Olen kolmekymppinen, yli 10 vuotta naimisissa ollut nainen ja ongelmani on mieheni vakaumus. Noin kolme vuotta sitten hän liittyi uskonnolliseen ryhmään joka mielestäni oli hänelle hyvä asia, jotain mikä oli tehnyt tuloaan jo pitkään ja tuntui vastaavan moniin auki olleisiin kysymyksiin. Itse olen perustavanlaatuinen agnostikko, en ole koskaan kuulunut mihinkään enkä omalla tahollani uskonut. Minulle uskolla ei ole merkitystä mutta kunnioitan ihmisiä joille sillä on.
Nyt muutaman vuoden jälkeen uskonto alkaa olla iso osa mieheni elämää. Hän käy kokouksissa, kirjoittaa materiaaleja julkaisuihin ja on mukana päättämässä mitä seuraavaksi yhteisössä tapahtuu. Minulle tämä alkaa olla suuri ongelma koska en vieläkään ymmärrä tarvetta uskoa tai olla yhteisöllinen ja keskustella maailman tulevaisuudesta ja jumaluudesta. En siis halua olla osallisena suuressa osaa puolisoni elämää ja tuntuu että tämä repii meidät kahtia. Mieheni on sanonut että jättää uskonsa jos suhteemme on siitä kiinni mutta en minä sitäkään halua. Hän on saanut paljon ystäviä ja sisältöä elämäänsä uskonsa kautta, ja ne haasteet joita hän yhteisössä kohtaa ovat kasvattaneet häntä paljon.
En aluksi ymmärtänyt kuinka suuri asia tästä vielä tulee ja nyt kun tähän on tultu en enää tiedä mitä tehdä. Miten olla osa uskovaisen ihmisen elämää uskomatta itse? Miten elää vain puoliksi mukana? Vai pitäisikö vain sanoa että hyvä, lähde yhteisöstäsi ja mennään vaan kaksin? Vai pidä yhteisösi, minä läksen..?
Onko muilla ollut samoja ongelmia? Kävikö missään hyvin?
Nyt muutaman vuoden jälkeen uskonto alkaa olla iso osa mieheni elämää. Hän käy kokouksissa, kirjoittaa materiaaleja julkaisuihin ja on mukana päättämässä mitä seuraavaksi yhteisössä tapahtuu. Minulle tämä alkaa olla suuri ongelma koska en vieläkään ymmärrä tarvetta uskoa tai olla yhteisöllinen ja keskustella maailman tulevaisuudesta ja jumaluudesta. En siis halua olla osallisena suuressa osaa puolisoni elämää ja tuntuu että tämä repii meidät kahtia. Mieheni on sanonut että jättää uskonsa jos suhteemme on siitä kiinni mutta en minä sitäkään halua. Hän on saanut paljon ystäviä ja sisältöä elämäänsä uskonsa kautta, ja ne haasteet joita hän yhteisössä kohtaa ovat kasvattaneet häntä paljon.
En aluksi ymmärtänyt kuinka suuri asia tästä vielä tulee ja nyt kun tähän on tultu en enää tiedä mitä tehdä. Miten olla osa uskovaisen ihmisen elämää uskomatta itse? Miten elää vain puoliksi mukana? Vai pitäisikö vain sanoa että hyvä, lähde yhteisöstäsi ja mennään vaan kaksin? Vai pidä yhteisösi, minä läksen..?
Onko muilla ollut samoja ongelmia? Kävikö missään hyvin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Suurin vika on sinun asenteessasi. Koeta sopia yhteiset ajankäytön rajat, milloin touhitaan yhdessä, ja milloin erikseen. Parisuhteelle pitää varata riittävästi aikaa,puolisosi ymmärtänee myös.
"Mieheni on sanonut että jättää uskonsa jos suhteemme on siitä kiinni mutta en minä sitäkään halua."
Miten voi päättää uskoa tai olla uskomatta? Voi toki olla harjoittamatta uskontoa, mutta miten omia uskoaan tai uskomattomuuttaan voi kontrolloida?
Noin muuten en ymmärrä ongelmaasi. Minä olen uskonnoton ja vaimo on buddalainen. Minun näkökulmastani se on vähän kuin joku oma harrastukseni. Se vie osan hänen ajastaan ja tekee hänet onnelliseksi. Miten ihmeessä se erottaisi meidät? Onhan meillä paljon muuta yhteistä.
Eri asia olisi, jos miehesi kontrolloisi elämääsi uskonnon nimissä tai peräti vaatisi sinuakin harjoittamaan uskontoaan. Sekään kun ei ole tavatonta uskovaisten piireissä.
Ei kysymys ole ajankäytöstä tai siitä että itse usko olisi ongelma. Menin aikoinani naimisiin ateistin kanssa ja pelkästään suunnanmuutoksen kanssa on ollut paljon tekemistä. Kuitenkin eniten häiritsee se, että usko on kotonamme joka päivä kun hän lukee iltarukouksensa, syö muuttuneen ruokavalionsa mukaan, keskustelee uskon kautta tulleiden ystäviensä kanssa.. Ei se vie paljoa aikaa mutta se tapahtuu minunkin kodissani kun minä olen täällä. Enkä haluaisi sellaista. Uskon lopettaminen tarkoittaisi siis harjoittamisen lopettamista, ns. kotipesän rauhoittamista.
Olin niin kovin onnellinen kun mieheni löysi sen mitä oli pitkään etsinyt, en silloin vaan ymmärtänyt kuinka isoksi asiaksi tämä venyisi. En halua että hän joutuu luopumaan jostain niin suuresta ja hyvästä mutta samalla en voi sietää ajatusta uskosta kodissani. Tunnen itseni petetyksi ja lähes huijatuksi. Ajattelin että osaisin elää asian kanssa mutta saa nyt nähdä..
Homma on karannut käsistä. Ei normaali uskossa olevalla ole tarvettä syödä erilailla, puhua kotona/muualla uskosta ystävien kanssa koko ajan (niin että puoliso kuulee), rukoilla ääneen, kirjoittaa uskontosta koko ajan. Ei todellakaan.
-Moni uskossa oleva ei edes käy uskontokunnissa, vaan välttää niitä kiihkouskojien vuoksi. Usko ja uskonto / lahko ovat joskus kaksi eri asiaa. Jos aiheesta keskustelee, ei saa tuputtaa mitään, sen pitää olla sivistynyttä keskustelua. Ja sen ehdoilla joka ei usko myös.
Aika ajattelematonta sinun kannaltasi. Mitä ihmettä hänen päässään liikkuu? Toivottavasti keksitte jonkun ratkaisun, sillä sinun hyvinvointisi on tärkein eikä toisen lahkotoiminta kodissasi. Toki hyvä että hän saa ystäviä sitä kautta, mutta moniko on todellinen ystävä, onkin toinen juttu? Naisia toki myös on yhteisöissä. Eikö olisi helpompaa mennä isoon firmaan verkostoitumaan tai harrastus.
Suostuuko mies muuttamaan mitään toimintatavoissaan? On kohtuullista sanoa mikä häiritsee sinua. Kerro miten kävi.
Mihin uskon lahkoon tai -lajiin tai -ryhmään hän on liittynyt?