”Miksi isi itkee”
… lasten kanssa kotona… alkaa tuntumaan todella pahalta... kaksi fantastista tyttöä pyörii jaloissa, sylissä, niskassa… tietämättöminä, että meidän maailma olisikin voinut mennä aivan palasiksi...
Alkaa vaihteeksi itkettämään.. kuka tunteitaan voi ikuisuuksiin niellä... äh, ettei lapset nyt huomaisi… myöhäistä...
”Miksi isi itkee??” 4v tyttö kysyy.
”Kun isillä on niin paha mieli, ei hätää kulta”
"Miksi sulla on paha mieli?" (uh, nyt keksittävä jotain nopeasti...)
"Kun mulle tuli isin äitiä ikävä, se on jo kuollut"
"Ai niinku mummo hautausmaalla vai?"
"Joo, vähän kuin"
”Anna mä pusu-halaan sua niin sulle tulee hyvä mieli”
...."halipus".....
”Onksny parempi? Mullon vaikka kuinka paljon haleja jäljellä”
”...uskon sen… Kiitti, nyt ei ole mitään hätää koko maailmassa”
”Sää voit tulla mun viakkuun nukkuun, mun kaikussa on turvallista”
”Kiitti… se onkin turvallisin kaikku maailmassa”
”Mä voin nukkua sun rinnan päällä ja sitsä voit nukkua mun kaikussa”
(logiikka tuo mieleen möbiuksen nauhan…)
"Sitme voidaan kertoa seikkailutarinoita ja nukahtaa yhdessä, eiksni?"
"Joo, eikä dinosaurukset tai krokotiilit uskalla tulla kunsä oot munkaa"
… kuluu tunti… vaimo kotiin… tyttö luotina eteiseen...
”Äiti, tuu äkkiä pusuttaan isiä suulle, sille tuli paha mieli. Mää kyllä jo pussasin sitä ihan kamalasti ja nytse nauraa jo”
… kuluu ihanan illan yö…
”Äiti… isi… mää tiedän miks teillä on aikuistenhuoneen ovi kiinni… te vaan haluatte pussata siellä niin ettei me nähdä… mutta mää tiedän kyllä, te suupussaatte ja halitte salaa... hihihih” …. ”Mutta, voitte te silti mennä naimisiin… teillä on jo sormuksetkin valmiina sormessa..."
En taida tarvita muuta terapeuttia kuin ton nuoremman tyttäreni...
… lasten kanssa kotona… alkaa tuntumaan todella pahalta... kaksi fantastista tyttöä pyörii jaloissa, sylissä, niskassa… tietämättöminä, että meidän maailma olisikin voinut mennä aivan palasiksi...
Alkaa vaihteeksi itkettämään.. kuka tunteitaan voi ikuisuuksiin niellä... äh, ettei lapset nyt huomaisi… myöhäistä...
”Miksi isi itkee??” 4v tyttö kysyy.
”Kun isillä on niin paha mieli, ei hätää kulta”
"Miksi sulla on paha mieli?" (uh, nyt keksittävä jotain nopeasti...)
"Kun mulle tuli isin äitiä ikävä, se on jo kuollut"
"Ai niinku mummo hautausmaalla vai?"
"Joo, vähän kuin"
”Anna mä pusu-halaan sua niin sulle tulee hyvä mieli”
...."halipus".....
”Onksny parempi? Mullon vaikka kuinka paljon haleja jäljellä”
”...uskon sen… Kiitti, nyt ei ole mitään hätää koko maailmassa”
”Sää voit tulla mun viakkuun nukkuun, mun kaikussa on turvallista”
”Kiitti… se onkin turvallisin kaikku maailmassa”
”Mä voin nukkua sun rinnan päällä ja sitsä voit nukkua mun kaikussa”
(logiikka tuo mieleen möbiuksen nauhan…)
"Sitme voidaan kertoa seikkailutarinoita ja nukahtaa yhdessä, eiksni?"
"Joo, eikä dinosaurukset tai krokotiilit uskalla tulla kunsä oot munkaa"
… kuluu tunti… vaimo kotiin… tyttö luotina eteiseen...
”Äiti, tuu äkkiä pusuttaan isiä suulle, sille tuli paha mieli. Mää kyllä jo pussasin sitä ihan kamalasti ja nytse nauraa jo”
… kuluu ihanan illan yö…
”Äiti… isi… mää tiedän miks teillä on aikuistenhuoneen ovi kiinni… te vaan haluatte pussata siellä niin ettei me nähdä… mutta mää tiedän kyllä, te suupussaatte ja halitte salaa... hihihih” …. ”Mutta, voitte te silti mennä naimisiin… teillä on jo sormuksetkin valmiina sormessa..."
En taida tarvita muuta terapeuttia kuin ton nuoremman tyttäreni...
Vastaukset 120
Vanhimmat
Tulipa mieleeni kohta omasta elämästäni lapsena. Isä makaa sängyssä ja itkee salaa, luulee ettei pieni tyttö sitä näe. Pelottaa, mikä isällä on, olenko ollut jotenkin tuhma, vaatinut liikaa. Olen ollut ihan hiljaa siitä asti kun äiti lähti. Oliko se minun vikani? Paha olla, surullinen isän puolesta. Menen omaan huoneeseeni näpräämään jotain omia juttujana.... Joskus lapset kannattelevat vanhempiensa surua oman surun rinnalla, vaikka lasta pitäisi kuunnella, tukea ja suojata. Lapsi saattaa suojella vanhempaa jolla on jo muutenkin vaikeaa, omalta surulta ja tuskalta.
ah olla kärpäsenä katossa seuraamassa perheenisän ja tyttären kanssakäymistä! ihana toi likka! ei tunnu surevan, isä näppärästi käänsi surun aiheen muualle, lapselle tuttuun asiaan.
"ihana toi likka! ei tunnu surevan, isä näppärästi käänsi surun aiheen muualle"
- Totta kai tyttö suree, mutta ei voi sitä näyttä, kun täytyy lohduttaa isää!
Kylmiä väreitä menee selkää pitkin. Kuin kauhutarina. Pinnalta kiiltokuvaa, lapsen tunteet toissijaisia.
Isä imartelee itseään.
ihana tarina.
Ja ihanan mies. Olen hänen mielikuvitusnaisensa.
Terv. Justiina.
Minna_nn, "ihana tarina." Ihan karmea minusta.
Kertokaa minulle, mitä ihanaa tässä tarinassa tai miehessä näette?
Vilpittömästi haluaisin ymmärtää näkökulmanne.
Minua tarina puistattaa.
Niin muakin. Lapsen ei kuulu lohduttaa aikuista ihmistä.
Sulla ei taida olla lapsia.
Meinaan jos kohdalle sattuu jonkinsorttinen elämän katastrofi, niin voi olla vaikeata esittää aamusta iltaan iloista naamaa. Kyllä minä muistan kun ukki kuoli tai kun mummi kuoli. Ei äitini silloin yksinkertaisesti pystynyt näyttämään iloista naamaa ja olemaan oma pirtsakka itsensä.
Kukaanhan ei tässä kertomuksessa ole kuollut.
"Kukaanhan ei tässä kertomuksessa ole kuollut. "
Tarkoitatko että ainoastaan kuolemantapaus on sellainen suru, josta lapset eivät saa traumoja?
Just joo.
Suru on osa elämää, myös lapsen elämää. Lapsi saa osoittaa myötätuntoa, mikäli häneltä ei sitä vaadita, tällöin Se ei vaaranna turvallisuudentunnetta
Hyvä äijä. Ihan romuna ja silti luovii eteenpäin.
Vaan miksi on romuna? Ja mihin päin hän voisi yrittää "luovia", taaksepäinkö?
En myöskään näe tätä intiimiä perhetarinaa kauniina, vaan... Jotenkin kummaa, itse en omista lapsistani kirjoittaisi täällä ollenkaan. En "ratsasta" heillä.
Mahtava iskä. Pitkään katoin otsikkoa että uskallanko lukea, Pelotti mahdollinen itkutarina kun olen itsekin niin herkkä itkemään. Tarinasta huokui ihana lämpö. Toisaalta tuli ajatus että miten voi joku nainen olla niin sydämetön että jättää.
Todella riipaisi. Me petetyt suremme niin paljon ja kannamme koko taakkaa yksin...
Tuntuu pahalta, että pettävä puoliso uusioparineen on niin sokea tuota surua kohtaan.
Mutta mikä avaisi sokean ja tunteettoman? Vain harvalle sellainen sattuu.
Olemme yhä naimisissa, itse asiassa paljon enemmän kuin viime vuonna. Vaimon uskottomuudesta rakentelen suhdetta kuntoon ihan saman katon alla. Ei siinä muuten 4-vuotiaalle tytölle kuitata, että isiä surettaa siksi kun äiti on ihastunut ja maannut toisen miehen kanssa :-D.
Lasten kanssa tulee mieleen kaikkien näiden jokapäiväisten ihanien tilanteiden menettäminen, sillä isä menettää lapset erossa käytännössä aina. Erossa perhe on rikki ja monet tilanneyhteydet poikki, sano kuka hyvänsä mitä hyvänsä. Itse teen mitä vain, että likat lähtee maailmalle oikeat eväät kourassa, positiivisina, tasapainoisina ja sisältä ehjinä. Ero muuttaa lasta, hyvä ero ehkä vähän ja huono ero todella paljon. Erosta jää jättämisen jälki... Aina. Oma äitini jätti minut ensimmäisen kerran erossa 5-vuotiaana ja toisen kerran kuollessaan 35 vuotta myöhemmin, eikä toinen kerta missä menetys on lopullinen, tuntunut miltään ekaan verrattuna.
Sitten katselet omaa lastasi leikkimässä ja tarinoimassa kanssasi ja kysyt; ei h....tti, jos minun pitäisi tehdä sama omille lapsilleni!?
Hyvä, että kaltaisiasi miehiä, puolisoita on vielä olemassa. Äitinä ja puolisona olen samassa tilanteessa ja huomasin, että en olekaan yksin. Ei ole vielä sukupuuttoon kuolemassa sellaiset puolisot, jotka osaavat puntaroida kokonaisuutta ja asettaa omat lapsensa, jälkeläisensä etusijalle. Juuri tuota samaa haluan, että lapset lähtee maailmalle oikeat eväät kourassa, positiivisina ja tasapainoisina, ja sen eteen taistelen. Koko perhe on kuin laiva myrskyn jäljiltä auringon säteiden kimalluksessa lipuen kohti parempaa täälläkin.
Kerroin siksi, että hekin, jotka miettivät vastaavassa tilanteessa ratkaisuaan, rohkaistuisivat katsomaan elämää ja tulevaa elämää silmästä silmään. Aina se ensimmäiseksi ohjeeksi mainittu ero ei välttämättä olekaan se, joka vie tilannetta rakentavasti eteenpäin. Kannattaa miettiä, mistä kaikesta sitten eroaa, kun eropäätöksen tekee.
Aamuja vain ja. Mistä tietää, mitä kaikkea kirjoittajat valehtelevat. Olen huomannut ikävää vilppiä ja moraalittomuutta täällä palstalla juuri näissä, jotka/joka eniten moraalin perään huutelee.
Hienoa, että yritätte eteenpäin pettämisen jälkeen pettäjän rinnalla. Kerrotte, että haluatte ennenkaikkea lastenne olevan onnellisia ja saavan hyvät eväät elämää varten. Mutta miten on, oletteko itse oikeasti onnellisia? Ainakaan ap ei kovin onnelliselta vaikuta. Onnelliset vanhemmat takaa parhaan mahdollisen lähtökohdan lasten tulevaisuutta ajatellen. Ne vanhemmat voi olla onnellisia myös eri katon alla.
Joskus voi olla myös rohkeaa myöntää, että perusti perheen ihmisen kanssa, johon ei voi luottaa. Ottaa ohjat omiin käsiinsä eikä jäädä ruikuttamaan pettäjän rinnalla. Tuo ap kerjää mun mielestä säälipisteitä. Se ei tee ihmistä yhtään paremmaksi, jos antaa anteeksi itseään kohdanneen vääryyden.
Aika söpö tuo pieni episodi elämästä.
Pidä kuitenkin mielessä, että vanhempien erossa ei lapset koskaan eroa vanhemmistaan, ainoastaan vanhemmat toisistaan. Et voi tietää miten asiat menevät tulevaisuudessa. Saako "likkanne" oikeat eväät matkaan. Tuleeko heistä positiivisia, tasapainoisia ja sisältä ehjiä.
Lapset ylipäänsä saa ne eväät, jotka vanhemmat pystyy antamaan ja niillä on mentävä eteenpäin. Tai jäädä paikoilleen, elää menneessä. Elämä on täynnä valintoja. Elämä ei myöskään ole ikinä täydellistä. Vaikka tekisi omasta mielestään kaiken lasten parhaaksi, niin on arpapeliä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onnenarvat eivät tosiaan aina osu oman lapsen, saati kaikkien lasten kohdalle. Lapsi voi masentua jo nuoruudessa tai olla hankala kaikinpuolin. Jokin sairaus viedä elämänhalun kokonaan. Nuori voi joutua huonoille teille. Joskus jäädäkseen. Vanhemmat ovat kovin hanakoita toivomaan "lapsen parasta". Silti pyyteettömimmissäkin toiveissa on kosolti oman parhaan tavoittelua. Kun lapsen elämä ei mene vanhempien toiveiden ja käsikirjoituksen mukaan, vasta silloin rakkaus todella punnitaan.
Kuten jo sanoin, erossa vanhemmat eroavat. Vanhempien suhde lapsiin säilyy yleensä sellaisena kuin ennen eroakin. Jotkut isät tosin ovat ryhdistäytyneet isäksi nimenomaan vasta avioeron jälkeen. Tunnen monta eronnutta isää, jotka ovat yhteyksissä lapsiinsa päivittäin, vaikka nämä asuvatkin äitinsä luona. Lasten ollessa isänsä luona mm joka toinen viikonloppu, isät viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin ennen eroa. Moni isä myös eron jälkeen ymmärtää, että äidin aika kuluu useinkin kotitöiden ja lasten hoitamisessa, omaa aikaa ei jää yhtään. Kuin vasta eron jälkeen. Siis hyvässä tapauksessa. Useat isät eivät edes halua tavata lapsiaan eron jälkeen. Ennen eroa ovat olleet kyllä joskus paikalla, mutta hyvin harvoin läsnä lasten elämässä.
Kumpi noista kahdesta yllä olevasta nyt sitten ruikuttaa pettäjän rinnalla? Ohjathan heillä näyttää olevan hyvin käsissä.
Mitä tarkoitat?
EI KUN MINÄ! Minäpäs toivottelen iltoja KAIKILLE!!!!
Munstapas kaikki tykkää.
"Aika söpö tuo pieni episodi elämästä."
- karmea pikemminkin.
Varmastikin aika viiltäviä tilanteita tuollaiset. Siinä on Perheenisällä aika jämäkkä ote rakentaa perhe kasaan ja luoda onnellinen ympäristö vanhemmille ja lapsille. Toivottavasti vaimo ymmärtää minkä kanssa on tekemisissä, ei tuosta asenteesta voi pahaa sanoa.
Missä jämäkkyys? Hakee tosiaan aktiivisesti sääliä, ja ruikuttaa vaimosta. Eivät vaikuta kumpikaan vahvoilta ihmisiltä, mitä noista kirjoituksista saa ymmärtää. Eivät tiedä kumpikaan mitä haluavat.
Ei elämän tarkoitus voi olla avioliitto. Mikä on heidän elämänsä tarkoitus?
Todellakin säälitää miehen osa erossa, kun jää aina yksin. Itse olen isäni jättämä tytär ja kyse on siis todellakin jättämisestä, ei pois kotoa muuttamisesta ja kannan asiasta ikuisia arpia.
Mutta myöskin siitä, miten äitini eli kulissiliitossa isäpuoleni kanssa 10 vuotta.
Voin omalta kohdalta väittää, että lapset sopeutuvat nopeasti, mutta kodin sisällä jatkuva epäterve ilmapiiri syö lastakin koko ajan sisältä. Tärkeintä on onnelliset vanhemmat.
12 11
Miten niin mies jää erossa yksin? Kyllä useinkin lapset viettävät aikaansa isänsä, etävanhempansa luona. Ehkäpä sitä enemmän, mitä vanhempia lapset ovat. mitä vanhempia lapset ovat, sitä todennäköisimmin he muuttavat omilleen.
Ja vaikka ei olisi perhettä, niin ei kenenkään tarvitse olla yksin. Voi hakeutua ystävien seuraan yms.
No voi, mikä nyyhkytarina. Tuollako yrität hankkia ansiotonta arvonnousua. Tuollainen ei yleensä vetoa tervemieliseen ihmiseen, vaan kysytään, mitä muuta olet. Mitä muuta olet tehnyt.
Täällä on hyvä kirjoitella kasvottomana, kun kukaan ei tiedä, minkälainen maakari olet. Olet ehkä sairas NAINEN... Onko vieressäsi ehkä lapsen lisäksi kaljapullo. Tiedän muutaman kaljasankarittaren, jotka ovat laittautuneet paksuksi, ja senjälkeen huutavat suureen ääneen sairasta: vaadin moraalia -huutoa kännisestä suustaan.
Lastensuojelulla olisi töitä.
Tuo on vain ote ihan tavallisesta päivästä. Kyllä tässä on tehty paljon, jos huomioidaan että uskottomuus tilanteena lähti purkautumaan joulun alla... niin voisi kuvitella että jonkinverran tunteet myllää yhä tuon suhteen. Anteeksianto ei tee parempaa ihmistä, henkisesti puolta vahvemman kylläkin.
Olemme "melko onnellisia" juuri nyt ja kun meillä kerran on avaimet olla jälleen 100% onnellisia, niin miksi heittää se menemään?? Kulisseista ei ole kysymys, ne ihmiset miettii aivan muita asioita kuin me... jos miettivät mitään.
Vanhemmat eroaa = perhe on perinteisessä mielessä hajalla. Jos isä ei kykene olemaan lasten kasvattaja & tuki yhdenvertaisesti äidin kanssa, niin on turhaa ryhtyä isäksi. Tiedän mitä on uusperhe, missä äitipuoli hakkaa edellisen liiton poikaa kunnes tällä on 15 vuotiaana tarpeeksi voimaa vetää takaisin... ja vasta sen jälkeen, kun oli varoittanut että jos koskette vielä kerran, niin vedän takaisin. Ja kyllä, vedin takaisin. Tiedän useita tarinoita, missä äiti on myrkyttänyt lapset niin isää vastaan, etteivät ne edes aikuisena halua tavata tätä, soittavat lähestymisyrityksistä poliisille. Toisia tarinoita, missä lapset näkee äidin fuulin läpi ja täysikasvuiseksi tultuaan jättävät äidin henkisesti ja muodostavat uudelleen terveen suhteen isään ja tämän uusperheeseen.
Kyllä niitä idioottimaisesti hoidettuja eroja on luultavasti enemmän kuin "minun pari tuttua.... ja nyt aurinko senkun paistaa" - tarinoita. Niistä huonoista harvemmin puhutaan kun asia piilotetaan parhaan mukaan.
Arvonnousua?? Öh, saako täältä jotain plussapiste-bonuksia vai mikä toi juttu on? Säälipisteistä...ihan helmi kommentti!! Jos joku kirjoittaa tänne tavanomaisen nylkytyksen sijaan empaattisen tarinan ihan arkipäiväisestä tilanteesta joka on oikeasti iloinen ja joka päättyy illalla nukkuviin lapsiin & seksistä hikisiin vanhempiin, niin mikä osa tuossa on säälipisteiden hakua?
Sekö, ettet itse pysty mihinkään?
Olen sitä mieltä, että sinulle petetyksi tuleminen on merkinnyt jotakin muuta, kuin mitä se olisi merkinnyt jollekin toiselle.
Tapaus on kaivanut esiin omia lapsuuden aikaisia traumojasi, josta kerrotkin. Voisit mennä terapiaan purkamaan niitä. Ei millään pahalla, mutta muuten kuljetat ikävää menneisyyttäsi tulevaisuuteen, ja kumppanisi joutuu kärsimään turhasta myös.
Minun mielestäni suhteesi on yhä vaarassa, sinun menneisyytesi takia eniten.
Tarkoitin, että mitä muuta "Perheenisä", olet tehnyt elämässäsi kuin viettänyt häitä ja kuksinut kamun paksuksi?
Perhe on hajalla, jos sen ihmissuhteet ovat hajalla. Kehykset eivät kerro todellista tilaa.
"Jos isä ei kykene olemaan lasten kasvattaja & tuki yhdenvertaisesti äidin kanssa, niin on turhaa ryhtyä isäksi. "
Monet kuitenkin ryhtyvät isäksi, mutta jättävät isän hommat tekemättä, puolisonkin. Kaikki. Siksi juuri huonosta ja idioottimaisesta liitosta erotaankin. Omalla ja lasten kohdalla se olisi vain plussaa, jos lasten isä olisi halunnut erota. Ei hän halunnut. Kenelle hän silloin olisi osoittanut mieli- ja väkivaltaa? Tosin väkivalta paljastui vasta eromme jälkeen. Sitten kun lapsista nuorinkin oli 12v.
Olikos sitä hikistä seksiä ennenkuin vaimo petti? Vai tuliko se kuvioihin mukaan vasta pettämisen paljastuttua? Mä paljastan nyt sulle salaisuuden, jotka vain naiset tietää: Nainen pettää monesti vasta siinä vaiheessa kun ei saa enää omalta mieheltään sitä mitä haluaa ja kaipaa. Olkoon se sitten tajunnanräjäyttävää seksiä tai muuten läheisyyttä, huomiota, ymmärrystä ja arvostusta. Mitä rouva selitti syyksi pettämiseen?
Mä petin mun miestäni. Ja käryn käytyä tuli seksiä harrastettua hiki päässä. Sen takia kun oli niin kova morkkis tekemisistäni. Seksi antoi hetken unohduksen (etenkin kun kuvitteli oman miehen tilalle sen toisen). Joo, tiedän, ei tarvitse haukkua, kamalaa ja törkeää. Mitenkä lienee teidän kohdalla?
"Olen sitä mieltä, että sinulle petetyksi tuleminen on merkinnyt jotakin muuta, kuin mitä se olisi merkinnyt jollekin toiselle.
"
Eiköhän jokainen reagoi petttämiseen omalla yksilöllisellä tavallaan. esimerkiksi minä reagoisin käyttäytymällä väkivaltaisesti ja siten samalla polttaisin kaikki sillat takanani.
Useimmat reagoivat toisin.
Mistä ihmeestä sinä päättelet, etten olisi hoitanut menneisyyden asioita menneisyydessä, nykyisiä asioita nykyisyydessä?
Olen itse asiassa ylpeä siitä, että olen tasapainoinen ja monia paljon vahvempi tuollaisesta ajoittain haasteellisesta lapsuudesta huolimatta.
Tuo esimerkki on siitä, että huonot vanhemmat eivät omaa eivätkä osaa antaa lapsilleen työkaluja käsitellä tunteita ja vaikeita tilanteita. Minä en sitä virhettä tee, en tehnyt 20 vuotiaana enkä tee 44 vuotiaanakaan.
Kyllä minä tilanteen ongelman tunnistin heti aikuistuttuani eli kun hallinnan menettänyt äitipuoli turvautuu väkivaltaan, niin hän ei jätä lapselle mitään vaihtoehtoja kuin puolustautua. Olen toiminut aiheen suhteen keskustelun avaajana ja loppuunsaattajana neljän sisareni, äitini ja isäni kanssa... äitipuolen kanssa ei voi keskustella, sillä hän on mielestään tässä asiassa yhä oikeassa. Se on ihan ok, annan hänelle anteeksi sen, että hän ei koskaan oppinut nielemään sitä, että olin isäni elämän rakkauden enkä siis hänen poika. Ei hänen ole pakko sitä nielläkään, hän voi elää sen kanssa omalla tavallaan sillä välin kun minä elän omaa elämääni omallani. Kaikki on hyvin.
Olen sen verran rohkea ja itseni kanssa sinut, että otin tuon asian esiin esimerkissäni... siitä huolimatta, että tiedän ihmisten joutuvan näillä palstoilla hengiltä ruoskituksi pienemmistäkin.
Eli, voisitko ystävällisesti jättää tuollaisen hömppä-psykoanalytiikan väliin.
Toki arvostan huoltasi suhteeni jatkon suhteen, mutta olet vähän hakoteillä sen syitä miettiessäsi.
Ei ole tytölle hyväksi kuitenkaan, että käytät häntä terapeuttinasi. Tilanne on kääntynyt päälaelleen, kun tytön pitää huolehtia isän mielialasta. Pinnalta katsoen hilpeää ja lämminhenkistä, mutta onko sitten kuitenkaan. Tyttö ei tunnu surevan. Todellisuus on muuta.
Mielestäni, kun tai jos, selviät tapahtuneesta, et kirjoita "petettynä" elämisestä, etkä "pettäjistä", vaan tunnet itsesi "voittajaksi".
Minun mielestäni.... Olet näköjään lukenut kirjoituksiani toisesta stringistä - hyvä sinulle.
Ihan vaan selvennykseksi jos ymmärtäminen on vaikeaa:
On yksi asia joutua petetyksi eli uskottomuuden kohteeksi ja aivan toinen asia tuntea itsensä tai... olla voittaja.
Olen molempia.
Jouduin petetyksi ja olen voittaja tämän asian ratkaisemisessa. Voisin olla esimerkiksi petetty luuseri paiskaamalla koko porukan elämät roskikseen uskottomuuden jälkeen jne jne. Kaksi eri asiaa.
Kun olen selvinnyt tilanteesta, en kirjoita mitään tälle palstalle. En ainakaan itsestäni - ehkä auttamaan toisia tuntemaan toivoa omissa tilanteissaan.
"esimerkiksi petetty luuseri paiskaamalla koko porukan elämät roskikseen uskottomuuden jälkeen jne jne. Kaksi eri asiaa."
Minkälaiset mahdollisuudet sinulla on pistää lähiyhteytesi noin alas? Onko vaimosi riippuvainen sinusta?
". Voisin olla esimerkiksi petetty luuseri paiskaamalla koko porukan elämät roskikseen uskottomuuden jälkeen jne jne. Kaksi eri asiaa."
"Minkälaiset mahdollisuudet sinulla on pistää lähiyhteytesi noin alas? Onko vaimosi riippuvainen sinusta? "
No voi höpö höpö nyt. Kun en ole luuseri niin minun ei tarvitse miettiä mitään tuosta.
On olemassa paljon ihmisiä jotka omasta mielestäni on luusereita tuollaisessa tilanteessa... eli kun on paljon menetettävää, he toimivat silti tuhoisasti jatkon kannalta. Olen tuota mieltä, sinun ei tarvitse.
Ap. "”Miksi isi itkee”
… lasten kanssa kotona"
- Niin miksi?
Miksi mies itkee lapsensa seurassa? Ei pitäisi.
" Ap. "”Miksi isi itkee”
… lasten kanssa kotona"
- Niin miksi?
Miksi mies itkee lapsensa seurassa? Ei pitäisi."
Pitäskö sen sitten jättää lapset yksin kotia ja lähteä jonnekin muualle itkemään?
Miksi yleensä ihmiset itkevät?
Siksi että
1) tietoisesti haluavat itkeä
2) siksi että itkettää eikä sille mitään mahda
3) jotain muuta, mitä?
helppo se on sanoa, ettei lasten nähden saisi itkeä... mieheni tunnustettua pettämisensä, en minä ainakaan ollut niin skarpissa mielentilassa, että olisin voinut aikatauluttaa itkuni vain niihin hetkiin kun lapset eivät olleet paikalla... me päädyttiin siihen ratkaisuun että lapsille kerrottiin "äitillä ja isillä on riitaa asioista, ja siksi äiti on väilillä kovasti surullinen. mutta teillä ei ole mitään hätää ja äiti ja isi selvittää asiat kyllä", meidän lapset siis jokun vuoden vanhempia kuin AP:lla.
nyt on vuosi kulunut ja mieli jo paljon rauhallisempi, ja nyt voin jo itkut aikatauluttaa yöaikaan.
tsemppiä perheenisälle, et elä helppoja aikoja.
Toivottavasti et kuitenkaan näin hakenut lapsestasi hoitajaa itsellesi, kuten perheenisän nelivuotias isälleen:
"...”Anna mä pusu-halaan sua niin sulle tulee hyvä mieli”
...."halipus".....
”Onksny parempi? Mullon vaikka kuinka paljon haleja jäljellä”
”...uskon sen… Kiitti, nyt ei ole mitään hätää koko maailmassa”
”Sää voit tulla mun viakkuun nukkuun, mun kaikussa on turvallista”
”Kiitti… se onkin turvallisin kaikku maailmassa”
”Mä voin nukkua sun rinnan päällä ja sitsä voit nukkua mun kaikussa”"
Aikuisen pitää hakea tukea toisesta aikuisesta, ei lapsesta. Ammattiauttajalle voi hakeutua.
Miten paljon on mahtanut tukeutua vaimon virkaa hoitaneeseen, ennenkuin tämä otti ja ajatteli hetken vaihtaa aikuiseen.
Kyllä lasten nähden voi itkeä, jos oikein itkettää. Lapset, ihan pienetkin suhtautuvat asiaan eritavoin. Joku kysyy miksi äiti itkee, kuuntelee vastauksen, jää ehkä viereen vähäksi aikaa ja lähtee omiin leikkeihin. Joku katselee vanhempansa romahdusta hetken, ei kysy mitään, menee pois.
Omalla kohdallani oli mielenkiintoista toisen lapseni kohdalla. Hän oli reilu kaksivuotias, kun itkin hänen nähtensä. Hän tuli ja löi minua. Sama toistui myöhemmin. En voinut ymmärtää, silloin. Kysyinkin asiaa, mutten saanut vastausta. Kummallisen ilmeen vain.
Myöhemmin erottuani paljastui, että lapsen isä oli pahoinpidellyt häntä koko lapsuuden ja osan nuoruutta. Vanhempi sisarus vahvisti tiedon. Kysyin miksette sanoneet minulle. Vastauksena sain "sinulla oli jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa isän kanssa". Niin. Ajattelin kyllä erota lasten isästä jo 10 vuotta aiemmin. En eronnut. Siksi koska ex olisi alkanut taistella lapsista. Taistelua hän yritti erossa saada aikaiseksi vieläkin, kun kaikki lapset olivat jo täyttäneet 12v ja heidän mielipidettään kuultiin. Ei onnistunut.
Pieni lapsi kyllä pelästyy jos äiti tai isä itkee.
En tiedä onko tällästä soveliasta kirjottaa tähän ketjuun, mulla ei ole lapsia, mutta... Joskus reilu 10v sitten olin kihloissa 8-9-vuotta naisen kanssa jota luulin oikeaksi kunnes tämä hyppäs sänkyyn mun hyvän (ei parhaan) "kaverin" kanssa sain tietää asiasta yllättäin, tulin kotiin en pitänyt ääntä makasin sängyllä ja kyyneleet valui poskelle. Meidän tyttö-kissa jota rakastin yli kaiken hipsi äänettömästi viereeni ja nuoli poskeni kuivaksi, sieppasin tämän kainalooni ja totesin "Mulla on sentään jotain syytä elää vielä".
Tälle nartulle soitin seuraavanapäivänä, että hakee tavaransa välittömästi pois, mutta kun näin ei käynyt pakkasin kaikki tekstiilit pihalle lumisateeseen, eikä kaduta/ikävöitytä enää yhtään.
Pikku-Miisu-tyttö nukkui muutamavuosisitten kainalooni vaikean sairauden murtamana ja vieläkin itken haudalla käydessäni.
Hän oli mun pikku-tyttöni jonka puolesta olisin tehnyt mitätahansa.
Tyttöni mun
Tämä oli liikuttava tarina. Sai kovankin kriitikon silmiin kyyneleet. Mutta ennen kaikkea, ajattelen sinun olleen yhtä itsesi kanssa. Toimit reippaasti ja varmasti oikein. Ei miehen kaverin kanssa kuulu olla, vaikka olisi kummoinen pettäjä.
"Pieni lapsi kyllä pelästyy jos äiti tai isä itkee. "
Mutta ei se siitä kumminkaan mitään traumoja saa.
Minä veikkaan että lapselle on hyväksi nähdä ihan tavallista elämää eikä elää pumpulissa. Kyllähän se "ei itketä, ei pyydetä apua, pärjätään yksin"-eetos tulee osana kasvatusta. Jos vanhemat eivät koskaan itke vaan aina purevat hamasta, niin eiköhän lapsikin opi että itkeminen on nynnyjen hommaa.
,.,.,.,..,
Ei välttämättä. Ainakaan perheissä, joissa SAA näyttää tunteensa. Lapsuudenkotini olisi varsin italialaistyyppinen. Siellä itkettiin, riideltiin, huudettiin, mutta myös rakastettiin, halattiin ja naurettiin. Pieni lapsi vaistoaa hyvin herkästi kodin surullisen ja itkuisen ilmapiirin. Vaikka vanhemmat näyttelisivät kuinka hyvin roolinsa, eivät itkisi tai osoittaisi suruaan, niin lapsi pelkää tällaista aivan varmasti enemmän kuin rehellistä tunteiden osoittamista.
Tämähän on aivan eri tilanne. Tässä tapauksessa perhetilanne ei ole italialaistyyppinen, jos äiti itkee sitä, että isällä on toinen nainen. Perhekriisiin liittyvät tunteet pitää käsitellä jossakin muualla, vaikkapa sitten ammattiauttajan kanssa. Itkeminen lapsen kuullen tai kuulematta ei sinänsä tietenkään ole se pointti, mitä tarkoitin. Oleellisinta tässä on, että aikuinen on niin suuressa tunnevyöryssä, ettei hallitse omaa käytöstään. Ja tähän hänen täytyy hakea apua jostakin kodin ulkopuolelta, jos toisen puolison kanssa asiasta ei pysty keskustelemaan.
Tärkeintä on lapsen kannalta, ettei lapsi joudu lohduttajan ja vanhemman tunteita kannattelevan rooliin itkevälle vanhemmalle, kuten ap:n tilanteessa on käynyt.
Kotona ei saa olla surullinen ja tuskaisa ilmapiiri ja se on vanhempien vastuulla. Vanhempien pitää etsiä apua itselleen. Lapsi ei ole auttaja ja vanhemmat itkun kuuntelija.
"Tärkeintä on lapsen kannalta, ettei lapsi joudu lohduttajan ja vanhemman tunteita kannattelevan rooliin ", "Kotona ei saa olla surullinen ja tuskaisa ilmapiiri"
Tuo ei todellakaan ole tärkeintä. Tärkeintä lapselle on, että perhe on elää rehellistä ja oikeudenmukaista, turvallista ja rakkautta sisältävää elämää. Vanhemman avoin suru ei ole poissa näistä arvoista. Jos vanhempi on surullinen, ei sitä pidä yrittää epärehellisin keinoin piilottaa, sillä lapsi kyllä vaistoaa surun. Aikuisen suru ei tarkoita sitä, että lapsi ei saisi hänelle kuuluvaa turvaa ja rakkautta. Surun syy kerrotaan lapselle hänen kypsyytensä mukaisesti.
Kyllä se on tärkeintä, että lapsi ei joudu lohduttajaksi vanhemmalleen. Sellainen on lapsen hyväksikäyttöä ja vahingoittaa lasta.
Lapsella on oikeus olla lapsi. Hänelle ei ole hyväksi joutua kannattelemaan vanhempansa tunnekuormaa.
Tämä on eri asia kuin se, ettei surun tunnetta saa näyttää.
Aikuisen tulee ennen kaikkea olla lapselle tukena ja turvana, että lapsi saa rauhassa käydä läpi omat kokemuksensa suhteessa vanhempien pettämiskriisiin.
Aikuisen täytyy pysyä aikuisena suhteessa lapseensa, että lapsi saa olla lapsi.
Lapsi rakastaa varauksetta vanhempaansa ja haluaa pitää hänet hyvällä mielellä, mutta tätä ei saa käyttää hyväksi, vaan lasta täytyy suojella.
"Tärkeintä on lapsen kannalta, ettei lapsi joudu lohduttajan ja vanhemman tunteita kannattelevan rooliin itkevälle vanhemmalle, kuten ap:n tilanteessa on käynyt."
"Kotona ei saa olla surullinen ja tuskaisa ilmapiiri ja se on vanhempien vastuulla. "
No ihan höpönlöpön pöpön.
Oletetaan että saat kuulla äisiti, isäsi, veljesi ja koko sukusi kuolleen lento-onnettomuudessa. Meinaatko lähteä siltä seisomalta ulos itkemään ja muutat pariksi kukaudeksi evakkoon, ettei lapset vahingossakaan näe että olet surullinen?
Kyllä ilot ja surut kuuluvat arkeen. Jos isä tai äiti itkee, niin sitten itkee, kunhan ei kaada sitä surua lapsille. Se, että lapsi huomaa vanhemman itkevän, on ihan eri asia kuin alkaa pitämään lasta jonain terapeuttina.
Kunhan tunteiden näytössä pysytään kohtuudessa, niin lapset siitä sekoa.
Ihme curling-vanhemmuutta täällä havaittavissa. Lapset eivät saisi koskaan nähdä mitään ikävää ja ikävyydeksi lasketaan joka juuri äitinsä kuolinilmoituksen saaneen vanhemman suru.
"Ihme curling-vanhemmuutta täällä havaittavissa. Lapset eivät saisi koskaan nähdä mitään ikävää ja ikävyydeksi lasketaan joka juuri äitinsä "
Jos hyvin läheinen ihminen kuolee, tai jotain muuta dramaattista, asia konkretisoituu lähivuosina myös pienelle lapselle. Mutta mikä konkretisoituu, ja koska, jos toinen puoliso itkee toisen uskottomuutta?
Ihan eri asiat.
"os hyvin läheinen ihminen kuolee, tai jotain muuta dramaattista, asia konkretisoituu lähivuosina myös pienelle lapselle"
Mitä ihmettä oikein sönkötät? Tarkoitatko että lapselle ei kerrota mummon poismenosta kuin vasta muutaman vuoden kuluttua?
" Mutta mikä konkretisoituu, ja koska, jos toinen puoliso itkee toisen uskottomuutta?"
Ei hyvää päivää, mistä ihmeen konkretiasta se surun "oikeellisuus" on kiinni?
Taidat olla itse näitä pettureita jotka vain epätoivoisesti yrittävät keksiä tekosyitä sille, miksi pikku petos vain piristää arkea eikä haittaa ketään. Ja jos nyt sattuu haittamaan petettyä, niin se on sen vika jos lapset siitä kärsivät.
voi kiesus täällä on aivovammaisia ihmisiä.
"Mitä ihmettä oikein sönkötät? Tarkoitatko että lapselle ei kerrota mummon poismenosta kuin vasta muutaman vuoden kuluttua?"
Se, että sinä et ymmärrä, mitä tuossa tarkoitin, ei tarkoita ollenkaan, että minä "sönkötän", vaan ajatteluni voi muuttua puuromaiseksi, koska sinä et ymmärrä, mitä tarkoitan.
Olen sitä mieltä, että olemme eri tasoa. (Sinä tietysti ylempää ;))
Käytät niin rumaa kieltä, että en usko sinun lopulta saavan hyviä kasvatustuloksia aikaiseksi lastesi kanssa. Et pysty pitämään tuota ajatustulvaa sisälläsi kotonasikaan. Lapsistasi tulee rajoittuneita vähintään. Saatte (saamme koko yhteiskunta) olla kiitollisia, jos se jää siihen.
Sivistä itseäsi, niin voimme jatkaa kirjoittelua menestyksekkäämmin. Sekä sinä että perheesi hyötyisivät.
Lisäksi. Minun elämäni, eikä elämän arvoni pyöri pimppini ympärillä. Ei ole koskaan pyörinyt eikä pyöri. Minun arvoni määrity pimpistäni käsin. Mieti nyt hiukan sinäkin joskus yläpäälläsi.
Tämähän kirvoitti ihan hyvän keskustelun... pikkuisen polarisoi ihmisiä, mutta ei se mitään - johtuu varmaan pitkälti siitä, että kuinka kukin tuon kirjoituksen omien kokemustensa pohjalta tulkitsee.
Kysymykseen aikaansaamisesta... ? Mitähän tuolla oikein tarkoitettiin? 6500 euron nettotuloja, yli 30 ihmisen työllistämistä firmassa, viittä vailla kahta akateemista tutkintoa vai mitä?? Tuollaisten julkituomisella ei saa täällä mitään positiivista aikaan.
En tietenkään käytä lasta terapeuttina, sehän on selvä eikä tuon suhteen ole mitään epäselvää. Meidän perheessä kaikki näyttää tunteensa ja lapsia suojellaan keskusteluiden, isojen surujen tms. suhteen. Tuo kuvastaa hyvin sitä, että kuinka ihanasti tyttö on tottunut läheisyyteen ja kuinka vilpittömästi se on jakelemassa pusuja haleja... vaikka lasten keskenäisen lällättelyn päätteeksi.
Ei tässä tilanteessa mitään imartelun aihetta ole... tilanne on kauhea oikeasti ja teen joka päivä parhaani, että tilanne korjaantuu. Muuta en voi tehdä.
Lapsia kun katselee ja leikkii niiden kanssa... ja siinä vaiheessa kun tajuaa, että koko homma olisi voinut voisi hajota alkutekijöihinsä, niin kyllä siinä vaiheessa alkaa itkettämään... pelko, suru ja helpotus samaan aikaan. Lapset eivät tiedä pettämisistä eikä takana olevasta kriisistä mitään, eikä niiden kuulukkaan tietää. Tärkeintähän on, että aikuiset ovat läsnä, ovat turvallisia ja tekevät selväksi, että mikään ei lapsen vika, mikään ei ole loppumassa ja että aikuiset ovat siinä heitä varten aina, joka päivä, joka hetki. Niinkuin onkin.
Lapset tietävät yllättävän paljon. Enemmän kuin uskoisit.
Ei herättänyt sympatioitani sinun tarinasi minussa.
Lapsi haluaa suojella vanhempaansa, ja heittäytyy pusu-hali -linjalle.
Lapset tietävät kaiken, eivät vain osaa kommunikoida. Tuo lapsi ei selvästikään ole heittäytynyt mihinkään vaan on sama oma itsensä tuossakin tilanteessa.
Herätti ja saa minun sympatiani 100%. Perheenisä rakastaa koko perhettään täysin rinnoin, ratkoo ongelmia ja pyrkii tasapainoiseen onneen. Plussat minulta siitä, että kirjoitti tuon ja vielä tuolla tavalla. Kapeakatseinen ei näe tuota tarinaa tuota terapeuttiriviä kauemmaksi.
En tiedä kuinka moni tämän ketjun jeesustelijoista on tullut petetyksi, tai kuinka monella on omia lapsia. Jutuista päätellen ei monellakaan.
Minulla on kaksi lasta ja olen tullut petetyksi. Pidän itseäni hyvänä äitinä, tai ainakin ihan kelvollisena. Minä teen virheitä, ja ajatukseni onkin se, että yritän tehdä niin vähän virheitä kun pystyn. Lähtökohtaisesti olen joutunut opettelemaan vanhemmuuden, ja joudun tekemään sitä jatkuvasti lasten kasvaessa. Parivuotiaan kanssa kun joutuu olemaan ihan toisenlainen vanhempi kuin teinin. Metsään olen mennyt monet kerrat. En ole kone tai robotti joka kykenee suorittamaan äitiyttä täydellisesti oppaiden mukaan.
Kun meillä pettäminen tuli ilmi, kerroimme lapsille avoimesti, että meillä on asiat juuri nyt hieman huonosti. Ja että tilanne itkettää minua välillä ja me riitelemmekin ehkä välillä. Mutta kerroimme asian yhdessä, ja kerroin samalla, että kestän kyllä kaiken ja olen hyvä etsimään ongelmiin ratkaisuja. Pyysin lapsiani luottamaan kykyyni ratkoa vaikeat asiat.
Itkin välillä niin, että lapseni näkivät. Huusin välillä. Paiskoin ovia. Välillä toinen lapsistani tuli lohduttamaan ja kysymään, että jaksanko (molemmat alakoululaisia). "kohtausten" jälkeen kävin sitten kertomassa, että olen rauhoittunut, että ei huolta. Välillä kävin jopa laittamassa lasten huoneiden ovet kiinni ja kerroin, että kohta varmaan huudan.
Ulkoisesti olin siis äiti helvetistä. Mutta kun asiat asettuivat taas uomiinsa, ja rauha palasi taloon - lopullisesti siis - niin kävimme lasten kanssa pitkän keskustelun siitä, mitä he olivat kokeneet ja miettineet. He kertoivat peloistaan, joista suurin oli se, että eroaisimme. Huutoa tai itkuani he eivät olleet pelänneet. Molemmat sanoivat, että se oli vain useimmiten ärsyttänyt.
Ja molemmat olivat yksimielisesti sitä mieltä, että tilannetta oli helpottanut kun olimme olleet avoimia ja kertoneet asioista ja näyttäneet tunteemme. Kerroimme myös, että kävimme ulkopuolisen luona hakemassa apua ongelmiimme. Heistä se tieto oli tuntunut hyvältä.
Nyt toinen laspsistani on jo iso teini, ja toinen tulossa tähän ikään. Aikaa on siis kulunut. Varsinkin isompi on sanonut, että jos jotain on minulta oppinut, on se asia,että kivet käännetään vaikka karjuen. Ongelmia ei paeta, piilotella eikä vähätellä.
Minusta on käsittämätöntä tuomita se, että Perheenisää on itkettänyt lastensa läsnäollessa. Miten siloteltu tie lapselle täytyy saada, jos pelätään hänen särkyvän siitä, että isällä on paha olo? Ja oikeesti, eikö lapsi saa lohduttaa vanhempaansa? Harjoitella empatiataitoja kaikkiin ihmisiin? Ei kai vanhemman lohduttaminen merkitse automaattisesti sitä, että lapsi ottaa kaikki taakat kantaakseen?
Pahemmat taakat tulevat niistä hetkistä kun huoneen keskellä seisoo virtahepo ja kaikki leikkivät, että sitä ei ole. Se rikkoo sekä aikuisen että lapsen. Huono ja paha ilmapiiri (joka lähes poikkeuksetta seuraa pettämistä!) yhdistettynä hymyileviin kasvoihin ja rauhallisiin äänenpainoihin. Se, jos mikä, on minusta kieroutunutta ja sairasta. Ei kestä kenenkään tuntevan ihmisen pää sitä.
ei itku tapa, olipa erittäin hieno kertomus teeskentelemättömältä, aidolta ihmiseltä. Noin pitää elää, sillä kukaan meistä ei selviä elämästään, ei ehkä edes perheessään ilman surua ja tuskaa.
Perheet, joissa kyetään uskottomuuden jälkeen puhumaan asioista ja kohtaamaan
tilanne avoimesti ovat perheenjäsenet mielestäni myös olleet ennen uskottomuutta läheisiä toisilleen jo ennen varsinaista "räjähdystä".
Heillä on myös suuremmat mahdollisuudet koota sirpaleet yhteen.
Myös tuhota perheyteys kokonaan Tunteet jyräävät alleen kaiken hyvän..
On perheitä, joilssa tunteet ilmaistaan toisin .Puolisot asuvat jo valmiiksi erillään
toisistaan asuessaan yhdessä .Perhe-elämä on jatkunut näennäisesti
hyvin .Sisällä kuohuu ja kuhisee ristiriitaisia tunteita.
Uskottomuus on oiva alusta tuottaamaan puolisoille toisenlaista läheisyyttä
ja seksikokemusta mitä he keskenänsä tulehtuneessa ilmatilassa kykenevät
toisilleen antamaan.
Uskottomuuspaise pesii perheen omissa nurkissa valmiina käyttämään tilaisuutta
hyväkseen.
Ainoa yhteinen tekijä näissä perheissä on uskottomuuden kokemus
Muuten perheet eroavat taustoiltaan ja hyvinvoinniltaan suuresti toisistaan.
Perheen sisäinen pahoinvointi voi olla huomattavaa jo ennen uskottomuuden
esiintuloa .Perheyhteys voi toimia myös moiteettomasti.
"Ja oikeesti, eikö lapsi saa lohduttaa vanhempaansa? Harjoitella empatiataitoja kaikkiin ihmisiin? Ei kai vanhemman lohduttaminen merkitse automaattisesti sitä, että lapsi ottaa kaikki taakat kantaakseen?"
Ei nelivuotiaan kuulu lohduttaa vanhempaansa.
Olen lapseton, silti ihmettelen mielipiteitä, että lapselta pitäisi salata perheessä oleva suru. Ihmettelen minäkin, oletteko vanhempia te, jotka moista kirjoitatte? Jos olette, kasvatatteko lapsianne ihan oman mielen mukaan, ottamatta selvää miten hyvän vanhemman kannaisi toimia?
Kasvatusoppaiden lisäksi, nettikin jo kertoo vaikka mitä, tässä vain yksi linkki:
http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/suru/lapsen-suru/
Tuossa linkissä kasvatusneuvon peruste, kuten minusta, ilman mitään opastakin,järkevän ja lastaan rakastavan vanhemman toimintatapa on:
"Lapselle on hyvä kertoa surun aiheuttaneesta tapahtumasta realistisesti, kuitenkin lapsen kehitysvaiheen huomioon ottaen."
Toivottavasti en saisi vastauksia "Oppaat on pas**aa, mä tiän ite paremmin."
"lapselta pitäisi salata perheessä oleva suru. Ihmettelen minäkin,"
Eihän tässä siitä ole kyse lainkaan,että pitäisi suru salata.
Nimimerkki Lapsi ja suru - minua kiinnostaisi tietää, mikä on saanut sinut tänne uskottomuuspalstalle tätä kertomusta lukemaan, vaikka sinulla ei ole lapsia, eikä ilmeisesti myöskään kokemusta uskottomuudesta?
Väitän, että suru ei ole aikuisen ensimmäinen ja ainoa tunne ja ajatus mielessä kun uskottomuus tulee tietoon.
Nämä ovat niin isoja ja sen tason asioita, että lapset täytyy pitää näistä tietoisesti erossa. Se on lapsen mielenterveyden ja kehityksen suojelua. Tämän suojelun tarkoitus ei ole surun salaaminen tietenkään.
Tuossa lapsen suru oppaassa kerrotaan, kuinka aikuinen voi tukea lasta lapsen surussa, esimerkiksi kuolemantapauksessa.
Oppaassa ei kerrota, kuinka lapsi voi tukea vanhempaansa, kun vanhemmalla on parisuhdeongelma lapsen äidin tai isän kanssa.
Kuolemantapaus ei ole lapsen suru, vaan perheessä suru. Riippuen kuka kuoli, surullinen voi olla äiti, isä tai molemmat. Myös lapsi, jos hlö oli hänellekin läheinen. Joten kyse on siitä, että lapsi elää perheessä, jossa vanhempi suree, ehkä hän itsekin.
Juu,juu. Kuolemantapaus on koko perheen suru.
Tarkoituksena on, että vanhemmat tukevat lasta surussa. Ei niin, että lapsi tukee vanhempia.
Tässä nimenomaisessa aloittajan kertomuksessa lapsi lohduttaa vanhempaansa ja se ei ole lapselle hyväksi.
Uskottomuus perheessä on erilainen tilanne kuin kuolemantapaus. Monellakin tavalla se on erilainen. Tunteet ovat sitä myötä myös erilaiset.
Vanhempi tarvitsee tukea. Hänen täytyy hakea sitä toisesta aikuiselta, ei omalta lapselta, vaikka lapsi olisikin halukas lohduttamaan.
Surun tunne on erittäin iso osa uskottomuuden aiheuttamaa traumaa, ja suru voi koskettaa myös pettäjää. Et taida olla itse elänyt perheessä, jossa paljastuu uskottomuus? Erilaisia surun aiheuttajia voi toki määritellä, tunnekokemus, kesto ja voimakkuus voi vaihdella, myös yhden ihmisen sielussa, päivittäin. Tunteissa on kyse henkilökohtaisesta kokemuksesta, surunkaan suuruutta tai vakavuutta ei voi arvioida ihmisen ulkopuolelta.
"Nimimerkki Lapsi ja suru - minua kiinnostaisi tietää, mikä on saanut sinut tänne uskottomuuspalstalle tätä kertomusta lukemaan, vaikka sinulla ei ole lapsia, eikä ilmeisesti myöskään kokemusta uskottomuudesta?"
Miksi sinua kiinnostaisi tietää? Näitä saa lukea ja kirjoittaa kaikki ihmiset, jotka koneenkäytön hallitsevat. Onko aikomuksesi ehkä halveksia? Ehkä hän opiskelee perheterapeutiksi. Tai ehkä hänellä on ollut ja tulee olemaan elämässä tilanteita. Ajatteletko ehkä, että parhain tilannetaju ja näkemys elämästä kehittyy Takahikiän Korvenperällä, jossa peräkamaripoika näki sattumalta hautuumaakirroksellaan eukkosen ja nai?
Näkemykset tulevat kokemuksista ja kaikenlainen äly lisää mahdollisuuksia hyödyntää näkemyksiä.
Olen petetty ex-vaimo. Täyshöynäytetty menneessä avioliitossani, jossa mies vannoi rakkautta ja että olin elämänsä ainoa nainen, päivittäin. Tipuin sitten korkealta ja kovaa. Elämän raadollisuus uskottomuuteen liittyen oli tuntematonta, se ei ollut koskettanut lähipiiriäni ennen omaa julmaa erokriisiäni. Olin uskollinen ja rehellinen, että ainakin siltä osin hyvä vaimo. Mies ei enää vaikuta elämässäni, mutta jälkiopiskelen, jotta olisin viisaampi tulevassa. Jos uskottomuus kohtaisi ystävien lapsiperheitä, haluaisin nyt heillekin olla viisas ystävä. Toivottavasti en nyt saa vastauksena, että en saa kommentoida lapsiasioita, koska itselläni ei niitä ole.
Saat kommentoida ja lukea ihan niin paljon kuin vain ikinä haluat. Tämäkään palsta ei ole perheellisten käyttöön omistettu. Mutta moni perheellinen haluaa lapsen syntymän jälkeen omia kaiken mahdollisen itselleen käyttäen lapsia verukkeenaan. Joillekin on sitten kauhea pettymys, kun ei ihan niin onnistukaan, (siis kuksimalla).
Eikä sinun, eikä kenenkään muunkaan tarvitse perustella tyhjänpäiten uteliaille osallistumistasi keskusteluun. Joku kukko omalla kököllään kiekuu ja koska on tietokone ihan ikiomalla pöydällä, jonka ympärillä vaimokin häärii, katsoo oikeudekseen kysellä mitä vain.
No, onhan kyseleminen luvallista, siis kyselijälle: mitä pöytäsi maksoi?
"Eihän tässä siitä ole kyse lainkaan,että pitäisi suru salata."
"Nämä ovat niin isoja ja sen tason asioita, että lapset täytyy pitää näistä tietoisesti erossa."
Joo, en minä tässä sano että lapselta pitäisi suru salata, vaan pitäisi tietoisesti salata suru.
Tajautko kuinka ristiriitaista pashaa suollat? Ihan käsittämätöntä skeidaa.
"Tämän suojelun tarkoitus ei ole surun salaaminen tietenkään. "
Niin, salataan koko juttu eikä näytetä lapselle surua, mutta ei tietenkään salata surua kun ollaan aina iloisia eikä varsinkaan itketä lasten nähde.
Jooopajoo.
--- en ole kukko eikä ole kökköä.
Vanhempien pitää hakea tukea muualta kuin omista pienistä lapsistä, sitä on se, että lapset pidetään erillään vanhempien avioelämän ongelmista. Lapsi menee muuten rikki sisältä.
Siis ei voi olla totta ihmisten kommentit.Eihän ap perheessä mitään tukea lapsilta haetakaan vaan kuvattiin erittäin kauniisti sitä miten suurta iloa surun keskelläkin lapsemme meille tuottavat.Perheenisä, kirjoituksesi ovat hyvin selkärankaisen ja kunnollisen miehen kirjoittamia.Kaikkea onnea perheellesi.
Aika monella logiikka viiraa... jonkun mielestä minun siis jopa pitäisi alkaa opettamaan nelivuotiasta irti tuosta tavasta keskustella & halia paljon? Meillä ei jätetä ketään yksin minkään asian kanssa, lapsille ei kerrota että äiti on nussinut vieraan miehen kanssa eikä kaikkia itkuja lähdetä autoon itkemään.
Nelivuotiaan ja kuusivuotiaan välillä on muuten valovuosien ero käsitellä asioita... ja näinollen niiden kanssa on juteltava erikseen ja täysin eri tavoin.
Hyvä vanhempi toimii ilman oppaitakin... kun muistaa lapsen ja unohtaa itsensä, niin silloin osuu käytännössä aina oikeaan. Ei lapsille kerrota mitä tapahtui jotta olen surullinen (eli tuolta suojellaan) mutta kerrotaan suurpiirteisesti että itku tulee surusta ja suru tulee kahnauksista jotka on ratkottavissa.
Perheenisä:
Jos olisin sinkku, en lähtisi kanssasi treffeille, nyt kun tiedän, kuinka vankkumaton olet.
Ensinnäkään, sinun kumppanisi ei saa sinulta aitoja tunteita, vaan tuota vankkumattomuutta, jonka olisit valmis jakamaan kenen tahansa kanssa, josta vaikka arpomalla olisi tullut vaimosi.
Minä tahdon, että mies on uskollinen minulle, ei siksi, että olen sattumalta arpoutunut kumppaniksi, vaan siksi, että näkee minussa jotakin ainutlaatuista, jonka haluaa säilyttää elämässään YHTENÄ tärkeimpänä ihmisenä. Minä tahdon nimittäin, että mies tekee muutakin, kuin pyörittelee minua ja lapsia mielessään. Yleinen hyvä ymmärrys ELÄMÄSTÄ, siis siitä, jota on myös muualla kuin meidän kotonamme, on edottomasti edellytys.
Tiedän tyypin, jonkalainen olet. Itse asiassa, suhtautumisesi elämään on negatiivinen, sinä tiedät, ja muut tietävät, että sinä et hyväksy, et sitä etkä tätä.
Puhut rumasti lastesi äidistä, jonka pitäisi olla sinun elämänkumppanisi. Ei siis tullut ihan täyttä pakettia, niinkuin toivoit, jotain on jäänyt uupumaan. Kuinka moni yleensäkään on saanut täyden lahjapaketin kaikilla lisävarusteilla tässä elämässä?
Ei pidä paikkaansa.
" jonkun mielestä minun siis jopa pitäisi alkaa opettamaan nelivuotiasta irti tuosta tavasta keskustella & halia paljon? "
Älä vääristele kirjoituksia. Tällaista ei tietenkään kukaan ole esittänyt, että pitäisi opettaa lasta halaamisesta ja keskustelemisesta.
Joko et ymmärrä, tai et halua ymmärtää asiaa.
"olen sattumalta arpoutunut kumppaniksi, vankkumattomuutta, jonka olisit valmis jakamaan kenen tahansa kanssa"
Kommenttisi on perusteeton, se pohjautuu omassa päässäsi keksimääsi väitteeseen, että perheenisän ja hänen vaimonsa suhde olisi alkanut arpomalla. Et sinä tiedä, miten heidän suhteensa on alkanut.
Aito, oikea rakkaus on vankkumatonta."Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, kaiken se antaa anteeksi.". Se jolla on puoliso, joka tähon kykenee, on saanut elämältä sen suurimman lahjan.
YmmärrysHoi
Ei ole sama ihminen, joka kirjoitti irtioppimisesta.
"Kommenttisi on perusteeton, se pohjautuu omassa päässäsi keksimääsi väitteeseen,"
Kenen väitteitä täällä pitäisi kirjoittaa?
Olen lukenut tyypin kirjoituksia, ja tullut siihen tulokseen, kun sanoin. Hän yleistää mielipiteensä koskemaan muös muita. Äh, miksi kiroitan yleensä ollenkaan?
Täällä tivataan aina välillä ymmärrystä, minä teen sen nyt.
"Äh, miksi kiroitan yleensä ollenkaan?"
Teeppä kuule palveluis kaikille ja lopeta kirjoittamine, sillä juttujesi taso on siellä nollan ja olemattoman välissä.
Varsinainen besserwisser.
Perheenisä, arvostan kirjoituksiasi paljon.Vaimosi on saanut paremman miehen kuin ansaitsee.
Iloisesti: Jos olisit sinkku, lähtisin mielelläni treffeille, iästäsi ja ulkonäöstäsi huolimatta, sillä sydämesi on hyvän ihmisen sydän. Kumppanin tärkeimmät ominaisuudet ovat rehellisyys ja uskollisuus, ja näihin elämänarvoihin kuuluva viisaus.Sinussa on tätä kaikkea.
Vakavasti: Parhaatkaan varatut evät toisille uskollisille ja rehellisille kelpaa, eivät vaikka olisivat hauskoja, rikkaita, komeita, hyvännäköisiä ja viisaita- rehelliset, kunnon ihmiset poistuvat varatun luota, jo ennenkuin edes pussaavat.
Palautat meille petetyille naisille uskon miessukupuoleen, kiitos siitä.
En ole täällä mollaamassa vaimoani. "lapsille ei kerrota että äiti on nussinut vieraan miehen kanssa" tarkoittaa sitä, että näin ei puhuta. Tuo oli esimerkki banaalista tavasta käsitellä uskottomuutta. En tarvitse sitä, tämä sattuu muutenkin jo ihan tarpeeksi.
"ja kaiken lisäksi":llä heittää setti vähän metsään...
Minä muuten saan olla vankkumaton siinä, että sallin elämäni ihmiselle erehdyksen olla uskoton, saan vankkumattomasti rakastaa tätä pahimmassakin vastoinkäymisissä, ottaa äärimmäisen luokkauksen vastaan ja niellä sen, korjata sieluni tuska, jälleenrakentaa jotain missä olen itsekin ollut osasyyllisenä ja nähdä kuinka läheisyys, hellyys ja vointi paranevat päivä päivältä. Kyse on uskosta itseen, toiseen ja meidän väliseen rakkauteen. Ihan turha nähdä minua täällä esineellistämässä jotain "ihan joku vaan" -ihmistä joka nyt sattuu olemaan tuossa rinnalla... ei, tunnen vaimoani kohtaan yhä samoin kuin 12 vuotta sitten ja olen ylpeä siitä että näin on. Tapasin hänet 32 vuotiaana, jolloin olin hyvin paljon nähneenä tarpeeksi kokenut tietääkseni että hän on suurenmoinen nainen, minulle ainutlaatuinen olento joka oli paljon enemmän kuin kukaan aiemmin.
Sen jälkeen kun kirjoitin aloituksen, on 4-vuotias muuten laskujeni mukaan lohduttanut siskoaan, äitiään ja minua 22 kertaa. Alakerran naapurin koiraa lohdutti kahdesti hississä - tassut jäässä molemmilla kerroilla. Isosisko on lohduttanut pikkusiskoaan 18 kertaa ja äitiään neljästi, minä lapsia 14 kertaa ja äiti minua kolmesti. Ei vaikuta kukaan kovin tramatisoituneelta ei...
On suht pelottavaa, että monet kokevat tuon alkuperäisen tilanteen jotenkin "järkyttäväksi", "karmaisevaksi" ja vielä v-ä-r-i-s-e-v-ä-l-l-ä äänellä... voi herranjestas sentään oikeasti. Jos itkettää niin itketään, jos naurattaa niin nauretaan. Taisi olla virhe heittää bensaa tuleen laittamalla se humoristinen terapautti-heitto siihen tarinan loppuun... jengi sai kimmokkeen kuulasta joka oli jo valmiiksi ohi taulusta.
Me jatketaan perheenä jonka lapset saa parhaat eväät täysipainoiseen elämään. Elämään johon kuuluu taitoa kunnioittaa ja arvostaa, iloa, surua, itkua, naurua, murjotusta, oppimista, halipusuja, pusu-haleja ja niin edespäin.
Ei me siihen mitään oppaita tarvita.
"Minä muuten saan olla vankkumaton siinä, että sallin elämäni ihmiselle erehdyksen olla uskoton, saan vankkumattomasti rakastaa tätä pahimmassakin vastoinkäymisissä, ottaa äärimmäisen luokkauksen vastaan ja niellä sen, korjata sieluni tuska, jälleenrakentaa jotain missä olen itsekin ollut osasyyllisenä ja nähdä kuinka läheisyys, hellyys ja vointi paranevat päivä päivältä. Kyse on uskosta itseen, toiseen ja meidän väliseen rakkauteen. Ihan turha nähdä minua täällä esineellistämässä jotain "ihan joku vaan" -ihmistä joka nyt sattuu olemaan tuossa rinnalla... ei, tunnen vaimoani kohtaan yhä samoin kuin 12 vuotta sitten ja olen ylpeä siitä että näin on. Tapasin hänet 32 vuotiaana, jolloin olin hyvin paljon nähneenä tarpeeksi kokenut tietääkseni että hän on suurenmoinen nainen, minulle ainutlaatuinen olento joka oli paljon enemmän kuin kukaan aiemmin. "
No tuo näyttää joltakin. Plussaa sinulle tuosta.
Joo-o... kun vaan tietäisit miltä tuntuu hänen kanssaan... joka päivä. En pysty olemaan soittamatta hänelle töihin, joka päivä, vaikkei suurta asiaa juuri olekaan. Vuosi toisen perään... tunne ei laannu, mikä on ihanaa.
On ikävä ja tuntuu hyvältä vaihtaa pari sanaa... :-)
Ihana nainen.
Tällaiset ylimieliset toteamukseksesi, kuten:
"ja kaiken lisäksi":llä heittää setti vähän metsään..."
"On suht pelottavaa, että monet kokevat tuon alkuperäisen tilanteen jotenkin "järkyttäväksi", "karmaisevaksi" ja vielä v-ä-r-i-s-e-v-ä-l-l-ä äänellä... voi herranjestas sentään oikeasti."
saavat ajattelemaan, että et taida kovin paljon arvostaa muita keskustelijoita, jos he eivät komppaa sinua.
On pelottavaa, että lapsia käytetään eroprosessissa vanhemman tarpeisiin ymmärtämättä, mitä ollaan tekemässä.
lisäys: eroprosessissa ja parisuhteen kriiseissä.
Onko ihan mahdoton ymmärtää, että sivistyneesti, viisaasti, tunteistakin, myös omista tunteistaan kirjoittava, yli 40v aikuinen mies on erittäin hyvä isä? Onko ihan mahdoton ymmärtää pikkutytön käytöstä suruperheessä?
Oletteko te syyttäjät kakkosia, jotka haluavat todistaa itselleen, että ukkomiehenne vaimo olisi huono äiti, haluatteko oikeassa elämässänne kenties syyttää häntä? Keksitte mielessänne mitä ihmeellisempiä kuvioita, jolla 'todistaa' äidin olevan huono vanhempi? Auttaáko toisen syyttely oman ahdistuksenne ja tuskanne käsittelyssä?
Lapsi koti,
ei ole ylimielistä vastata tuntemattoman ihmisen virheelliseen analyysiin pohjautuvaan hyökkäykseen minusta persoonana ja siitä, että mikä on minun ja vaimoni välinen suhde, miten se on syntynyt, mitä ajattelen hänestä ja mitä olen valmis tekemään jotta kaikki voimme hyvin.
Alkuperäisen tilanteen, jossa siis ainoana täältä olin mukana, suhteen on tosiaan pelottavaa kuinka ihmiset tuomitsee hm... tietämällä suurinpiirtein ei mitään koko tilanteesta tai sen taustoista.
Kyllä minä saan olla mieltä asioista, puolustaa rohkeasti kantaani, vastata kommentteihin ja niin edespäin. Ei siitä tarvitse vetää hernettä nenään, jos sieluni silmin näen jonkun ahdistuvan aiheesta ja tuhahdellen kirjoittavan tuomioitaan tänne ja sitten kirjoitan siihen sopivan karrikoivan vastineen missä ei hyökätä ketään vastaan. En hauku ketään, en piruile enkä vetele ilmaan leijumaan jääviä johtopäätöksiä kenenkään elämästä.
En parista kommentista lähde miettimään, että teenkö asioita oikein vai en. Jatkan asioiden tekemistä tavalla, jonka sydämessäni tunnen olevan oikean.
"On pelottavaa, että lapsia käytetään eroprosessissa vanhemman tarpeisiin ymmärtämättä, mitä ollaan tekemässä".
Vastaus?? ”Aivan totta, mutta kirjoita tuo oikeaan stringiin”
Meillä kun eroprosessia ei ole. Lapsia ei käytetä mihinkään, muuta kuin ehkä mummolassa kerran viikossa ja funparkissa 2-3 kertaa kuussa. Silloin tällöin käytän vanhempaa tyttöä mallina kuvauksissa. Vanhemmat pitävät huolen omista, toistensa ja lastensa tarpeista. Lapset puolestaan tekevät tarpeensa pönttöön.
Voit vapaasti väittää minua ymmärtämättömäksi idiootiksi joka ei sittenkään ole kirjoittanut julkaisematonta aforismikirjaa, kauppatieteilijänä innovoi laitteita, tee taidetta, urheile, hoida kotia, pidä autoaan 76:ksi tärkeimpänä asiana elämässään ja mikä tärkeintä, kasvata lapsia, hiihdä, luistele, pulkkaile, majaile, retkeile, veneile ja seikkaile heidän kanssa. Kerro iltatarinoita isin lapsuudesta siinä ukin maailmassa missä isi pikkupoikana asui, viljapellot koneineen, järvet lumpeineen, veneseikkailut ja suureen tynnyriin tehty leikkimökki. Kun se maailma joskus ihmisineen katoaa, on se tallessa lasteni mielikuvituksessa. Lapsi muistaa ikuisesti tunteen, kun se nukahtaa näihin turvallisiin tarinoihin elämästä ja mielikuvitus saa unilampaat lentämään ilman, että aikuisena vedetään diapamia selvitäkseen arjesta.
Kato, olen omassa elämässäni oikeassa ja sinä omassasi.
Minä en ole kakkonen, en ole pettäjä.
Haluan muistuttaa, että lapsia ei näissä pettämisasioissa tai aviokriiseissä pidä ottaa mukaan, lohduttajiksikaan. Lapset täytyy pitää näistä asioista erillään.
Älä nyt enään muistuta, kuulostat ihan kuluneelta vinyyliltä joka jää paikalleen jauhamaan.
Siinä, se oli ensimmäinen tähän jeesusteluun kyllästynyt kommenttini... :-)
Tämä on näissä vanhempien ongelmissa kaikkein tärkein muistaa:
lapsia ei käytetä millään tavalla, ei lohduttajinakaan.
Lasten huomioiminen on tärkein asia, oikeasti. Vanhemman on hyvä hakea apua ja tukea muista aikuisista, muuten käy näin, että läikkyy yli kotona lapsille.
"Alkuperäisen tilanteen, jossa siis ainoana täältä olin mukana, suhteen on tosiaan pelottavaa kuinka ihmiset tuomitsee hm... tietämällä suurinpiirtein ei mitään koko tilanteesta tai sen taustoista."
Tuo on totta, ja juuri siksi näitä kirjoituksia täällä ei voi eikä pidä ottaa myöskään henkilökohtaisina loukkauksina, joiden perusteella luo suhdettaan muihin ihmisiin. Niinpä minäkin olen ainoa, joka olen ollut omassa elämässäni mukana alusta asti. Ja siksi oman elämäni paras asiantuntija.
Eli ainakaan minä en ole "tuominnut", vaan noiden tekstien perusteella, jotka eivät tietenkään kerro sinusta ja sinun elämästäsi, kuin mitä pienen valonsäteen verran on mahdollista valaista.
Olen yrittänyt esittää haasteellisia näkökulmia, vastauksia ja kysymyksiä. Mutta tuo oli todella hyvä, mitä kirjoitit sinun suhteestasi vaimoosi, ja hänestä nimenomaan positiivisessa mielessä.
Ja tuo toinen kirjoittaja, joka kirjoitti, että olet vasta prosessisi alussa. Voi olla niin. Tulet varmaan kokemaan erilaisia tunteita vaimoasi kohtaan. Eli tulet katselemaan tasapainoisena ihmisenä jalat maassa kaikkea. Olet ehkä lopulta antanut anteeksi vaimollesi, näet itsesi ja tilanteen realistisesti.
Tunnetko henkilökohtaisesti vaimosi sivusuhteen? Siitä varmaan tulee ilkein juttu. Sinulla on kaikki oikeus ajatella itsestäsi kaikkea hyvää. Se on kumma, kun yleensä itsestään saa ajatella kaikkea pahaa, mutta jos joku ajattelee hyvää, se kyseenalaistetaan herkemmin. Ehkä se on yleinen vallitseva masentunut mieliala.
Mitä vaimosi sanoo itse syyksi, miksi hän on mennyt sen toisen kanssa?
Ihan kumma ketju.
Perheenisä yrittää selviytyä uskottomuuskriisistä, joka on hänen kohdallaan vasta alussa. Ja näyttää selvinneen tähän asti aika hyvin. Kokemuksesta voin sanoa, että pahin vasta tuloillaan, mutta siitäkin selviää.
Koko perhe kärsii, jos yksi perheen jäsenistä voi huonosti. Minusta jokin muu ajattelutapa on ihan sairas. Että muu perhe jatkaisi iloissaan eloa kun yksi "meistä" voi huonosti. Että läheisen perheenjäsenen suru ei koskettaisi kaikkia? Tavalla tai toisella.
Minusta siinä ei ole vieläkään mitään pahaa, että lapset kohtaavat elämässään myös niitä vastoinkäymisiä. Eräs hyvin arvostettu ammattilainen pitää vanhemman yhtenä tärkeimmistä tehtävistä tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Jotta sitten pystyvät rakastavassa ympäristössä harjoittelemaan elämää varten. Että se uhmaikäisen kiukku ja raivo jalostuu vuosien saatossa, kun kaikkea haluamaansa ei kuitenkaan tässä elämässä saa. Välillä kun näkee näitä minä - minä -aikusia raivoamassa, niin vahvistuu vain se käsitys, millaiseksi EN toivo lasteni kasvavan. (nyt menin hieman sivuraiteille, juu)
Ja sama surun ja ongelmien edessä. Lasta voi valmentaa tasapainoisempaan aikuisuuteen opettamalla, että elämässä tulee surua, ongelmia ja riitoja, mutta tärkeintä on opettaa se tieto, että niistä selviää.
Perheenisän ajattelu isänä on tässä ketjussa vastuullista aikuisuutta ja sellaista vanhemmuutta, josta monen kannattaisi ottaa oppia. Poikalapsen äitinä toivoisin, että poikani kohtaisi aikuisena Perheenisän kaltaisen miehen kasvattaman tytön. Sellaisen tytön, jolle miehen tunneilmaisu ja tunteiden näyttäminen on luonnollinen ja normaali asia. Jos tulevaisuudessa on enemmän Perheenisän kaltaisten kasvattamia lapsia, niin suomalainen mieskin saataa voida paremmin ja kyetä jopa puhumaan...
Ehkä tällä palstalla ei kestetä sitä, että joku ei toimi stereotypioiden mukaan. Kun mies ei uho väkivallalla ja hauku vaimoaan huo..raksi, niin se tuntuu....oudolta?uhalta?erilaiselta?pelottavalta?
Vai onkon se niin, että suurin synti on se, että hän ei ole heiluttelemassa eropapereita vaan puhuu ymmärryksestä ja kenties jopa aidosta anteeksiannosta? Onko se, että kertoo haluavansa jäädä yhteen pettämisestä huolimatta, niin kamala asia?
n tiedä millainen ihminen Perheenisän takana on. Mutta hänen kirjoitustensa perusteella on vaikea ymmärtää näitä kommentteja. Joihin hän - hyvästäkin syystä - ärtyy hyvin maltillisesti. Osassa vastauksissa heitellään aika ala-arvosia kommentteja.
Toivottavasti kukaan ei ota tosissaan tällaista neuvoa näihin uskottomuus-asioihin liittyvissä perhekriiseissä:
"Eräs hyvin arvostettu ammattilainen pitää vanhemman yhtenä tärkeimmistä tehtävistä tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Jotta sitten pystyvät rakastavassa ympäristössä harjoittelemaan elämää varten. ..."
Tämä pettymysten "tuottaminen" tarkoittaa sitä, että lapselle ei pidä antaa kaikkea periksi, mitä lapsi keksii pyytää tai haluta. Että on ne rajat lapselle.
Ei ole tarkoituksenmukaista saattaa lasta vastatusten sellaisten asioiden kanssa, joita hän ei pysty ikänsä puolesta käsittelemään.
Ei itku tapa nimimerkki, et ole nyt sisäistänyt olennaisia asioita, mistä tässä keskustelussa on ollut kyse.
kdg..lle.
No ehkä en ole sisäistänyt tämän ketjun punaista lankaa. Saattaa olla.
Pidin ehkä liian itsestäänselvyytenä sitä, että jokainen vanhempi tajuaa ilman rautalankamallia, että pettymys ja kriisi (pettäminen, avuioero yms) ovat eri asia. Taisin jopa laittaa kirjoituksessani sulkuihin, että menin nyt hieman sivuraiteille kun puhuin pettymyksen "tuottamisesta" lapselle.
Ikävä, että en osannut ilmaista itseäni siltä osin riittävän selkeästi.
Se kappale pujahti tekstiini, kun osasta ketjun kirjoituksista tuli sellainen tunne, että osa ihmisistä vielä(kin) kannattaa curling-vanhemmuutta. Itse pidän sitä aika huonona asiana. Mutta kukin kulkee tyylillään.
Vaikka alan jo varmaan toistaa itseäni kuin papukaija, niin tarkennan tähän, että uskon lasten kasvatuksessa siihen, että lapsi tulee kohdata avoimesti ja rehellisesti myös vaikeuksien kohdatessa perhettä. Uskon, että kissan nostaminen pöydälle sen piilottelun sijaan antaa pelottavassa tilanteessa lapselle mahdollisuuden kertoa ja sanoa omia tunteitaan julki. Ja jotta en joudu enempiä selittelemään, niin sanon nyt sen selvästi senkin, että lapsi kohdataan aina lapsena, ikäkautensa mukaisesti. Ei lapsen tarvitse tietää sisältöjä, yksityiskohtia tai aikuisten parisuhteeseen kuuluvia asioita. Mutta sen voi sanoa, että vanhemmilla on vaikeaa, ja että olo tuntuu surulliselta ja vihaiselta. Lapselle on hyvä sanoa, että aikuiset osaavat kyllä hoitaa asiansa ja ratkoa ongelmansa.
Nämä ovat varmaan kuitenkin sen verran isoja asioita, että ei olisi kannattanut tänne alkaa kiireessä ja sen kummemmin ajattelematta laittelemaan.
Hyvää jatkoa Perheenisälle.
Niin, itsellä lapsuudessa suurin pelko oli isän ja äidin mahdollinen ero ja se mihin minä joutuisin ja kumman kanssa minä asuisin. Yhteishuoltajuus ei olisi koskaan onnistunut. Isä olisi muuttanut toiselle puolelle Suomea.
Kuvittelin lapsuudessa isäni pettävän, mutta asia olikin toisin päin, äiti petti.
Vasta aikuisena yli 18v. ymmärtää niitä puheluita joita äiti soittaa kakkosmiehelle ja kuinka pahalta se tuntuukin kuunnella vierestä miten kumppania petetään ihan avoimesti ja miten sitä itse pystyy olemaan hyvä ihminen.
AP:n tarina ja kirjoitukset on arvostettavaa luettavaa, kypsän ja harkitsevan ihmisen tekstiä. Monet arvostelijat ei joko osaa elämää tai eivät tajua tarinan ydintä, missä isä rakastaa perhettään ehdoitta.
Kjhheikki, sinä näet tämän kertomuksen mahdollisesti vain miehen, petetyn miehen näkökulmasta.
Lapsen näkökulmasta aloituskertomus ei ole mitenkään hyvä, koska isä käyttää lasta lohduttajanaan, Tämä voi johtua siitäkin, että isä on menettänyt oman äitinsä samanikäisenä, kuin hänen tyttärensä nyt on. Äiti jätti hänet. Näitä asioita isä ei ilmeisesti ole koskaan käynyt kunnolla läpi.
Aivan uskomatonta tekstiä.Eikö sulle lapsi ja koti vieläkään ole mennyt perille ettei kukaan ole käyttänyt lasta lohduttajanaan.Vaan apn kirjoitus ollut kuvausta lapsen tuomasta auringonpaisteesta ja ilosta surun keskelläkin.Onko se niin vaikeata ymmärtää.Kirjoitat kuin paraskin psykologi asioista joista et nähtävästi ole piiruakaan ymmärtänyt.Mies vaikuttaa selkeästi ajattelevalta ja älykkäältä uskolliselta mieheltä.Lopeta turha haukkuminen, hän ei sitä ansaitse.Eikä sun psykologiointias ainakaan.Onnea perheen tulevaisuudelle edelleen
Luin vielä raapustuksiasi lisää lapsi ja koti.Sinä todella toistat itseäsi kuin jotakin mantraa hulluna ja väitit perheenisästä asioita jotka eivät millään tasolla pidä paikkaansa.Todella ärsyttävää.Ei näköjään moni muukaan ihminen ole pointtia ymmärtänyt.Siinä älyllinen, ajatteleva mies.Perheen pää joka ei ole uskoton häntäheikki.Hän on hyvä isä j ayrittää olla myös hyvä aviomies vaimonsa uskottomuudesta huolimatta.Uskomatonta kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä osoittava ihminen.Todella pitkälle henkisesti kehittynyt.Ei ansaitse tollasta vaimoa.Eli lopettakaa ihmisen arvostelu.Näillä palstoilla riittää pettäjäluusereita ja kaiken tason huijareita kyllä haukuttaviksi.Hyvää jatkoa tälle perheelle ties jo kuin monennen kerran toivottelen
Ei pidä paikkaansa. Olen 54 vuotias vaimon pettämisen vuoksi eronnut mies ja minulla on monta lasta tuosta liitosta. Lapsen näkökulmasta tuo juttu on mielestäni tasan yhtä viaton kuin isänkin näkökulmasta. Minulla on lukemattomia tuollaisia kokemuksi lasteni kanssa, surun aihe oli joskus hajonnut lelu tms. Näin minä sen tulkitsen - sinä puolestaan jatkat tuon saman toistamista. Sinä et tiedä sitäkään, että kuinka hyvin AP on äitinsä eron käsitellyt eikä sinulla ole mitään tuon väittämän "Tämä voi johtua siitäkin, että isä on menettänyt oman äitinsä samanikäisenä, kuin hänen tyttärensä" - taakse.
Luultavasti kirjoitat toiseen aiheeseen toiselle nimerkillä.
H.Heikki
hajonnut lelu on eri asia kuin kaaos vanhemman mielessä. Ihan eri tason tunne.
Lapsen näkökulmasta ei ole viaton. Mies kuuluu parisuhteeseen, lapsi ei kuulu parisuhteeseen. He molemmat kuuluvat perheeseen, eivät parisuhteeseen.
Olit sitten Heikki 54-vuotias tai mitä tahansa.
Olen oman näkemykseni mukaan eräänlaisessa "parisuhteessa" jokaiseen perheenjäseneeni. Tosin tietenkin vain vaimon kanssa oli sukupuolista kanssakäymistä.
Tuollainen yksinkertaistamisen yrittäminen tämän aiheen puitteissa on hölynpölyä.
Perheenisä on rohkea, luottavainen ja hieno mies. Rohkea kirjoittaessaan tuon tänne, luottavainen että ihmiset ymmärtää tarinan ytimen ja hieno mies antaessaan anteeksi teon, joka niin monissa perheissä johtaisi eroon.
Jos joskus saan pojan, olis ihana että hän saisi perheenisän tapaisen miehen kasvattaman vaimon.
Siis lapsi terapeuttina. On lapsella raskas vastuu. Hänhän ei voi elää normaalia ja omaa lapsuuttaan kun isä itkee ja häntä pitää lohduttaa. Jotenkin roolit keikahtaneet.
Sairas aloitus. Kammottava. Ei lapsen kuulu olla perheensä terapeutti. Hänen pitää saada turvalinen lapsuus ilman huolia aikuisista.
Kakkonen on pettäjän terapeutti, noin yleensä. Tuliko hei projisoitua oma asema lapseen?
lasta huolettaa... sinä olet niin pihalla, ettei sanotuksi saa. Oikeasti, aivan ulkona siitä mistä tuossa on kyse.
Mutta toki, jos yhteen karrikoivaan lauseeseen tarttuminen saa sinut mukavuusvyöhykkeelle, niin minun puolesta ok. Kaikki on hyvin - siis ainakin meillä.
Siis mitä helvettiä ihmiset, missä vaiheessa tässä tarinassa sanottiin, että käytettiin lasta terapeuttina? Alkuperäinen kirjoitus toi vain kauniisti esille sen, kuinka lapset voivat olla se päivänpaiste joka tuo surunkin keskelle hyvän mielen. Eihän tuossa kirjoituksessa missään vaiheessa sanottu, että tämä perheenisä oli itkenyt ja valittanut tuolle lapselle. Se, että itku joskus pääsee ja lapset sattuvat olemaan paikalla on vain inhimillistä. Vai eikö petetty saisi olla surullinen? Tuskinpa tämä perheenisä nyt tälle nelivuotiaalleen vuodattaa kaiken paskan siitä, että kuinka äiti on pettänyt jne.
Itse olen todellakin kokenut sen mitä on olla terapeutti omille vanhemmilleen ja tuo ei ole lähelläkään sitä paskaa, kun äiti ja isä molemmat kertovat kuinka on niin paska olo, että voisi lopettaa elämänsä. Jos olisikin vain lapsuudessa jäänyt sille tasolle, että hiljaa olisi itketty ja yritetty vielä suojella lasta äitinsä petokselta. Lapsi on tunteva ihminen ja huomaa helposti omien vanhempiensa mielentilan. Se, että peitellään surua koko ajan saa lapsenkin helposti ajattelemaan, että itku ja suru on pahasta. Tämä sitten ruokkiikin yleistä käsitystä: miehet ei itke tai että itku on jotenkin väärin.
Suru on asia jota pystyy käsittelemään avoimesti ilman, että muka hakee terapeuttia. Muistan kun sisareni tytär kuoli synnynnäiseen keuhkovikaan, keuhkovika löytyi vasta ruumiinavauksessa. Totta kai sisareni ja hänen miehensä itkivät, totta kai heillä oli paha olla ja heidän vanhempi tyttärensä, joka ei täysin vielä ymmärtänyt asiaa yritti heitä lohduttaa ja ihmetteli miksi isi ja äiti ovat surullisia. Vaikka kuinka yritin itsekkin hautajaisissa pitää kyynelet poissa en siihen pystynyt, joten voin vain kuvitella sen surun mikä on vallannut sisareni ja hänen miehensä.
Pettäminen ei tietenkään ole sama kuin oman lapsen kuolema, eikä niiden aiheuttamaa surua voi verrata, mutta pointtini on se, että kun ihminen suree, antaa hänen surra rauhassa, mikään ei olisi pahempaa kuin padota ne surut syvälle sisään, jossain vaiheessa ne kuitenkin sieltä ulos pyrkivät. Järkyttävää miten ihmiset saavatki käännettyä tämän asian tätä perheenisää vastaan. "akka petti sen takia kun olet noin säälittävä paska". "sinä et ole mies etkä mikään kun annat lapsesi tulla lohduttamaan" Lopettakaa oikeasti. Olisi hauska tietää mitä miehen olisi pitänyt tehdä tuossa tilanteessa kun lapsi tulee lohduttamaan sanoa, että painu pois siitä?
Aika kiva tarina. Perheenisä otti riskin kun kirjoitti tuollaisen tänne, sillä ihmiset tykkää poimia jutuista jonkun pienen osan ja alkaa jauhamaan siitä jotain negaa.
Plussat Perheenisälle multa ainaki
Pakko kuitata AP:n kokemukset täsmälleen samoiksi kuin omani kun samassa suossa tarvoin. Selvittiin kuiville koko porukka.
Perheenisälle
6 kk takana... ja neljän ihmisen elämä edessä.
Pakko kertoa, että itkut on itketty, taistelut on taisteltu ja elämä...oikeastaan rakkaus voitti. Kaikki on hyvin, yöt nukutaan aikuiset yhdessä rakastellen ja lapset omissa sängyissään... ehkä sinne 04:00 saakka kunnes tulevat aikuisten kaikkuun loppuaamuksi. Petikaverin nuortuminen 30 vuodella yön aikana hersyttää itsetuntoa aina.
Lapset on ehjiä, aikuiset on ehjiä ja perhe on eheämpi kuin koskaan.
Aina terapeutti oli minun terapeutti, ulkopuolinen ammattilainen jonka kanssa pystyin enempään kuin mitä ikinä yksin.
Kun tämän ketjun lukee näin jälkeenpäin, niin on valitettavaa että jollain tapaa katkerat ihmiset kelaa tarinan ytimen sivuun, joko vasempaan tai oikeaan laitaan, poimii tarinasta mahdollisimman pimeät piirteet ja alkavat jauhamaan baskaa edistääkseen omia, todella outoja moraalikäsityksiään. Ihan kuin ihmisillä ei olisi jalat maassa ollenkaan, kuin ne jalat ei edes tietäisi miltä märkä nurmikko tuntuu.
Olen Perheenisä. Olen lasteni isä joka ajattelee aina vain heidän parastaan. Olen vaimoni mies joka ajattelee aina vain hänen parastaan. Olen mies tämän perheen ytimessä ja se on jotain, mistä en luovu koskaan. Elän myös omaa elämääni joka on täynnä harrastuksia, taidetta, kulttuuria ja ystäviä.
Hei perheenisä!
Luin koko tarinasi joka kosketti vanhan miehen mieltä. Olen syvästi pettynyt siihen empatian puutteeseen mikä näyttää vallanneen toisen puoliskon keskustelijoista.
On mahdotonta tietää ovatko omat negatiiviset kokemukset syynä siihen että kaikesta on pakko etsiä vikoja ja jos niitä ei oikein löydy kuitenkin epäillä ettei se mitä sanotaan VOI OLLA TOTTA. Jotain ikävää kuitenkin taustalla on jos suhtautuminen on niin negatiivista ja suorastaan vihamielistä.
Olen iloinen siitä että olette pystyneet löytämään toisenne uudestaan ja toivotan sydämestäni kaikkea hyvää sinulle, vaimollesi ja tyttärellesi.
"Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme: mutta suurin niistä on rakkaus."
Kesälomalla perheen kanssa... Kyllä siinä on oma taistonsa, kun pettämisen yksityiskohdat tunkee pääkoppaan kun kaikki on hyvin. Elämä on oikeasti tavallaan aika kamalaa, jotenkin tunteet pahasta korostuu kun suhteella on ikää enemmän vaikka oikeasti kaiken pitäisi olla helpompaa kun tuntee toisen paremmin.
Yksilöt on yksilöitä ja kun niitä laitetaan kaksi yhteen, niin silloin vaaditaan erittäin hyvä dialogia ihmisten kesken, rohkeutta oman itsensä suhteen ja oikeasti sitä ajattelua, missä toisen hyvä olo luo hyvää oloa itselle.
Omasta mielestäni kaikki muu on hölynpölyä.
Kohta vuosi takana...
OHOH!! - lapsilla onkin mielenterveys tallella, meillä menee hyvin, lasten kamuja ramppaa meillä tämän tästä ja puolisokin alkaa vähitellen toipumaan uskottomuuskeikastaan huomattuaan, että minä pääsin ensiksi jaloilleni.
Yksilön itsenäisyys, vastuu omasta onnellisuudestaan, asioista heti keskusteleminen, tilan antaminen, elämän nyt eläminen, itsensä kasvattaminen jotta samalla voi olla vielä enemmän rakkailleen...
Siinä 2013 opetukset.
Suomi24 palstalta olen oppinut sen, että ihmiset todellakin peilaavat jotain tarinaa omiin kokemuksiinsa perustuen mikä puolestaan synnyttää kirjoittajan suuntaan ihan käsittämättömiä purkauksia... tietenkin siinä käy noin, kun niin erilaiset elämäntilanteet, kokemukset ja katkeruuden asteet kohtaavat tällaisella palstalla ja etenkin tällaisen riskialttiin mutta aidon kirjoituksen tiimoilta.
Kaikki ovat oikeassa omassa elämässään... ja tätä taustaa vasten se ehkä tärkein 2013 opetus minulle on yrittää kuunnella ja ymmärtää paremmin toista, oli se sitten keskustelija tai täällä kirjoittaja, jotta voin oikeasti tajuta mitä hän sinulle kertoo. Turhan moni täällä vetelee ihmisiä turpaan lähinnä siksi, etteivät ole päässyt täysin kärryille toisen viestin ytimestä.
Jotkut arvottaa kirjoittajan sen mukaan, että lähtisikö hän treffeille tämän vai ei vaikka se nyt on vihoviimeinen tarkoitus, toinen arvottaa kirjoittajan puolison arpoutuneen tälle (?!?!?) ja kolmas pitää kirjoittajaa itsekkäänä narsistina joka imee nelivuotiaaltaan tämän viattomuuden korjatakseen itseään. Ei järin hauskaa mutta uskon, että kommentoijat on varmaan mielestään olleet ihan oikeassa.
Kuvitelkaapa, jos yhden kirjoituksen kommentointiin osallistuneet istuisivat illan samassa pöydässä, tekstit saisivat äänen ja kirjoitus saisi kasvot, niin kuinka erilaiselta tarina sillloin kuullostaisi...