Olemme avopuolison kanssa päätyneet asumuseroon. Suurimmilta osin Hänen tahdostaan. Ollaan oltu 14vuotta yhdessä ja 2 upeaa lasta siunaantunut. Naisellani ei ole enää rakkauden tunnetta minua kohtaan ja se ahdistaa liikaa. Toki monta muuta pientä juttua lasten myötä on ajanut meitä erilleen mutta olin tai olimme aina ajatelleet että se kuuluu lapsiperheen arkeen että aina elämä ei aina ole juhlaa ja rakkauden ilotulitusta.
Olemme edelleen hyvissä ja läheisissä väleissä ja puhumme asioista suoraan. Teemme asioita yhdessä paljon ja touhuamme perheenä.
Mutta tieto siitä että asumusero alkaa n.3vkon kuluttua ahdistaa ja vituttaa todella paljon! Edes naiseni ei ole siitä varma tai ei ole ollut siitä kokoaikana kun se vaihtoehtona ilmaantui. Kokeilemme "erillään yhdessä"-menetelmää ja teemme sen sopimuksen koska tässä on paljon pelissä jo lastenkin takia.
Onko muita samaista menetelmää kokeneita? Mikä oli lopputulos? Tiedän nyt olevan meidän molempien olevan aivan rikki jo valmiiki.
Olemme edelleen hyvissä ja läheisissä väleissä ja puhumme asioista suoraan. Teemme asioita yhdessä paljon ja touhuamme perheenä.
Mutta tieto siitä että asumusero alkaa n.3vkon kuluttua ahdistaa ja vituttaa todella paljon! Edes naiseni ei ole siitä varma tai ei ole ollut siitä kokoaikana kun se vaihtoehtona ilmaantui. Kokeilemme "erillään yhdessä"-menetelmää ja teemme sen sopimuksen koska tässä on paljon pelissä jo lastenkin takia.
Onko muita samaista menetelmää kokeneita? Mikä oli lopputulos? Tiedän nyt olevan meidän molempien olevan aivan rikki jo valmiiki.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei! En ole vielä kokenut mutta edessä on.... meidän tilanne on ajautunut siihen, että ollaan niin solmussa yhdessä täällä kotona että olen hakenut asuntoa itselleni ja lapsille, en tosin sitä ole vielä saanut mutta toivottavasti mahd. pian. Meillä ihan sama tilanne että kumpikaan ei taida olla ihan varma asiasta mutta se tuntuu tällä hetkellä kuitenkin ainoalta vaihtoehdolta. Miten te käytännössä järjestätte asian? Oletteko hommanneet toisen asunnon, kaikki kalusteet yms. sinne vai onko jommalla kummalla mahdollisuus mennä jonnekin väliaikaisesti asumaan? Aiotteko viettää sitten ihan sinkkuelämää vai kuitenkin edelleen olla uskollisia toisille...? Kiinnostaa nämä asiat muidenkin näkökulmasta. Olen siis nainen, yhdessä ollaan oltu 8 vuotta ja kaksi lasta meilläkin, tämä kriisi on kestänyt n. ½vuotta. Ensi kesänä piti olla häät, jotka on nyt toki peruttu mutta on tämä raadollista...tähän vuodenaikaan minun piti alunperin olla etsimässä hääpukua ja nyt etsinkin asuntoa.... =((( Jaksamista sinulle ja kirjoittele tänne lisää!
Moi.
No harmillinen tilanne se teilläkin on. Meilläkin tämä tuntuu nyt olevan se viimeinen oljen korsi. Tuskin edes sitäkään vaikkakin välimme ovat kunnossa ja pystymme "arjen" hoitamaan ja ulkopuolisia tässä ei ole taustalla. Jotenkin vaan sellainen tunne että ei se tästä miksikään muutu...siis avovaimoni tunne puoli. Olemme molemmat 30v...sen tuoma kriisi?!? En tiedä...tuskin..
Itelle tässä on työstettävää kuitenkin melkoinen lasti ja täytyy vaan toivoa että pää kestää mukana.
Mutta asiat ovat meillä nyt niin että minä jään tähän yhteiseen asuntoon ja avovaimo muuttaa 1.3. vuokralle ja hommaa sinne kaiken tarpeellisen kalustuksen mitä ei jostain saa lainaksi tms. Olllaan käyty viime syksystä lähtien pariterapiassa (3 kertaa) ja terapeutti ehdotti asumuseroa viime kerralla jossa tehdään kirjallinen sopimus miten toimia asumuseron ajan. Ei siis sinkkuilua ja rellestämistä. Toki oman vapaansa saa viettää miten lystää mutta toista edelleen kunnioittaen. Sormukset pidämme sormissa ja emme kerro tästä järjestelystä pahemmin ulkopuolisille.
Lasten kanssa olemme tasapuolisesti mutta ei perheenä. Tietyin väliajoin sovimme jonkun päivän kun olemme koko perhe yhdessä ja teemme jotain mukavaa.
Meilläkin oli jo rahat valmiina ja suunnitelmat häitä varten ja kaikkea muuta tulevaisuudelle...
Elämä ei aina ole kuin elokuvaa, tai jos on niin helvetin huono selllainen ainakin nyt viimeiset pari vuotta. Eli ihan tuore tämä tilanne meille ei ole. Molemmin puolista miettimistä ja ajattelua mutta nyt avovaimon puolelta ensimmäinen kerta kun hakee radikaalia ratkaisua.
Lähipiiri on ollut kuin puulla päähän lyöty ja osa on jo valinnut "puolensa" joka hankaloittaa jo muutenkin vaikeaa tilannetta.
On tässä semmonen elämän mullistava retki edessä että toivoa täytyy että loppujen lopuksi paistaa se aurinko.
Puhua kannattaa, jos ei keskenänne onnistu niin sitten jollekkin läheiselle. Se auttaa oloa todella paljon!
Voimia!
Missä vaiheessa toisen rakkaus tai kiinnostus loppui? Vai oliko se alusta asti, ettei rakastunut? Nainen tietää sen varmasti. Itse naisena ainakin tiedän. Otapa siitä selvää.
"Tiedän nyt olevan meidän molempien olevan aivan rikki jo valmiiki."
"Naisellani ei ole enää rakkauden tunnetta minua kohtaan ja se ahdistaa liikaa."
Sinä olet rikki erosta, ok. Mistä nainen on rikki jos ei rakasta? Siitä että rikkoo sinua erolla? Jos hän on rikki erosta, miksi sitten eroatte ylipäätään? Toki voi asua erillään ja katsoa miten menee. Ehkä se alkaa sujua siitä ok, järjestely.
Kyllä hän on minua suuresti joskus rakastanut. Ja osoitti sen myös. Jotenkin se hukkui sinne lapsiperheen arjen jalkoihin. Pari kolme vuotta hän on miettinyt asiaa ja ei ole uskaltanut puhua pahemmin koska on pelännyt menettävänsä minut lopullisesti. En osannut olla oikeasti läsnä ja tukena kaikessa mitä hän olisi tarvinnut. Pikku hiljaa ajauduimme vaan erillemme tunne puolella...myös minä. Mutta löysin itse sen kipinän ja tunteen toista kohtaan. Hän ei vaan ole sitä löytänyt vaikka aikaa on kulunut. Sitähän minä en tiedä onko hän sitä yrittänyt ja kokeillut itse tosissaan löytää sen itse niinkuin minä tein?!?
Hän vaan on sanonut että on antanut aikaa ja jos se tunne palaisi...niin ei ole käynyt.
Terapeutti kysyi avovaimoltani että oletko varma ettet ole hukannut itseäsi. Siihen hän ei osannut vastata.
Avovaimolleni tämä on vaikeaa koska hän näkee miten minä kärsin. Sanoo että tässä olisi niin hyvä olla jos hän vain tuntisi minua kohtaan niinkuin minä häntä. Mutta toisaalta hänellä on niin suuri vapauden kaipuu että voi tehdä ja mennä miten ite haluaa. Eikä tarvitse keneltäkään lupaa kysyä. En ole häntä tarkoituksella yrittänyt kahlita mutta hän kokee sen niin. Kait se pelko mulla on ollut että menetän hänet. Hän on todella kaunis ja upea luonteeltaan niin ottajia varmisti olisi. Typeräähän mun on tommosta miettiä mutta jotenkin vaan tuntuu että se on edessä.
Hän epäröi mutta on sitä mieltä että tätä asumuseroa pitää kokeilla. Itse näen sen ehkä niin mutta jotenkin vaan tuntuu että se oli sitten siinä.
Rakkaus on julma laji, sen olen oppinut kantapään kautta. Sitä pitää arvostaa kun sirä saat. Muistakaa se niin säästyisi moni "turha ero"
Taitaa olla vapaudenkaipuu vaimolla siksi, että on löytänyt intohimolle kohteen.
Hei "onnensa hukannut", vieläkö täällä pyörit? Mikä tilanne teillä nykyään, muuttiko naisesi omilleen asumaan? Meillä on hieman tilanne muuttunut, asuntoa edelleen haen ja voi olla että lähiviikkoina sen saisinkin mutta meillä on mennyt nyt hieman paremmin...oikeastaan sen asunnon hakemisen jälkeen kun kumpikin varmasti tajusi että nyt on tosi kyseessä. Ollaan yritetty enemmän huomioida toisiamme ja molemmat myöntävät omia virheitään ja yrittävät muuttaa niitä.
Mutta on hyvin hyvin epävarma olo ainakin minulla, en tiedä mitä tehdä. Uskaltaisinko luottaa että tästä on suunta parempaan vai onko tämä kaikki vain muutoksen pelkoa, nyt saamme jonkin aikaa menemään hyvin, en otakaan asuntoa ja sama tilanne on muutaman kk:n päästä edessä. Enemmän kuitenkin kallistun siihen, että ottaisin asunnon =(. Olo on sekava, miksi tämän piti mennä näin?? Usein itken itseni uneen, kunpa saisinkin vain suunnitella pieniä häitäni onnellisena enkä murehtia päivästä toiseen olemmeko edes yhdessä enää esim. kesällä. Suunniteltu hääpäivä tulee olemaan minulle varmasti hyvin vaikea päivä, tulee suuri suru menetetystä onnesta. Jos näet tämän kerro kuulumisiasi aloittaja!
Moi vaan. Elossa ollaan..jollain tasolla.
Meidän tilanne on se että avovaimo muutti pois parisen viikkoa sitten. Siitähän se karuselli sitten lähti pyörimään, niin tunne puolella kuin käytännön asioiden hoitamisessa. Vaikeaa on olla itsekseen ja hoitaa perusjutut kodin pyörittämisessä ihan itse. Onneksi lapset tulevat säännöllisesti luokseni. Niistä saa niin paljon voimaa jaksaa vaikka vaikeaa se on heillekkin, varsinkin vanhimmalle.
On päiviä että kyllä tämä tästä ja sitten on taas ihan toista.
Meidän tilanne on vaan vieläkin niin sekava että en usko siihen selvyyttä tulevan ihan lähiaikoina.
Sen vinkin voin antaa että yrittäkää mahdollisimman vähän olla tekemisessä keskenänne ja pitää vain perus yhteys lasten takia. Meilllä se ei ole toiminut. Turhan paljon vatvottu ja oltu yhteyksissä.
Ei pääse tilanne rauhoittumaan ja puntaroimaan elämää ilman toista mikä asumuserossa aika oleellista olisi.
Olen ollut todella paljon apuna muutossa ja tavaroiden hankkimisessa ja auttanut kaikin tavoin yms. että avovaimo pääsisi hyvin alkuun. Mutta tuntuu että olettaa nyt sitten kokoajan pieniä palveluksia...
En tällä hetkellä näe yhteistä tulevaisuuttamme kovinkaan hyvänä mutta johtuu osittain tästä tahmeasta alusta mutta myös vastapuolen tunteista jotka tähän johti...ehkä jopa jo hieman omaltakin puolelta. Liian paljon sanottu kaikenlaista jota ei kuunapäivänä olisi uskonut tulevan ihmisen suusta jonka kanssa on viettänyt puolet elämästään. Vitun vaikeita asioita!
Mutta toivon että te saisitte paremman alun muutokselle ja onnistutte parhaalla mahdollisella tavalla! Alku on raju sen voin kertoa, siihen ei oikein voi valmistautua. Se on kova paikka kun ensimmäinen yö erillään koittaa mutta aurinko nousee...vielä! Tsemppiä!
Moi "miilan". Millä mallilla teidän asiat nykyisin ovat?
Meillä ei muutosta. Erillään asumme edelleen ja päivä päivältä lähempänä lopullista eroa. Mutta suuri muutos on tapahtunut itselläni. Koen ehkä selviäväni tästä. Pikku hiljaa päivä kerrallaan kohti uutta ja parempaa. Ja en, en ole kännissä vaikka vappu aatto onkin! :D