Ole todellakin pitänyt itseäni "jalat-maassa"-ihmisenä, mutta nyt on pakko alkaa miettiä olenko kriisissä, kuten itse olen ajatellut toisista vastaavassa tilanteessa olevista. Jouduin sattumalta tekemisiin itseäni 31 vuotta nuoremman miehen kanssa. Hän teki asiaa luokseni asiassa kuin asiassa, lopulta tunnustaen rakastuneensa. Nauroin, ja vaikka en halunnutkaan loukata näin haavoittaneeni häntä syvästi. Anteeksi pyydettyäni, kuuntelin häntä. Aloin kuunnella häntä tarkemmin muutenkin ja huomasin kyseessä olevan todella kiinnostavan ja älykkään ihmisen. Aikojen päästä aloin huomata itsessäni merkkejä tunteista, joiden en uskonut olevan mahdollisia. Oli aivan uskomatonta, miten pyyteettömästi hän teki vuokseni asioita, näyttäen olevan tyytyväinen vain siihen että sai tulla luokseni. Toisinaan yllätin hänet tuijottamassa minua silmissään ilme, jota on vaikea kuvailla...
Näyttäisi pitävän paikkansa että rakkaus herättää vastarakkautta, sillä aloin kaivata häntä ja kuin magneetin lailla myös fyysinen olemuksemme vetivät toisiaan puoleensa. Yhdessä olomme hetket olivat täydellisiä, mutta jokin ääni sisälläni sanoi, että näin ei voi jatkua! Lapseni ovat vanhempia kuin hän! Olen pyytänyt ettei hän tulisi, sillä tarvitsen etäisyyttä asioihin. Hän on ymmärtäväinen ja on pitänyt sanansa ja pysynyt poissa, tosin viestit ovat sydäntä särkeviä. Olen yrittänyt kovettaa mieleni... Miksikö? Ehkä ajatus siitä että esittelisin lapsilleni heitä nuoremman miehen äidin poikakaverina tuntuu karsealta ja tuo typerä "mitä naapurit ja sukulaisetkin sanovat"...
Ja kuitenkin: Kenen elämää oikein elän?
.
Näyttäisi pitävän paikkansa että rakkaus herättää vastarakkautta, sillä aloin kaivata häntä ja kuin magneetin lailla myös fyysinen olemuksemme vetivät toisiaan puoleensa. Yhdessä olomme hetket olivat täydellisiä, mutta jokin ääni sisälläni sanoi, että näin ei voi jatkua! Lapseni ovat vanhempia kuin hän! Olen pyytänyt ettei hän tulisi, sillä tarvitsen etäisyyttä asioihin. Hän on ymmärtäväinen ja on pitänyt sanansa ja pysynyt poissa, tosin viestit ovat sydäntä särkeviä. Olen yrittänyt kovettaa mieleni... Miksikö? Ehkä ajatus siitä että esittelisin lapsilleni heitä nuoremman miehen äidin poikakaverina tuntuu karsealta ja tuo typerä "mitä naapurit ja sukulaisetkin sanovat"...
Ja kuitenkin: Kenen elämää oikein elän?
.
Vastaukset 4
Vanhimmat
opettaja
""ikäerosta huolimatta en ole koskaan tavannut myöskään sopivampaa kumppania itselleni.Tiedän että ikäeromme häiritsee monia.Tuntuu että on varsinaista elämän ironiaa kun vihdoin löytää täydellisen kumppanin on ikäero huomattavan suuri.Kannattaako tässä tapauksessa edes haaveilla parisuhteesta?Vai rohkeasti vain yrittää huolimatta ikäerosta? ""
Voi vastata vain omasta puolestani, mutta kehottaisin yrittämään.
Itse löysin vastaavasti maailman parhaimman puolison nuoresta miehestä, jonka kanssa meillä on myös huomattava ikäero. Hän oli seurustelumme alkaessa reilu parikymppinen.
Vastoin kaikkien odotuksia, olemme edelleen yhdessä 7 vuoden jälkeenkin. Asumme avoliitossa, koska tuttavien ja sukulaisten takia emme ole halunneet mennä naimisiin.
En olisi koskaan voinut edes kuvitella pystyväni olemaan näin onnellinen parisuhteessa, jossa ikäero on huomattava ja vieläpä näin päin että mieheni on nuorempi. Hän on lähes täydellinen puoliso.
Ainoa ikävä puoli siinä on etteivät kaikki muut ole parisuhteestamme yhtä onnellisia, emmekä siksi mainosta sitä tai tee siitä numeroa.
Jos olisimme homopari, niin silloin voisimmekin julistaa rakkauttamme jopa mediassa ja saisimme osaksemme ylistystä. Ikävä kyllä Suomalainen yhteiskunta ei ole yhtä suvaitsevainen kaikkia rakkaussuhteita kohtaan.
Kel onni on se onnen kätkeköön.
Älä kulje onnesi ohi. Vain harvat löytävät todellisen rakkauden, joka kestää kaikista vastoinkäymisistä ja muiden kaltoinkohtelusta huolimatta.
Aloittajan teksti tapaamisesta oli kuin toisinto siitä, miten tapasin nykyisen kumppanini. Tapasimme työelämän kautta. Emme työskentele samassa yrityksessä, mutta olemme yhteistyökumppaneita.
Ensin en tajunnut miehen ihastusta. Se ei tullut mieleenikään. Sitten mies kertoi tunteistaan ja jälkeenpäin huomasinkin, että monesti hän oli kutsunut palavereihin, joiden asiasisältö oli mielestäni aika ohut.
Tunteiden paljastuminen aikaansai melkoisen ajatus-sekasorron. Ja kyllä - tunteet aktivoi tunteita, kipinä kohosi päivä päivältä jne.
En olisi koskaan uskonut kohdallani, mutta ensimmäistä kertaa oikeasti mieleeni tuli kysysmys "Mitä muut ajattelevat?" Naapurit, tutut, lapset, sukulaiset, miehen sukulaiset, työelämän yhteistyökumppanit, oudot ihmiset, kuka tahansa.
Samalla mielessä pyöri tietoisuus siitä, että minua pidettäisiin puumana, saalistajana jne.Ja vaikka selviäisi, että mies on ollut se "iskijä", niin "minun pitäisi olla vastuuntunteva" jne.
Monien kimuranttien kiemuroiden jälkeen tässä nyt kuitenkin olemme - yhdessä. Mies on minua 15 vuotta nuorempi.
Tämäkään eiolisi niin ihmeellistä, jos mies olisi se vanhempi. Eikä miehet edes ajattele niin paljon sitä, mitä ihmiset ympärillä ajattelee.
Onnea kuitenkin teille.