Onko muilla tällaista ongelmaa? Vanhempani ovat eronneet ollessani teini-ikäinen tai äitini jätti isäni toisen miehen takia ja muutti pois. Isäni ei koskaan erityisemmin tuntunut rakastavan äitiäni ja onkin uudellen naimisissa ja väittää olevansa hyvin onnellinen. Kuitenkin hän on valittanut ja ruikuttanut avioerosta minulle jo kohta 20 vuotta, jatkuvaa marmatusta äitisi sitä ja äitisi tätä. Ihan kuin minä olisin aina syyllinen kaikkeen äitini tekemisiin. Kumpikaan ei halua olla toistensa kanssa missään tekemisissä ja kuitenkin aina utsivat minulta toistensa tekemisiä vaikka yritän olla sanomatta mitään ja vanhoista asioista olen aina sanonut ettei kuulu minulle ja minkä minä olen millekään voinut. Kaikki sukujuhlat kuten lasten ritiäiset ovat myös hirveitä ongelmia kun jompi kumpi ei voi tulla paikalle ja asiasta nousee aina hirveä syyttely puolin ja toisin. Asia tuntuu vaan pahenevan kun alkavat lähestyä eläkeikää.
Eronneet isovanhemmat
Joko riittäisi
5212
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
- Huokaus!
Sama täällä.
ei oo kokemusta.Vanhempani ovat yhä edelleen naimissa,olleet pian 45vuotta.
Molemmat tarvitsisivat ammatti-ihmiseltä apua, sillä he ovat juuttuneet rikkoutuneeseen avioliittoonsa ja on ilmeisesti paljon selvittämätöntä. Muistot ovat haalistuneet, ja nyt he jo puhuvat pouta heinää tapahtumista, sillä aika muuttaa asioita ihmisen itse sitä oivaltamatta.
Älä mene enää mukaan, vaan sano heti ensi lauseen kohdalla, että olet tästä asiasta nyt saanut tarpeeksesi, nyt puhutaan muusta.
ÄLÄ kuuntele.
Heidän välinsä eivät koskaan tule muuksi muuttumaan.
- Jos kieltäydyn kuuntelemasta, saan kuulla huutoa ja valitusta, kuinka kylmä ja kova olen, kun en myötäelä riittävästi (vuosikymmeniä siis jo jatkunut eikä loppua näy).
- Jos kerron, että riitely satutti minuakin, saan kuulla syytöksen, että pidänkö siis vanhempiani huonoina, vaikka he parhaansa yrittivät ja että miten se riitely nyt muka lapsiin olisi vaikuttanut?
- Jos yritän johdatella keskustelua positiivisiin asioihin, saan kuulla että en ymmärrä kuinka kovaa ja kauheaa ja vaikeaa elämä oikeasti voi olla.
Mitä tarkoitusta palvelee avioliiton ongelmien pohtiminen omien lasten kanssa koko elämän ajan? Jotakinhan vanhukset tästä saavat.
Vastaat aina samalla tavalla. Että tota viuruamista et kuuntele, piste.
Laitat oven kiinni ja et kuuntele. Ei tarvitse kuunnella mitään huutoa.
Juhlat: kutsu molemmille ja ei tartte kummallekaan sanoa toisen vanhemman suunnitelmista muuta kuin että enpä tiedä, sittenhän tuo nähdään. Lopeta se lörpöttely ja keskity nyt vihdoin omiin lapsiisi ja olemaan vihdoin äiti, eikä aina se tytär.