Olen mies, lapseni ovat täysikäisiä ja 16v lähtien, saman naisen kanssa ilman eroa, on lapset saatettu maailmalle. Nyt kuitenkin mielessä pitkään piinannut ajatus erosta, koska tunnen ettei vaimoni enään rakasta minua, elämämme on kuin tasaista puuroa. Toki hän välittää minusta, ostelee vaateita joskus käymme konserteissa ja silloin tällöin syömässä ulkona. Läheisyys puuttuu, jolla en tarkoita sexin totaalista puuttumista vaikkakin aika lailla harvaa sekin on ollut jo 2 vuotta, johtuen siitäkin ettei minuakaan enää niin huvita, kun tunnen toisen välltelevän. Ei ole mukavaa harrastaa sexiä jos ei sitä molemmat halua ja siitä nauti. Kissa on nostettu pöydälle ja asiasta on keskusteltu mutta, eipä näistäkään ole apua ollut. Joskus heikkona hetkenä vieraalla pesällä käynyt ja sen tunnustanut / anteeksi pyytänyt, vaan opiksi otin, aikaa tuosta 10v, jonka jälkeen olen ollut siltä osin nuhteeton, kaipa sekin on silti jälkensä jättänyt, tehty mikä tehty, joka tapauksessa tuon jälkeen vuosia oli suhde kuitenkin hyvä.
Ero tilanteen jälkeen,uuden vaimon tai pikemminkin tyttöystävän löydän uskoakseni melko nopeastikin, sitä halutessani, mutta mutta löydänkö parempaa onkin sitten eri juttu. Tuntuu kurjalta ajatella että, näin mentäisiin loppuun asti.
Ero tilanteen jälkeen,uuden vaimon tai pikemminkin tyttöystävän löydän uskoakseni melko nopeastikin, sitä halutessani, mutta mutta löydänkö parempaa onkin sitten eri juttu. Tuntuu kurjalta ajatella että, näin mentäisiin loppuun asti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Viestisi loppu, oli just niin hyvä! Löytääkö ja onko tarvetta löytäää parempaa? Mikä on parempi? Elämä kuitenkin ollut kohtalaista 16 v. Molemmat "hoitaneet" osuutensa, mutta jotain on kuollut. Itse jätin avioerohakemuksen harkittuani asiaa 6 v. Pitkä aika. Takana miehen pettäminen 6 v sitten. Sen jälkeen jaksamista, ymmärtämistä, pinnan venytystä; jospa tämä tästä vielä rakkaudeksi muuttuisi. Ei muuttunut ei. Rakkaus loppui silloin ja sen jälkeen elämä on vaan ollut päivästä toiseen menoa. Surin asiaa niin, että sairastuin vakavasti ja nyt olen päättänyt jatkaa elämääni; minä ja lapset. Ei tämä helppoa ole, mutta sairaus herättä ajattelemaan, että loppu elämä minulla on oikeus elää onnellisena.
näitä juttuja on vaan joskus niin vaikea pukea sanoiksi. Vaimoani ei asia niin kovin paljon paina, on kuulemma ihan normaalia tässä iässä, höh viiteenkymppiinkin vielä matkaa jokunen vuosi. Moni näkee peikoksi sosiaalisen verkoston ja ymmärrän sen hyvin, itse olen nopea tutustumaan ja riittävän puhelias joskus ehkä liikaakin. Varmasti jos eroan osa ystävyyssuhteista katkeaa, mutta antaa myös mahdollisuuden uusiin suhteisiin.
Onko sairauskaan este? jos on yli nelikymmpinen eikä mitään sairautta ole, on toden näköisesti kuollut.
Pitää myös muistaa vanha sanonta "ei niin huonoa muijaa etteikö sitä joku ottaisi" Päteeköhän tämä miehiinkin ehkä ei, lisää mietittyäni toden näköisesti ei.
Varmasti olisi hyvä jos eroa aikovalla olisi joku täysin ulkopuolinen tukihenkilö johon voisi luottaa. Olisi noloa joa oma puoliso saisi kuulla ero suunnitelmat parturilta tai joltakin parhaalta kaveriltaan.
"Ei ole mukavaa harrastaa sexiä jos ei sitä molemmat halua ja siitä nauti" Näinpä!!!