Tajuaa että on elämänsä puolessavälissä, tai toivottavasti niin... Periaatteessa hyväksyy elämänsä, mutta käy läpi valintojaan, jos niitä nyt voi valinnoiksi sanoa. Eivät aikanaan tuntuneet sellaisilta. Tajua, että oli miten oli, haluaa elää myönteisin ajatuksin, koska kielteisyydessä ei ole järkeä. Miksi tehdä elämästään helvettiä?
Joskus tulee synkkä hetki, niin että itsekin yllättyy. Siinäkin tilanteessa on hyvä antaa itsensä kokea täysillä mustat ajatukset. Musta hetki menee ohi, ja siksi on hyvä kohdata omat paskat ajatukset.
Eilen oli musta hetki. Aloin googlata kouluajan parhaita kavereita. Mietin silloin etten haluaisi tavata heistä ketään. Olen niin pettynyt itseeni, valintoihini ja elämääni. (Näin siis tuona mustana hetkenä, huono fiilis menee ohi.) Ajattelin, että häpeän että tavallaan minulla oli vaikla mitä hienoa elämässä, kaikki mahdollista, ja sitten kai ainakin keskiluokkaisesta arvomaailmasta käsin tyrin kaiken.
Näillä kouluajan kaveteillani on ainakin ulospäin onnistuneet elämät. Totesin siis, etten koskaan halua tavata heitä. Olen "fiksu" ihminen (hah!), mutta kaiken hienon filosofisen ajattelun takana oma kokemukseni on tämä. Jos kohtaisin heitä, poistuisin tilanteesta sulkeutuneesti ja nopeasti. Kai siinä on mukana vanhat katkeruudet. Aloin jo tuolloin erottua siitä porukasta ja he alkoivat tavallaan lämmetä sisäänpäin, minä jäin ulos. Jokainen kuotenkin jo silloin tunnisti, ääneenkin, että minä olin porukan lahjakkain, mutta minulla ei ollut halua tavoitella keskiluokkaisia arvoja.
Mustana hetkenäni ajattelin, että olen luuseri. Ei ketään vanhoja kavereita eikä mitään kiinnekohtaa läheisten ihmissuhteiden kautta. Se on outoa, koska olen ns empaattinen ja tykättävä ihminen. Kai olen tyhjän päällä ihmissuhteissani, koska olen tehnyt niin luuseri - valintoja. Puolisokin on paljastunut ihmisekski, joka ajattelee rahaa ja enimmäkseen itseään. Siinä esimerkki luuseri -valinnastani. Aikanaan käänsin selkäni avioitumiselle ihanan, empaattisen ja rakastavan miehen kanssa, jonka kanssa olin asunut yhdessä muutamia vuosia. Hänkin löysi sitten vaimon, jonka kanssa sai pari lasta.
Tässä luuserin ajatuksiani. Niistä huolimatta menen eteenpäin, pääosin elämäniloisesti, vaikka luuseri olenkin. Näillä eväillä mennään.
PS En ole koskaan aiemmin haukkunut itseäni luuseriksi. Ajatus tuli sen myötä, kun tajusin etten haluaisi tavata kouluaikani kavereita, koska häpeän, miten elämäni on mennyt.
Sitten ajattelin, että ei tarvitse olla huolissaan, että heitä tapaisin, koska kukaan heistä ei ole, eikä ole ollut minusta kiinnostunut vuosikymmeniin, vaikka aikanamme olimme hyvin läheisiä.
Joskus tulee synkkä hetki, niin että itsekin yllättyy. Siinäkin tilanteessa on hyvä antaa itsensä kokea täysillä mustat ajatukset. Musta hetki menee ohi, ja siksi on hyvä kohdata omat paskat ajatukset.
Eilen oli musta hetki. Aloin googlata kouluajan parhaita kavereita. Mietin silloin etten haluaisi tavata heistä ketään. Olen niin pettynyt itseeni, valintoihini ja elämääni. (Näin siis tuona mustana hetkenä, huono fiilis menee ohi.) Ajattelin, että häpeän että tavallaan minulla oli vaikla mitä hienoa elämässä, kaikki mahdollista, ja sitten kai ainakin keskiluokkaisesta arvomaailmasta käsin tyrin kaiken.
Näillä kouluajan kaveteillani on ainakin ulospäin onnistuneet elämät. Totesin siis, etten koskaan halua tavata heitä. Olen "fiksu" ihminen (hah!), mutta kaiken hienon filosofisen ajattelun takana oma kokemukseni on tämä. Jos kohtaisin heitä, poistuisin tilanteesta sulkeutuneesti ja nopeasti. Kai siinä on mukana vanhat katkeruudet. Aloin jo tuolloin erottua siitä porukasta ja he alkoivat tavallaan lämmetä sisäänpäin, minä jäin ulos. Jokainen kuotenkin jo silloin tunnisti, ääneenkin, että minä olin porukan lahjakkain, mutta minulla ei ollut halua tavoitella keskiluokkaisia arvoja.
Mustana hetkenäni ajattelin, että olen luuseri. Ei ketään vanhoja kavereita eikä mitään kiinnekohtaa läheisten ihmissuhteiden kautta. Se on outoa, koska olen ns empaattinen ja tykättävä ihminen. Kai olen tyhjän päällä ihmissuhteissani, koska olen tehnyt niin luuseri - valintoja. Puolisokin on paljastunut ihmisekski, joka ajattelee rahaa ja enimmäkseen itseään. Siinä esimerkki luuseri -valinnastani. Aikanaan käänsin selkäni avioitumiselle ihanan, empaattisen ja rakastavan miehen kanssa, jonka kanssa olin asunut yhdessä muutamia vuosia. Hänkin löysi sitten vaimon, jonka kanssa sai pari lasta.
Tässä luuserin ajatuksiani. Niistä huolimatta menen eteenpäin, pääosin elämäniloisesti, vaikka luuseri olenkin. Näillä eväillä mennään.
PS En ole koskaan aiemmin haukkunut itseäni luuseriksi. Ajatus tuli sen myötä, kun tajusin etten haluaisi tavata kouluaikani kavereita, koska häpeän, miten elämäni on mennyt.
Sitten ajattelin, että ei tarvitse olla huolissaan, että heitä tapaisin, koska kukaan heistä ei ole, eikä ole ollut minusta kiinnostunut vuosikymmeniin, vaikka aikanamme olimme hyvin läheisiä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mulla ikää jo 57v enkä ole ainuttakaan koulukaveria tavannut sen jälkeen kun koulusta päästiin, muutin heti toiselle paikkakunnalle eikä kukaan perään kysellyt. Mulla tosin oli koulussa vain yksi läheinen tyttökaveri, mutta hän menehtyi vuosi ennen kun koulu loppui.
Ei ole minunkaan elämä mennyt niin kuin nuorena haaveilin, köyhänä olen edelleen, mutta silti olen tyytyväinen elämääni.
Tsemppiä!
13 20 kiitos avautumisestasi. Näillä eväillä mentävä.
Mä ajattelen tän jutun näin nyt. Ihmisillä on omia valinnan polkuja. Yhteiskunta asettaa paineita maailmassa ja voi olla että arvomaailma olisi lähempänä jonkun toisen kulttuurin joukossa, mutta se iso mutta.... Jos ihmisen olisi tarkoitus oppia jotakin, kehittyä ja lopulta löytää koti niin helpot hommat voi kuopata. Ja juuri siksi harva ihminen palvelee kehitystä kehdosta hautaan. Mitä tietoisempi olet, sitä vähemmän samat ihmiset seuraavat elämäsi jokaista puolta. He ovat peilejä.
Lopulta oma tarina käydään läpi itse.
Koulukaverit, hmm, olen ollut tekemisissä joidenkin kanssa. Toisten en lainkaan.
Jotkut olen löytänyt uudestaan, hävittäen yhteisen polun hetken päästä.
Yhteistä on yhteinen peilauspinta, monesti ei muuta jääkään.
Häpesinkö omia valintoja. Enpä usein, ennemminkin koin syyllisyyttä etten elänyt kuten muut tai valinnut kuten muut. Nykyään se häiritsee entistä vähemmän.
Olen nähnyt niin paljon rikkoutuneita kulisseja, rahan edessä sortuvia, arvojaan uudelleen määrittelijöitä........... Tärkeintä on löytää oma sielunrauha ja oma polku, hyväksyvä mieli ja itsensä rakastaminen. Kaiken kriisin keskellä olen iloinen jokaisesta kriisistä sillä ne ovat arvokkaita hetkiä jotka vievät minut lähemmäksi itseä, viis muista.
Jotenkin olen huomannut että kun lakkasi kiinnittämästä huomiota ystäviin, alkoi ilmaantua ystävällisiä tapaamisia jotka antoi paljon enemmän ruokaa kuin ns.
elämän kaverit.
Ikäetapit kriiseineenkin on lopulta yhteiskunnan paineita. Kun katson peiliiin, näen nuoren kypsän ihmisen : D
Looser can be a winner :)
Ylentäviä, viisaita ja järkeviä ajatuksia, lucky by myself! Hienosti ajateltu!
Samantapaisia pohdintoja on ollut itselläkin ja olen samanikäinen.... Tässä iässä kai on tavallista punnita tekemiään valintoja ja sitä millaista elämästä on tullut. Sopeutuu ja asettuu tarvittaessa uuteen asentoon loppuelämää varten, koska vuosiahan on ainakin naisella ainakin 30 vielä jäljellä.
Itsekin olen ajatellut tuota puolta, ettei sitä nuoremoana tajunnut tekevänsä valintoja. Elämä vain meni niin. Nyt kun tajuaa miten kauaskantoisia vaikutuksia pienillä asioilla voi olla, monia asioita väistämättä harmittelee. Lähinnä hukattuja tilaisuuksia. Et siis ole todellakaan ainoa, joka noita pylrittelee. Minä itse ja pari muutakin ystävää on vaihtanut esimerkiksi alaa tai on juuri vaihtamassa näiden pohdintojen seurauksena.
Vanha viisaus on että onnen salaisuus on iloita siitä mitä on ja käyttää se paljon paremmin hyödykseen mitä on kuin miettiä sitä mitä ei ole. Ainahan ihmiseltä jotain puuttuu jos niikseen tulee. Jos on terveyttä, aviomies, ystäviä, on se jo paljon. Ei minullakaan ole yhteyttä vanhoihin koulukavereihin eikä oikeastaan ole kuin yksi ystävä, jota näen hyvin harvoin (en ehkä ole hänelle niin tärkeä) mutta on kuitenkin monia ihmisiä, jotka ovat tuttavia. Ja aviomies on, johon voi aina parantaa suhdetta.
Tuosta luuserijutusta vielä sen verran, että minäkin koen itseni luuseriksi siinä mielessä etten ole osannut hyödyntää tilaosuuttani. Olin siihen liian arka. Mutta olisinko kuitenkaan onnistunut koska en ollut siihen valmis? Joskus pelko suojelee ihmisitä tekemästä virhettä. En saa koskaan tietää olisinko onnistunut, vai onko se vain jälkikäteistä haaveilua. Mutta voin kuitenkin hyödyntää sitä mitä minulla nyt on käytössä. Opiskella ja kehittää itseäni hyväksymään itseni paremmin. Silloin voi hyväksyä muitakin paremin ja elämää, joka kaikilla on jostan kulmasta katsottuna luuserin elämää.
10 4, aivan fantastisia avautumisia teillä ihmiset! Tämä on todellinen aarreaitta, koska teidän kirjoituksistanne saa ammennettua niin paljon tsemppiä. Nimenomaan siitä, että ihmiset avautuvat vilpittömin sydämin.
Minä yhdyn täysin edellä oleviin kirjoittajiin. Minusta on ihanaa lukea myönteisyyttä, mutta myös sitä, että kyetään "paljastamaan" omat synkemmät ajatukset, tai heikkoudet, miten sen nyt sanoisi. Omassa aloittavassa kirjoituksessani koin eräänlaisen kääntymisen, että kykenin edes myöntämään tuollaisia luuseri -ajatuksia. En nimittäin koskaan ole antanut itselleni lupaa nähdä asioita ja elämää sellaiselta tavallisemmalta (=keskiluokkaisemmalta?) kannalta, jossa elämäni voi näytää paikoittain epäonnistumiselta. Oli helpottavaa sanoa, että joo, taidan olla luuseri. - Kivaa myöntää olevansa luuseri! So what! Who cares!
Minäkin olen nyt tässä iässä todennut, että en pidä itseäni niin kamalan merkityksellisenä, että se liikuttaisi ketään, mitä olen. (Paitsi sen verran, etten haluaisi kohdata kouluajajn kavereitani...) Siksi keskityn omaan hyvinvointiini ja läheisteni auttamiseen. Rakennan elämääni tästä käsin. Kuten 4 10, uuden ammatinkin olen opiskellut ja mahdollisesti menen, ja opiskelen vielä jotain täydentävää, niin voin saada ammattipätevyyden tiettyyn alaan, jonka voin kokea mieleiseksi.
Oikeastaan se, että kykenee tunnistamaan joitain pettymyksiään, on ihan merkkipaalu siitä, että voi alkaa kulkea uutta suuntaa eteenpäin. Kuten 10 4 upeasti ilmaisi asian: "Sopeutuu ja asettuu tarvittaessa uuteen asentoon loppuelämää varten, koska vuosiahan on ainakin naisella ainakin 30 vielä jäljellä".
Olen aloittanut omalla laillani alusta joitakin vuosia sitten.
Siihen kuului päätös, että entinen elämä ja ihmiset siellä eivät enää tähän uuteen elämänvaiheeseen kuulu.
Olen ne ihmiset kerran tuntenut ja ne on nähty ja koettu.
En jaksa, enkä halua enää niitä ihmisiä elämääni.
Ovatko elämäni valinnat olleet omiani?
Työhön liittyvät valinnat olen tajunnut pitkälti mutsin manipuloinniksi.
(Hän ei tehnyt sitä rakkaudesta, vaan vallanhalusta.)
Sen tajuaminen vituttaa!
Päätökset ovat valintoja tärkeämpiä.
Olen suht avoimena uuteen, tosin hissukseen ja välillä varovastikin mennään, sillä tekemistäni virheistä yritän oppia.
Ota itse mitä voit, mutta älä antaudu toisen valtaan; kunkin tulee kuulua vain omalle itselleen - kas siinä koko elämisen taito.
- Ivan Turgenev -
"Elämäsi paras päivä on on se, kun sinä päätät, että elämäsi on sinun omasi.
Ei tekosyitä tai anteeksipyyntöjä.
Ei ketään kehen nojautua, luottaa tai syyttää.
Elämäsi on sinun, päätät. Olet yksin vastuussa sen laadusta.
Sinä päivänä elämäsi alkaa todella."
"Keep your eye on your inner world and keep away from ads, idiots and movie stars."
= Pidä katseesi omassa ja sisäisessä maailmassasi ja kaukana mainoksista, idiooteista ja leffatähdistä/julkkiksista.
50 kympin kriisi - olisikohan se sitä, jotta täytyy hyväksyä se tosiasia, jotta moni juttu on jo mennyttä eli kuuluu menneeseen elämään.
Esim. omat vanhemmat alkavat olla poistuneita tästä elämästä: siinä sitten voi todeta, jotta suhde heihin oli se mikä oli. Enää ei voi muuttaa sitä.
Moni on jo elänyt parisuhteen tai useamman: ei auta kuin todeta, jotta oli mitä oli, se meni jo....entä, jos olisin käyttänyt tuonkin ajan johonkin toiseen ihmiseen.
Työsuhteet eivät enää vaihdu tuosta vaan: kuka nyt vanhan ottaisi, yhä harvemmat voivat vaihtaa työpaikkaa 50-kymppisinä. Voi jo alkaa ajattelemaan, jotta tämä nyt sitten on viimeinen työpaikkani ennen eläkettä.
Terveys voi alkaa reistailla - vanhuushan ei kuulemma tule yksin.
Mutta onhan elämän ilojakin: toiset tulevat höpsöiksi lasten lastensa kanssa - peuhaavat niiden kanssa enemmän kuin omiensa kanssa aikoinaan.
Eikä mikään estä sinua ryhtymästä torjumaan dementiaa ja nuortumaan: pelaa tietokonepelejä, matkustele tai käy vaikka zumba-tansseissa.
Älä jää itseksesi, vaikka työpäivän jälkeen väsyttäisikin: anna itsesi kokea uutta tai ainakin jotain työsi vastapainoksi. Sinä olet ansainnut olla hyvä itsellesi. Nyt viimeistään on sinun aikasi sinun omassa elämässäsi. Sanotko - ei ole rahaa harrastaa. Hei, sehän on vain tekosyy, aina sinä jotain keksit.
Viiden kympin kriisiä lievitetään rakastamalla itseään. Itsekästäkö - no, ei toki.
Mitä sitten jos ei olekaan niitä lapsia, lastenlapsia eikä miestäkään?
Mistä ammentaa merkitystä päivästä toiseen?
Voi vitsi, kun täällä on HYVIÄ kirjoituksia! Waude! Oh mitäs nyt -nimimerkille lapsettomuudesta: monella ei ole lapsia,ei itsellänikään. Ei kaikkien tarvitse saada lapsia ja sitä paitsi on aika itsekästä ajattelua, että jokaisella on oltava oma/omia lapsia. Minä! Minulle! Minun!
Jos kaipaa lasta elämäänsä, voi hankkiutua työhön lasten pariin. Voit sivussa joutua hankkimaan koulutuksenkin! (Nyt ovat hakuajat käsillä, mikä estää yrittämästä!) Tai voit alkaa kirjoittamaan lastenkirjaa, tms. Voit jutella naapurin lapsille, tai hankkiutua tukiperhekoulutukseen (Pride).
Minä olen pikkuisesta asti rakastanut eläimiä ja mikään ei ole niin antoisaa kuin lemmikkinsä kanssa tutustuessa ja elämästä nauttiessa. Näin minusta. Rakastan lapsia, lapset hakeutuvat seuraani ja pitävät minusta, mutta aikanani priorisoin muita asioita.
Toinen vanhemmistani kuoli ollessani nuori. Hän oli sukulaissieluni. Hän oli kultasydän ja kaunis ihminen, joka kärsi, ei tullut nähdyksi, mutta itse näki jokaisen. Tämä oli hänen karmansa. Yksi tapa minulle ammentaa merkitystä elämääni on tässä elämäni vaiheessa rakentaa omaa hyvinvointiani ja rakastaa itseäni, myös tehdä hyviä tekoja (jokseenkin kiittämättömille) läheisilleni, koska näillä teoillani (siis myös itseni rakastamisella) voin osoittaa rakkauttani tälle edesmenneelle vanhemmalleni. Hän tulee nähdyksi nyt.
Sinun kirjoitustasi edelsi kirjoitus, jossa mm siteerauksia. Siinä oli htvin viisaita periaatteita.
Löydä tie itsesi luokse ja löydät rakkauden. Tämä rakkaus alkaa vähitellen kultaamaan olemustasi ja elämääsi. Muuta emme oikeastaan tarvitse. Haleja!
"oh mitäs nyt" -nicki,
ole rohkea ja utelias, hanki uusi harrastus, sellainen, jossa on muitakin ihmisiä. Liikunnallisia tanssikursseja löytynee. Tai vieläkö jollain työväenopiston taidekurssilla olisi tilaa: öljyvärimaalaus, tiffany lasityöt, huovutus...vai tykkäisitkö enemmän jostain ruoanlaittokurssista vaiko kielten opiskelusta. Mars, mars sieltä neljän seinän sisältä muiden ihmisten joukkoon. Tai tuohon edelliseen viestiin viitaten, hanki koira, niin saanet juttuseuraa sitä lemmikkiäsi ulkoiluttamassa ollessasi.
: ) Ensinäkin todella mukavaa kun poikkeuksellisesti ihmiset ovat intoutuneet kirjoittamaan. Sitä ei oikeasti paljoa enää twitter-maailmassa näe.
Hauska miten ihmisille tulee erilaisia mielleyhtymiä lauseista ja kirjoituksista.
En varsinaisesti pohtinut omaa hätää asian tiimoilta vaan mietin vanhojen kavereitten merkitystä perheelliselle ja perheettömälle ihmisille. Hyväksyykö sitä mahdollisesti helpommin entiset koulukaverit kuin jos on perhe kenen luokse mennä.
Luuseri ja onnistuja voi olla niin monella tapaa. On myös ihmistyyppikysymys saavatko he itsensä oikeasti ulos neljän seinän sisältä. Nämä ovat kyllä tosi mielenkiintoisia, elämänmakuisia pohdintoja ja olisiko se niin että tarvitaan pitkän matkaa elettyä elämää kyetäkseen pohtia asioita joka kulmasta ilman turhia itsetunnon vaivoja.
Sattuikin, että tänään tuli yle teemalta aivan todella kaunis ranskalainen elokuva Siilin eleganssi (Le herisson, Ranska 2009)! Useimmat ihmiset eivät omaa todellista näkökykyä, eivät näe toista - eivätkä itseään. Huippukaunis elokuva.
Voi Luoja sentään!!! Olen pohdiskellut juuri näitä samoja asioita juuri näinä viime päivinä...ihmeellistä löytää ne ajatukset tästä silmieni edestä kirjoitettuna tähän viestiketjuun! Yhtäkkiä keskellä kirkasta arkipäivää on mieleeni putkahtanut välähdyksiä muistoista, kokemuksista menneistä ajoista. Lapsuudesta, kouluvuosista, ensimmäisestä avioliitosta, opiskeluista, työpaikoista jne... Olen alkanut pohtimaan sitä, että miksi olen niin helvetin negatiivinen itseäni kohtaan? Juontuuko se siitä, että koen kokeneeni niin paljon vääryyttä???!! Minua on kieltämättä kohdeltu huonosti, ja tämän olen sallinut tapahtua, koska olen ollut lauhkea kuin lammas...
Mutta toisaalta, jotain on opittu. Sana ei. Vaikeaa ollut, mutta nyt se solahtaa suusta ilman itsesyytöstä. Toinen ajatus on se, että minä olen RIITTÄVÄ. Kolmas ajatus on se, että pyri hyvään tee hyvää. Neljäs ajatus: hyväksy ja muuta mitä voit.
En ole aa-jäsen vaikka omaelämänohjeeni voikin siltä vaikuttaa... tavallinen naisen tollukka..lapseton aviossa. Sanoisin, että tuttavia on paljonkin, mutta ystäviä ei... karsittu elämästä sellaiset ihmiset pois, joita olen ystävinäni pitänyt.
Hyväksikäyttö ja toisten loputtomien huolien kuuntelijana en enää jaksanut olla, koska omatkin asia oli käsittelemättä...elämä kantaa.
Pzipper, ihan samoja kokemuksia! Uskomaton kokemus lukea toisten avautumisia samasta aiheesta!
Tuo mainitsemani elokuva, Siilin eleganssi, on filmatisointi romaanista, jonka on kirjoittanut Muriel Barbery. On käännetty suomeksi. Minä aion ehdottomasti lukea kirjan. Tosin elokuvatoteutus oli huippu!
: ) "ystävien" karsiminen on joskus erittäin tervettä. Olla aikuisena itselle rehellinen, tunnistaa mahdolliset riippuvuudet ja pelot, avaavat ehkä jotakin itsestä. Olla itsensä paras kaveri ei olekaan itsekästä vaan sitä kautta voikin alkaa rakastaa muita, ilman pelkoja ja riippuvuuksia sillä lopulta ihminen on yksin, aidosti yksin. Oivaltamalla omat käytösmallit ja hyväksymisen kautta rakastamalla itseänsä, voi löytää aitoja ihmissuhteita, ilman vaateita ja odotuksia. Yhtäkkiä eteen alkaa ilmestyä lahjoja, ystävien muodossa. On tämä vekkuli elämä. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän on peilipintaa. Suurin saavutus on se ettei ole kehdosta hautaan identtinen vaan kokemuksien myötä kasvaa niin suureksi että on aidosti annettavaa muille ja uskaltaa ottaa aidosti vastaan muilta. Kenessäkään ei tarvitse roikkua, voi antaa ja ottaa juuri sen mukaan mitä sisin on kuiskannut.