Mikä on kun en osaa päästää irti, suhteeni on jo ihan lopussa ja olen jo todella pitkään aikonut jättää hänet, mutta en tiedä miksen tee sitä, joskus on hyviä päiviä niin ajattelen että nautin tästä hetkestä teen sen huomenna. Riidan päätteeksi en viitsi, koska hän ei ottaisi sitä ehkä tosissaan ja luulisi että tunnin kuluttua pyörtäisin eron.
Toinen asia on asunto en haluaisi asua kumppanini kanssa kun olemme eronneet , olen miettinyt että etsin oman asunnon ja jätän sitten kun saan siittä tiedon, mutta sitten lähden miettimään häntä että kun hänellä ei ole oikeasti varaa asua tuossa asunnossa yksin, mutta jos pyydän häntä lähtemään niin pelkään että se veisi liian kauan.
Onko kuitenkin niin etten halua oikeasti halua erota, koska jos oikeasti haluaisin olisin sen jo tehnyt?
Toinen asia on asunto en haluaisi asua kumppanini kanssa kun olemme eronneet , olen miettinyt että etsin oman asunnon ja jätän sitten kun saan siittä tiedon, mutta sitten lähden miettimään häntä että kun hänellä ei ole oikeasti varaa asua tuossa asunnossa yksin, mutta jos pyydän häntä lähtemään niin pelkään että se veisi liian kauan.
Onko kuitenkin niin etten halua oikeasti halua erota, koska jos oikeasti haluaisin olisin sen jo tehnyt?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ai et ole sanallakaan sanonut poikaystävällesi eroaikeistasi? Kannattaisi ottaa ihan oikeasti puheeksi, niin voisitte keskustella asiasta rakentavasti. Ehkä löytää jopa keinoja suhteen parantamiselle? tai muuten sopia asioista. Jos ei ole mahdollisuutta enää jatkaa, niin ei sinun kannata alkaa murehtimaan toisen selviytymisestä. Kerranhan täällä vain eletään. Muuttakoon vaikka vanhempiensa tai kaverinsa luo kunnes löytää uuden kämpän, jos se nykyinen on liian tyyris. Ajan kanssa tilanne vaan pahenee ja jumahdas kokoajan entistä enemmän kiinni siihen miekkoseen.
Hei! Mä olin sun tilanteessa, varmaan 6 kk ajan halusin vaan erota.. aattelin ettei tästä mitään tuu.. ja siihen liitty varmaa huono itsetuntokin, ja pelkäsin itse tulevani jätetyksi... mutta jossain välissä vaan kaiken testauksen ja jättämisyritystenkin jälkeen (kahdesti olin jättämässä, mies ei halunnut, ja sovittiin että yritetään vielä) tajusin vihdoin, että en oikeasti halua erota. Ja jos en halua, niin jumalauta sitten OIKEASTI yritän ja taistelen suhteen puolesta. Ja niin oon tehny. Nyt oon onnellisempi kuin ikinä. Piti paljon pohdiskella ja muuttaa omaa ajatusmaailmaa itseä ja kumppania kohtaan armollisemmaksi ja positiivisemmaksi.
Hienoa, jos olet onnistunut muuttamaan ajatusmaailmaasi kumppaniasi ja itseäsi kohtaan armollisemmaksi. Toivottavasti et kuitenkaan ole tehnyt samoin, kuten tyttöystäväni. Valehteli itsellensä hyväksyvänsä minut tällaisena kuin olen, ja nyt vuosien päästä, tämä "itsellevalehtelu" purkautui pettämisenä.
Halusi jotain muuta elämältänsä, mutta ei kuulemma ollut itsetuntoa jättää minua, ja välitti minusta kuulemma paljon. Ei halunnut kuulemma myöntää itsellensä, että ei sisimmässään enää rakastanut minua.
Rakkaus oli vain eksynyt jonnekin matkan varrella.
Kauan yritettiin, mutta tuhlattiin vain aikaa. Ihmiset ei vain ilmeisesti ymmärrä sitä rajaa, minkä on oikeasti valmis hyväksymään toisessa ihmisessä ja se toinen ääripää, joka valehtelee itsellensä rakastavansa toista niin paljon, että siksi hyväksyy.
Onnea matkaan teille!
Me olimme eroamassa vuosi sitten kunnes päätettiin että nyt taistellaan ja yritetään vielä, kuukauden hän jakso tsempata ja yrittää sen jälkeen minä olen ollut se joka yksin yrittää. Vuosi sitten kumppanini oli täysin yhteistyöhaluton keskustelemaan ollenkaan asiasta.
Ja viimeisten kuukausien aikana olen yrittänyt kertoa ja puhua hänen kanssaan asiasta, mutta hän ei ota sitä kuuleviin korviinkaan hän kääntää asiat minua vastaan.
Välitän hänestä kovasti ja ajatus siittä että en näe häntä enää on kamala, mutta se että olisin tälläisessä suhteessa vielä kahdenvuoden päästä en kestäisi sitäkään, tilannetta on yritetty korjata, mutta mikään ei ole vuosien varrella muuttunut. Tiedän että meille molemmille on parhaaksi lähteä eriteille, vaikka se ei heti siltä tuntuisikaan.
Niin, kai sä olisit lähtenyt jo etkä keksinyt tekosyitä. Kyllä aikuisen pitää osata ettiä asunto, ja pärjätä. Mutta älä nyt sellainen kusipää ole että ensin etsit selän takana uuden asunnon ja sitten kerrot: ettekö te ihmiset ihan oikeasti osaa olla rehellisiä? Mikä tossa nyt on niin ylitsepääsemättömän vaikeeta: ilmotat että eroat ja etsit nyt uutta asuntoa, että olet irtisanonut asunnon 3 kk varoajalla ja sinä lähdet silloin ja silloin. Sillon sekä sinä että hän saa saman ajan. Onko vaikeeta? Mikä toi juttu on että kähmitään niinkun joku luuserinyssy toisen seläntakana, että joo, mää etin tässä ittelleni uuden kämpän, sitten pudotan pommin ja sä voit sitten itkee yksin: kyllä mä oon reilu kun mä sentään säälin sua kuiteskin.
Kasvattakaa a) aivot, b) selkäranka.
Turhaan sä siinä säälistä olet. Joo, ainahan on joskus mukavaa, mutta kantaako se suhde vai ei. No, miksi sä edes sitten enää riitelet mistään ylipäätään? Jos päätös on tehty on aika turhaa enää vissiin kinata, riidellä, pyydellä, tai muutakaan. Jos se ei ole tuottanut tulosta ja sinä haluat eroa, niin älä riitele vaan eroa. Mä en totakaan ymmärrä: mitä ihmeen riitelemistä siinä suhteessa enää on? Ei ole mitään väliä oletteko eri mieltä tai missä keittiön pöytä on: kun ero tulee se on sama. Ei ole mitään väliä vieko hän vikat 3 kk roskapussin vai ei, eikö totta? Mistä te siis enää riitelette? MIksi SÄ enää riitelet? Mitä sä sillä yrität saada aikaan, jos olet jo lähdössä? Anna olla, ole hiljaa, totea miten asiat on, päästä irti, sulje suusi, älä lähde siihen mukaan.
Jos olet päättänyt kerran että asiat on näin, ja siis ehkä kumppanisikin on, en voi tietää, kun en tunne kumpaakaan, niin niin sen on oltava.
Ehkä keksit tekosyitä, koska sinua pelottaa. Mikä on totta, että jos et ole näitä sarjaseurustelijoita jotka huolii kenet tahansa noin 3 kk sisällä erosta viimeistään, niin saattaa olla että sopivan löytämiseen menee aikaa: joudut olemaan yksin todella kauan jos nyt eroat.
Tai sitten et.
Ehkä keksit tekosyitä, koska et halua erota: no tuleeko siitä muusta mitään?
Jos kerran tiedät, että ero on parasta, niin tiedä se. Ja joo, joo, välitän ja välitän, niinhän me kaikki ja mä välitän mun koirastakin: ei se ero nyt siitä helpoksi muutu eikä se jätetty tule sua ymmärtämään, ei ne käytännön asiat ratkaise itse itseään eikä ero ole koskaan mukava. Eikä sen kuulu ollakaan.
Anteeksi kyyninen teksti, ei pahalla, mutta kato... Jos eroaa, niin eroaa. Se ei ole mukavaa eikä mukava teko, vaikka suhde olisi kuollut. Jos tietää, niin tietää ja sitten pitää päättää eikä kitistä. Pitää toimia reilusti eikä toisen selän takana. Hyväksy se, ja se, että ero on vaan, tämmönen: se on veemäinen, kyyninen asia, epämukavaa, ei kivaa, tuntuu pahalta joka tapauksessa, ja välityksistä viis ja kaikki selittelyt on lässytystä. Ero on ero, ja jos sen tekee, se pitää tehdä.
Tsemppiä sulle, jos sen teet ja tsemppiä teille jos päätätte yrittää.
PS. Kuitenkin lisäten että parempi toisaalta olla yksin vaikka 10 vuotta kun huonossa ja onnettomassa suhteessa. Yksinäisyys rajoittaa jonkun verran, huono suhde tajuttomasti.