Olen tuntenut ystäväni jo kauan, hän on minulle erittäin tärkeä ja korvaamaton. Pikemminkin sielunkumppani kuin paras ystävä. En pysty kuvittelemaan elämääni ilman häntä, sen verran tärkeästä ihmisestä on kyse. Meillä ei ole mitään ongelmaa, mutta ongelma onkin minussa itsessäni...
Joskus tarvitsen uusia naamoja keille jutella ja viettää aikaa, ja haluaisinkin tehdä uusia ystävyyssuhteita. Mutta aina huomaan ajautuvani samaan pisteeseen: en jaksa panostaa uuteen kaveriin, juttelen kevyesti niitä näitä, en vain jaksa/kiinnosta tehdä sen vakavempaa tutustumista heihin. Työkavereiden kanssa juttelu riittää, en jaksaisi tavata heitä työajan ulkopuolella, mutta sitlti sisällä kalvaa tunne, että minun olisi hyvä tehdä uusiakin tuttavuuksia.
Ja aina kun lähden jonnekin ilman tätä ystävääni, mikään ei tunnu oikein miltään. Ihan jees meininki voi hyvinkin olla mutta silti alan kaipaamaan ystävääni miltein heti. Pelkonani onki, että entä jos - otan erittäin radikaalin esimerkin - ystäväni satuisi kuolemaan niin jäisin täysin yksin. Vanhat kaverini eivät huolisi minua koska en minäkään heitä huolinut.
Muuten olen enemmän kuin tyytyväinen tähän, mutta tosiaan tuo mahdollinen yksinjäämisen pelko kalvaa. Ja tätä vahvaa ystävyyttämme on jatkunut jo vuosia, eli ei mitään alunhuumaa enää. Ja ollut muitakin 'paras kaveri' juttuja ennen, mutta ei koskaan tällaista tunnetta mukana.
Onko ketään, joka voisi ulkopuolisena ja meitä kupaakaan tuntematta täysin puolueettomasti kertoa mahdollisen ongelman syyn? Ystäväni tuntee täysin samoin kuin minä, monet kerrat tästä keskusteltu. Ja monet ystävyyssuhteet olemme ns. tuhonneet tietämättämme, jälkeenpäin vasta huomanneet asian.
Joskus tarvitsen uusia naamoja keille jutella ja viettää aikaa, ja haluaisinkin tehdä uusia ystävyyssuhteita. Mutta aina huomaan ajautuvani samaan pisteeseen: en jaksa panostaa uuteen kaveriin, juttelen kevyesti niitä näitä, en vain jaksa/kiinnosta tehdä sen vakavempaa tutustumista heihin. Työkavereiden kanssa juttelu riittää, en jaksaisi tavata heitä työajan ulkopuolella, mutta sitlti sisällä kalvaa tunne, että minun olisi hyvä tehdä uusiakin tuttavuuksia.
Ja aina kun lähden jonnekin ilman tätä ystävääni, mikään ei tunnu oikein miltään. Ihan jees meininki voi hyvinkin olla mutta silti alan kaipaamaan ystävääni miltein heti. Pelkonani onki, että entä jos - otan erittäin radikaalin esimerkin - ystäväni satuisi kuolemaan niin jäisin täysin yksin. Vanhat kaverini eivät huolisi minua koska en minäkään heitä huolinut.
Muuten olen enemmän kuin tyytyväinen tähän, mutta tosiaan tuo mahdollinen yksinjäämisen pelko kalvaa. Ja tätä vahvaa ystävyyttämme on jatkunut jo vuosia, eli ei mitään alunhuumaa enää. Ja ollut muitakin 'paras kaveri' juttuja ennen, mutta ei koskaan tällaista tunnetta mukana.
Onko ketään, joka voisi ulkopuolisena ja meitä kupaakaan tuntematta täysin puolueettomasti kertoa mahdollisen ongelman syyn? Ystäväni tuntee täysin samoin kuin minä, monet kerrat tästä keskusteltu. Ja monet ystävyyssuhteet olemme ns. tuhonneet tietämättämme, jälkeenpäin vasta huomanneet asian.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.