokeneet niitä huonoja aikoja.
Mieheni on sanonut että jos rahaa olisi niin lähdettäisiin, mutta silti hän suunnittelee ennemin jotain parin tonnin lomamatkoja.
Minä kun taas tahtoisi elää kohtalaisen hyvää elämää enemmän kuin vain sen viikon kaksi vuodessa...
Taidan haudata asian, ja palata siihen kun hän esittää kiinnostusta, tai jospa vaikka voittaisin lotossa..
"Taidan haudata asian, ja palata siihen kun hän esittää kiinnostusta, tai jospa vaikka voittaisin lotossa.. "
Edessäsi on pitkä ja katkera vanhuus täynnä katumusta.
"Hän ei ikinä antaisi minun lähteä mihinkään toiseen kaupunkiin asumaan"
Vankinako hän sinua pitää? Mitä tapahtuu jos vain lähdet?
No todennäköisimmin lopulta sopeutuu tilanteeseen. Tai jos ei, ei se rakkauskaan niin suurta ollut.
Itse olen lotonnut yli vuosikymmenen lähes joka viikko, suurin voitto on ollut n. 50e. Lottovoittoa ei kannata siis odottaa.
En oikein tiedä miten kirjoittaisin. Olet nuori, työtön, onneton ja (ymmärtääkseni) lapseton joten miksi jäädä? Pelkäätkö ettet pärjäisi yksin? Turhaan, vaikutat ajattelevalta nuorelta naiselta etkä miltään "huishapelilta", joten varmasti selviäisit yksin. Lisäksi uskon että työttömyydestä johtuen olet joutunut oppimaan elämään vähillä tuloilla. Isommassa kaupungissa on myös enemmän työpaikkoja, esim. henkilöstövuokrausfirmat eivät merkitse suinkaan kaikkia avoimia paikkoja nettiin, esim. siivoamista saisi nopeasti. Tällai pääsisi ainakin alkuun. Jos samalla alkaisit opiskella jotain niin olisit oikeutettu hakemaan halvempaa opiskelija-asuntoa, solut eivät ole niin kalliita kuin yksiöt. Asuin sellaisessa 6v eikä kertaakaan ollut kämppisten kanssa ongelmia. Kauhujutuista puhutaan mutta harvoin siitä kun kaikki menny hyvin.
20 vietin unelmieni elämää. Opiskelin, pidin hauskaa kaveriden kanssa, kävin baareissa, treffailin silloin tällöin miehiä, matkustelin jne. Nyt olen 30, töissä ja parisuhteessa ikäiseni miehen kanssa. Nyt on toisenlaisen elämän aika. Mutta vasta nyt. Elät ja tulet elämään elämäsi parhaimpia vuosia, älä tuhlaa niitä! Älä ainakaan anoppiisi...
Olet vielä nuori, elämä edessä. Kadut myöhemmin jos et lähde omillesi elämään täysillä.
Miehiä tulee ja menee, älä pilaa vanhemman miehen kanssa elämääsi, muutut ajan saatossa katkeraksi naiseksi.
Elätkö elämäsi miehelle vai itsellesi? On 2013...mietihän sitä.
"forslag; kirjoitit hyvin että parisuhde on antamista ja saamista, kompromisseja ja luopumista ja täytyy joustaa ja että miehelläni on omat mielipiteet ja elämä. No, miksi hän ei sitten ole valmis joustamaan tai tekemään kompromisseja missään tai edes keskustelemaan asiasta enemmän? "
Ei huvita jauhaa p-tä täällä, mutta sen verran haluan vielä vastata että
- en ole väittänyt, etteikö miehellä ja naisella olisi sama oikeus vaatia kompromisseja ja luopumista.
Kirjoituksesi on täynnä "minä en viihdy" "minä en jaksa" "minä haluan sitä sun tätä"! Vaikuttaa sille, kuin olisit kiukutteleva pikkulikka joka ei saa sen vätistä tikkaria kun välttämättä haluaisi! Se tai ei mitään! Muu ei kelpaa, toinen on se mahdoton ja vaikea, en minä?!
2. miten MINÄ voin tietää miksi (jos) miehesi ei suostu puhumaan asiasta, miksi hän ei sanojesi mukaan ole valmis tekemään asian suhteen myönnytyksiä ja sovittelua! Se on täysin teidän kahden välinen asia, ja varmasti tekisi molemmille hyvää nyt jättää se pelkkään omaan napaan tuijottelu ja tajuta, että
te kaksi olette parisuhteessa, te ja vain te, voitte tehdä parisuhdetta koskevat päätöksenne. Vaikuttaa vaan kirjoittamasi perusteella, että hän ei niin innokas muutoksiin ole?
Jos sukset menee ristiin, koittakaa saada ne uudelleen urilleen tai sitten kantapäät vastakkain!
OK. Asetelma:
Mies tekee lyhennettyä tyoviikkoa ja vihaa tyotään. Haluaisi olla missä tahaansa muualla kuin nykyisessä "läävässä" toissä. Vlmis muuttamaan pikkuisen etäämmälle.
Sinä olet tyoton ja hakemassa lähes mitä tahaansa paikkaa josta leipä irtoaisi. Olet ilmeisesti ammattitaidoton. Valmis muuttamaan pikkuisen etäämmälle.
Mahdollisuus 1:
Te kumpikin alatte hakea 20 - 50 km.n säteeltä toitä. Tuo ei ole tyomatka eikä mikään! Voitte silti asua nykyisessä kodissanne ja mies lähellä äitiään. Saatte kumpikin henkireikää poistuessanne päivittäin Tuppukylästänne.
Mahdollisuus 2:
Sinä haet aktiivisesti tyotä Tuppukylänne ulkopuolelta ja teet tyomatkat bussilla/junalla/polkupoyrällä/kävellen/ omalla autolla. Mies pysyy vihaamassaan tyopaikassa ja sinä jatkat asumista miehesi kanssa Tuppukylässä.
Mahdollisuus 3:
Sinä haet aktiivisesti tyotä Tuppukylän ulkopuolelta. Saatuasi sen muutat yksin tyopaikkakunnalle pois Tuppukylästä. Miehesi etsii samalta paikalta tyopaikan ja muttaa perässä. Vierailee viikonloppuisin äitinsä luona ja soittelee hänelle päivittäin.
Mahdollisuus 4:
Otat AU PAIRin paikan Suomen ulkopuolelta ja alat elää itsenäisesti. Kartutat kielitaitoasi, näet miten ihmiset elävät muualla maailmassa, näet eri kulttuureita, keiliä, uskontoja, ruokia, ihmisiä. Avarrat Tuppukylän rajoittamia piirejä ja loydät miten kaunis, ihmeellinen ja mielenkiintoinen maailma on Tuppukylän ulkopuolella.
Mahdollisuus 4:
Et tee mitään, vaan alat katkeroitua ja vihata miestäsi (joka on täysin syyton sinun valintoihisi!!!!!), miehen äitiä (joka on täysin syyton sinun valintoihisi!!), nalkutat, vanhenet ja lahoat tyytymättomyydessäsi sillä aikaa kun koko maailma olisi ollut tarjottimella sinun vain viitsiä nähdä vaivaa ottaa siitä kauneus ja mielenkiintoisuus irti!
Kaikki vaihtoehdot ovat sinusta ja vain sinusta itsestäsi kiinni.
Ei se iästä ole kiinni nytkään, jotkut vaan haluavat pysyä kotiseuduillaan, kokevat sen turvalliseksi. Vakityötä on vaikea löytää, mutta tosiaan, sitä ei löydä ainakaan jos ei etsi. 40km ei ole mahdoton työmatkakaan kyllä, ettei sekään sitä muuttoa ihan oikeasti estä. Mutta se mikä estää, taitaa olla pelko.
Kysele lempeästi miksi tulee aina riitaa, pelkääkö mies että kaverit jää, tai että muutos olisi liian suuri tai mitä. Se äitikin on todennäköisesti tekosyy: ei tuo tosiaankaan ole niin pitkä matka sillekään.
Ihmisistä osa ei vaan voi sulattaa muuttumisia kovin hyvin, osa vaan on semmoisia luonteeltaan. Yritä keskustella hänen kanssaan jotenkin lempeästi ja ymmärtäen se, ettei kyse ole iästä, äidistä eikä työstä, vaan siitä, että miehellesi on vaan se itse muutos hankala asia, näyttäytyy pelottavana, on vaivanloista, hän kokee todennäköisesti ahdistusta jo sanastakin. Riitelemällä asia muuttuu riidan aiheeksi ja saa lisää negatiivisuutta... Miten voisit puhua kaikesta hyvästä mitä joskus muutoksella saisi? Miten voisit rohkaista ettei nyt koko elämä muutu 40-60 km takia? Voisitko puhua enemmän teidän kahden perheen positiivisita puolista, miten kivaa olisi rakentaa sitä elämää? Pystykö olemaan lähtemättä riitoihin mukaan..?
Pystytkö puhumaan asiasta positiiviseen sävyyn, ehdottelemaan työpaikkoja, kertomaan mahdollisuuksista, niin että hän alkaisikin nähdä muuton ihan kivana asiana, joka itse asiassa vie vaan päivän, eihän se edes ole niin suuri vaiva.
Mutta työpaikka ei tosiaan ole nykyään mikään itsestään selvyys, eli arvosta sitäkin, ja muista ettei se työnhakeminen ole mitään herkkua: et pyydä ihan vähää, pyydät aika paljon sen puoleen.
Ihmiset ovat erilaisia ja toisen ongelmallista asennetta pitäisi yrittää lähestyä ymmärtämällä sitä, ja erilaisuutta ja lähtökohtaisesti ensin yrittää ymmärtää, ettei kyse ole kiusanteosta tai tahallisuudesta välttämättä, vaan luonteen erilaisuudesta.
Sitten jos mitään ei tapahdu 6 kk:ssa niin voisittehan te asuakin vähän aikaa eri kaupungeissa: ei ne kaikki suhteet etäisyyteen kaadu. Se 40-60 km ei tosiaan ole kyllä terveelle, kestävälle suhteellekaan niin paljon. Voisi tehdä pitkälle suhteelle jopa hyvää saada vähän erilaisia elämiä. Seurustelette sitten ja katsotte miten elämä kehittyy?
Olette kumpikin niin nuoria, että voisitte ihan hyvin asua 2-3 vuottakin erillään ja silti taas rakentaa yhteisenkin kodin, - vaikka siihen puoli väliin 25 km päähän sitten! :) Kyllä asiat ratkeaa, ole kärsivällinen.
Ja jos toisaalta sitten lopulta ero tulee, niin joskus käy elämässä niinkin, ei se maailma siihenkään lopulta kaadu.
Kirjoituksesi olisi vonut olla minun kirjoittamani 20 vuotta sitten. Minulla oli ihan samanlainen vätys miehenä.Halusin pois pieneltä paikkakunnalta tekemään kaikkea kivaa ja elämään. Vähitellen hyväksyin tilanteen. Mies väitti rakastavansa minua ja plaa,plaa. Miestä ei saanut muuttamaan pois, oli niin kiinni äidissään. Tein se virheen, että en lähtenyt. Vasta kun olin 40-vuotias meille tuli tosi raskas ero.
Voin sanoa, että se oman elämänsä löytäminen on helpompaa 20-vuotiaana, kuin nelikymppisenä. Tee itsellesi palvelus ja lähde elämään elämääsi. Exälle olen katkera niistä menetetyistä vuosista ja mahdollisuuksista, jotka jätin käyttämättä vain sen takia, että me olisimme voineet elää yhdessä.
Kiitosta en niistä vuosista koskaan saanut.
Vaikka olisit lähtenytkin olisi lopputulos yhtä hyvin voinut olla sama..
Ihminen ei pääse itseeään karkuun vaikka muuttais toiselle puolen maapalloa.
Totta, mutta maapallon toisella puolella on aivan erilaiset virikkeet jotka auttavat paremmin loytämään itsensä. Uudenlainen itsensä loytäminen saa huomaamaan että -hei, minähän pärjään yksin! Olemalla ystävällinen, tarmokas ja eteenpäinpyrkivä, toiset tulevat vastaan auttamaan! Juuri niin - maapallon toisella puolella.
On todennäkoistä että tuo uusi loytämänsä "itse" kehittyy tuhat kertaa paremmaksi kuin Tuppukylän "itse".
Siitä se napanuora vähitellen kiristyy ja katkeaa, jos katkeaa. Aloittaja tuntuu olevan yhtä kiinni "miehessään" kuin se mies äidissään. Rohkeasti nyt etsimään töitä isoista kaupungeista ja omille siiville. kakskymppisenä se ratkaisu kannattaa tehdä. MItä vanhemmaksi tulet, sitä vaikeampaa se on. Kokonainen elämä kokemuksineen odottaa jossakin.
MIkäs napanuora sulla on katkaisematta?? Onko poikaystäväsi sinulle, joku isän korvike, jonka tehtävänä on täyttää sinun tarpeesi? Miksi olet niin kiinni poikaystävässäsi, ettet voi tehdä omia ratkaisujasi? Etkö pärjää ilman häntä taloudellisesti?
Mikset itse hae ensin jotain opiskelu paikkaa tai työtä muualta? Sitten olisi kai hänellekkin joku parempi peruste muuttaa? Ehkä miestä pelottaa, että hän jättää työpaikan josta pitää ja sinä sitten jäätkin pylöimään työttömäksi sinne uudelle paikkakunnalle.
Mielestäni muuttaminen toiselle paikkakunnalle ei ole ainoa lähtökohta itsenäistymiselle. Miettisin mitkä motiivit painavat eniten siinä että haluat "aloittaa puhtaalta pöydältä". Tärkeintä lienee kuitenkin miettiä näitä :Kuinka tärkeää on sinulle parisuhteesi, muutto uuteen kaupunkiin, ja se olisiko poikaystäväsi oikeasti onnellinen uudessa kaupungissa.