Erosin vuosi sitten yhdentoistavuoden mittaisesta suhteesta. Suhteessamme oli paljon hyvääkin, mutta siinä oli myös paljon sellasta mikä ei mun käsityksen mukaan kuulu hyvään parisuhteeseen. Eli lievää alistamista, nimittelyä ja henkistä väkivaltaa. Varsinkin viimeset kaksi vuotta olivat ihan kamalat, riitamme saivat ihan uskomattomat mittasuhteet, emme tehneet enää mitään yhdessä ja söimme toisiamme henkisesti varmasti puolin ja toisin.
Tällä hetkellä elämäni on periaatteessa mallillaan, minulla on ystäviä, hyvä työ, harrastuksia jne. Tällä hetkellä en juurikaan kaipaa uutta miesystävää rinnalleni, välillä käy mielessä, että pystynköhän enää koskaan olemaan kenenkään kanssa tai että löydänköhän ketään. Baareissa minua ei kauheasti huvita käydä. Olen kuitenkin jo 35 vuotta ja haaveenani on edelleen perheen perustaminen. Eli aivan liian kauan harkitsin eroani exästäni, meni hyviä vuosia hukkaan siinä samalla.
Nyt mietin kannattaako käydä terapiassa, että olenko jäänyt jumiin ns. välitilaan. Eli toisinaan haikailen entistä elämääni, vaikka pitäisihän minun muistaa miten kurjaa se toisinaan oli. Ei pelkkä tykkääminen riitä, jos muuten syödään henkisesti.. Toisaalta en oikein osaa mennä elämässäni eteenkäänpäin, en usko siihen, että joku voisi minuun vielä joskus rakastua tai huolia minut, niin hyvin exäni sai minut uskomaan, että olen lähes kelvoton parisuhteeseen.
Minua kiinnostaa kuinka hyvin muut vastaavassa tilanteessa olleet ovat päässeet eteenpäin. Miten kauan siihen on mennyt aikaa? Varmasti tarvitsen ainakin ensin uskon siihen, etttä edes olen kelvollinen parisuhteeseen. Edellisessä suhteessani olin jatkuvasti ihme tunnekuohuissa eli olin ehkä herkkänä ihmisenä vaarassa sairastua myös henkisesti. Nyt on tunne-elämäni alkanut vähitellen tasoittumaan ja oma itseni löytymään. Tosin huomaan olevani melko hauras vieläkin. Minulla on toisinaan pakkotoimintoja/ajatuksia mitä minulla ei ollut ikinä ennen suhdettani. Eli ehkä olen joutunut elämään liian ahdistavassa tilanteessa liian kauan ja ehkä ammattiapu on tarpeen, jotta voin purkaa kaiken menneen painolastin?
Tällä hetkellä elämäni on periaatteessa mallillaan, minulla on ystäviä, hyvä työ, harrastuksia jne. Tällä hetkellä en juurikaan kaipaa uutta miesystävää rinnalleni, välillä käy mielessä, että pystynköhän enää koskaan olemaan kenenkään kanssa tai että löydänköhän ketään. Baareissa minua ei kauheasti huvita käydä. Olen kuitenkin jo 35 vuotta ja haaveenani on edelleen perheen perustaminen. Eli aivan liian kauan harkitsin eroani exästäni, meni hyviä vuosia hukkaan siinä samalla.
Nyt mietin kannattaako käydä terapiassa, että olenko jäänyt jumiin ns. välitilaan. Eli toisinaan haikailen entistä elämääni, vaikka pitäisihän minun muistaa miten kurjaa se toisinaan oli. Ei pelkkä tykkääminen riitä, jos muuten syödään henkisesti.. Toisaalta en oikein osaa mennä elämässäni eteenkäänpäin, en usko siihen, että joku voisi minuun vielä joskus rakastua tai huolia minut, niin hyvin exäni sai minut uskomaan, että olen lähes kelvoton parisuhteeseen.
Minua kiinnostaa kuinka hyvin muut vastaavassa tilanteessa olleet ovat päässeet eteenpäin. Miten kauan siihen on mennyt aikaa? Varmasti tarvitsen ainakin ensin uskon siihen, etttä edes olen kelvollinen parisuhteeseen. Edellisessä suhteessani olin jatkuvasti ihme tunnekuohuissa eli olin ehkä herkkänä ihmisenä vaarassa sairastua myös henkisesti. Nyt on tunne-elämäni alkanut vähitellen tasoittumaan ja oma itseni löytymään. Tosin huomaan olevani melko hauras vieläkin. Minulla on toisinaan pakkotoimintoja/ajatuksia mitä minulla ei ollut ikinä ennen suhdettani. Eli ehkä olen joutunut elämään liian ahdistavassa tilanteessa liian kauan ja ehkä ammattiapu on tarpeen, jotta voin purkaa kaiken menneen painolastin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkä olisi hyvä, että kävisit juttelemassa ammatti-ihmisten kanssa.
Olet kohtuullisen selvillä elämäsi tilanteista, mutta tarvitset niille kuitenkin hyväksynnän tai ehkä paremminkin varmistuksen, että olet oikealla tiellä.
Onnea elämääsi.
Kiitos sinä fiksu vastaaja. Osuit naulan kantaan. Juurikin näin on, nimenomaan tarvitsen vahvistuksen sille, että olen tehnyt oikean ratkaisun ja pystyn taas jatkamaan elämääni.
Parempihan se on vähän "turhaan" mennä terapiaan, kuin että tuhlaat asian jahkailuun taas vuosia.
Terapiassa voi saada uusia näkökulmia, saa laajennettua ajattelumaailmaansa ja nähdä eri pointteja. Ajatus ei välttämättä jatka samaa kehää, kun ammattilainen voi kertoa näkemyksiään ja antaa ohjeitaan.
Itse olin huonossa suhteessa 7 vuotta. Erottiin, eikä sinänsä erosta toipumista minulla ollut, koska olin surrut eron jo suhteen aikana, ts tunteet olivat kuolleet jo ajat sitten. Vieläkin, vuosien jälkeen, huomaan kuinka tämä huono suhde vaikuttaa minun nykyiseen suhteeseen. Oletan että kumppanini ajattelee kuin edelliseni, odotan että nykyinen alkaa käyttäytyä kuin edellinen jne. Monen asian takia sairastuin aikanaan masennukseen ja olen siksi hakeutunut psykologin juttusille..
Se, että pystytkö koskaan "parantumaan" huonon suhteen tuomista "oireista".. No, varmasti olot helpottuu ajan kanssa, mutta elinikäisen jäljen ne sinuun jättää. Ihminen muuttuu kokemuksiensa pohjalta ja sinulla on pitkä kokemus edellisestäsi. Eikä kaikkia ongelmia voi puhumalla korjata. Tilanteet ja tapahtumat pitää kokea ja huomata että ihmiset toimivat eritavoin, kuin mihin on tottunut.
Toivottavasti vastasin edes puoliksi kysymyksiisi ja että sait jotain poukkoilevasta tekstistä selvää.. :) Tsemppiä sulle :)
täällä on minun tarinani joka on melko saman lainen http://keskustelu.suomi24.fi/node/11208902 ja olet sinä tehnyt oikean ratkaisun
Oon kans aatellu, että jos ja kun tapaan uuden miesehdokkaan, niin en missään tapauksessa ainakaan aio ensimmäisenä muuttaa yhteen tai edetä kovin nopeasti. En edes halua sellasta! Mulle sopii varsin hyvin aluks vaikka sellanen etäsuhde, että esim. nähdään vaan viikonloppusin tai että ollaan ihan vaan kavereita ensin. Ja uskoisin, että näillä eväillä pystyisin tunnistamaan varsin hyvin, jos miehessä on jotain outoa. Tosin pelko ei saa muodostua liian suureksi esteeksi uuden parisuhteen muodostamiselle, täytyy myös uskaltaa!