Olemme 19-vuotiaita, ja seurustelleet 2 vuotta. Hänelle olen ensimmäinen, itsellä ollut toinenkin suhde.
Ensimmäisen suhteeni loppuvaiheilla tutustuin häneen. Eroni jälkeen liikuimme päivittäin yhdessä, ja olin onnellinen. Hän oli hyvännäköinen, huolehtiva, vastuullinen, sosiaalinen, miehekäs, ymmärtäväinen, jne. Kerroin tunteistani. Tunne oli molemminpuoleinen.
Hänellä ei ollut paljon kavereita, pari joiden kanssa lanitti viikoittain. Itselläni on kaksi kaveriporukkaa, jotka ovat minulle todella tärkeitä. Liikuimme paljon siis myös kavereideni kanssa.
Mies tuli perheeni kanssa todella hyvin juttuun, hän oli unelmavävy. Itse en hänen perheeseensä kummemmin tutustunut, kun hänen vanhempansa katsoivat sen turhaksi.
En voi tarpeeksi kehua sitä aikaa. Pidimme yllä sosiaalista elämäämme, puhuimme ihan kaikesta ja pystyimme olemaan luontevasti. Oltiin umpirakastuneita. Muutettiin yhteen vuoden seurustelun jälkeen.
Yhdessä asuminen oli todella helppoa. Pidimme molemmat huolta asunnosta, syntyi tiettyjä rutiineita joista molemmat pidimme. Hankimme koiran, josta huolehdimme tasapuolisesti. Suunnittelimme innolla tulevaisuutta, eikä kukaan olisi millään uskonut että meille kävisi jotain. Olimme täydellinen pari, kuin luodut toisilleen.
Kesällä meille tuli puolitoista vuotta seurustelua täyteen. Kaikki muuttui. Mieheni vanhemmat olivat tulleet päätökseen - he eivät hyväksy minua. Heidän mielestään ensimmäinen suhde ei saisi kestää tämän kauempaa koska muuten nuoruus kärsii. He pelkäsivät myös menettävänsä poikansa, sillä mieheni oli viettänyt 95% elämästään perheensä kanssa ja nyt hänellä olikin minut. Mies kävi kyllä 4 kertaa viikossa vanhemmillaan, 3-4h kerrallaan. Miehen äiti etsi minusta huonoja piirteitä ja valitti minusta kokoajan. Heidän välinsä ovat aina olleet läheiset, mies on kaikki riitammekin kertonut. Hän vetosi siihen, ettei hänellä ole muitakaan kenen kanssa jutella.
Ajan kuluessa huomasin kokoajan enemmän, miten hänen suhtautumisensa minuun muuttui. Hän alkoi olemaan todella räjähdysherkkä ja jopa väärät sanavalinnat saivat hänet ärtyneeksi. Mikään ei ollut koskaan tarpeeksi hyvää, kaikki olisi pitänyt hoitaa vähän paremmin. Tuntui kuin hän olisi alkanut etsimään minusta vikaa. Jos hän teki jotain ärsyttävää ja huomautin siitä, joka kerta onnistui keskustelussa kääntämään asian minuun ja aina tilanne meni siihen, että mieheni oli vihainen ja minun piti pyytää anteeksi ja lepytellä.
Kesän jälkeen miehen äiti oli päättänyt, että meidän pitäisi erota. Mua ärsytti, että mieheni kuunteli ja totteli joka asiassa äitiään ja siitä sanoinkin. Hänet oli kasvatettu niin, ettei äidilleen saanut koskaan sanoa vastaan, ja 'äiti tietää kaikista parhaiten'. Mieheni ei sietänyt, jos sanoin jotain huonoa äidistään. Kun sanoin, ettei hänen äitinsä voi tälläistä päättää koska ei hän meidän suhdettamme tunne ja tämä on meidän elämämme jne, vastaus meni suurin piirtein näin: äiti on viisas nainen ja elämää nähnyt, varmasti tuntee poikansa
"Erosimme" syksyn alussa. Mies muutti vanhemmilleen, mutta vietimme silti joka päivä yhdessä aikaa, kaikilta salassa. Kaikki oli taas kuten suhteen alussa, olimme onnesta soikeena. Mitään huonoja merkkejä miehessäni ei enää ollut. Olimme salasuhteessa, siis seurustelimme, eli emme tapailleet muita ja kaikki jatkui kuten ennenkin. Vietimme kuukausipäiviä jne
Joulun tienoilla miehen vanhemmat saivat vihiä suhteemme jatkosta ja iskivät taas väliin. Kaikki muuttui taas samanlaiseksi kuin kesällä. Hän haastoi riitaa, syyllisti jne. Tuo aika oli täyttä helvettiä, itkin joka päivä. Mies jätti minut tammikuun alussa.
Viikon päästä erosta jotenkin ajauduimme pikkuhiljaa puhumaan enemmän, hän tuli käymään aluksi viikottain ja nyt tilanne on, että näemme n.3 kertaa viikossa ja aina kun näemme, asiat ovat mielettömän hyvin ja olemme - jälleen - helvetin onnellisia. Jokin silti on muuttunut. Oon ruvennut pelkäämään. Pelkään sitä, koska kaikki taas muuttuu. Joka kerta, kun mies ei ole luonani, mietin vaan niitä 'huonoja kausia', eikä minulle jää sitä onnellisuutta päälle, mitä tunnen niin vahvasti kun olen miehen kanssa. En uskalla luottaa, että kaikki menisi hyvin. En usko että kestäisin uutta pettymystä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Minulla on yhä vakaa usko, että olemme kuin luodut toisillemme. Yhteiselomme on niin luontevaa, täydellistä, ihanaa etten mitenkään voi parempaa toivoa enkä mitään halua muuttaa. Nuo kaksi huonoa, TODELLA huonoa kautta vaan pilaavat sen kaiken kauneuden.
Tuntuu, että mieheni olisi täysin äitinsä ohjailtavissa, täysin kiinni vielä äidissään. Puhuminen tästä ei auta, olen kaikkeni yrittänyt myös psykologin kanssa, mutta ei. Hän ei ongelmaa näe.
Haluaisin niin kovasti vielä yrittää, sillä ajatuskin miehen menettämisestä sattuu niin paljon, etten saa henkeä. Tunnen silti itseni ja tiedän, että jos vielä kerrankin joudun pettymään ja mies muuttuu taas, se rikkoo minut täysin. En halua ottaa sitä riskiä.
Mitä pitäisi tehdä? Alan olemaan todella ahdistunut.
Ensimmäisen suhteeni loppuvaiheilla tutustuin häneen. Eroni jälkeen liikuimme päivittäin yhdessä, ja olin onnellinen. Hän oli hyvännäköinen, huolehtiva, vastuullinen, sosiaalinen, miehekäs, ymmärtäväinen, jne. Kerroin tunteistani. Tunne oli molemminpuoleinen.
Hänellä ei ollut paljon kavereita, pari joiden kanssa lanitti viikoittain. Itselläni on kaksi kaveriporukkaa, jotka ovat minulle todella tärkeitä. Liikuimme paljon siis myös kavereideni kanssa.
Mies tuli perheeni kanssa todella hyvin juttuun, hän oli unelmavävy. Itse en hänen perheeseensä kummemmin tutustunut, kun hänen vanhempansa katsoivat sen turhaksi.
En voi tarpeeksi kehua sitä aikaa. Pidimme yllä sosiaalista elämäämme, puhuimme ihan kaikesta ja pystyimme olemaan luontevasti. Oltiin umpirakastuneita. Muutettiin yhteen vuoden seurustelun jälkeen.
Yhdessä asuminen oli todella helppoa. Pidimme molemmat huolta asunnosta, syntyi tiettyjä rutiineita joista molemmat pidimme. Hankimme koiran, josta huolehdimme tasapuolisesti. Suunnittelimme innolla tulevaisuutta, eikä kukaan olisi millään uskonut että meille kävisi jotain. Olimme täydellinen pari, kuin luodut toisilleen.
Kesällä meille tuli puolitoista vuotta seurustelua täyteen. Kaikki muuttui. Mieheni vanhemmat olivat tulleet päätökseen - he eivät hyväksy minua. Heidän mielestään ensimmäinen suhde ei saisi kestää tämän kauempaa koska muuten nuoruus kärsii. He pelkäsivät myös menettävänsä poikansa, sillä mieheni oli viettänyt 95% elämästään perheensä kanssa ja nyt hänellä olikin minut. Mies kävi kyllä 4 kertaa viikossa vanhemmillaan, 3-4h kerrallaan. Miehen äiti etsi minusta huonoja piirteitä ja valitti minusta kokoajan. Heidän välinsä ovat aina olleet läheiset, mies on kaikki riitammekin kertonut. Hän vetosi siihen, ettei hänellä ole muitakaan kenen kanssa jutella.
Ajan kuluessa huomasin kokoajan enemmän, miten hänen suhtautumisensa minuun muuttui. Hän alkoi olemaan todella räjähdysherkkä ja jopa väärät sanavalinnat saivat hänet ärtyneeksi. Mikään ei ollut koskaan tarpeeksi hyvää, kaikki olisi pitänyt hoitaa vähän paremmin. Tuntui kuin hän olisi alkanut etsimään minusta vikaa. Jos hän teki jotain ärsyttävää ja huomautin siitä, joka kerta onnistui keskustelussa kääntämään asian minuun ja aina tilanne meni siihen, että mieheni oli vihainen ja minun piti pyytää anteeksi ja lepytellä.
Kesän jälkeen miehen äiti oli päättänyt, että meidän pitäisi erota. Mua ärsytti, että mieheni kuunteli ja totteli joka asiassa äitiään ja siitä sanoinkin. Hänet oli kasvatettu niin, ettei äidilleen saanut koskaan sanoa vastaan, ja 'äiti tietää kaikista parhaiten'. Mieheni ei sietänyt, jos sanoin jotain huonoa äidistään. Kun sanoin, ettei hänen äitinsä voi tälläistä päättää koska ei hän meidän suhdettamme tunne ja tämä on meidän elämämme jne, vastaus meni suurin piirtein näin: äiti on viisas nainen ja elämää nähnyt, varmasti tuntee poikansa
"Erosimme" syksyn alussa. Mies muutti vanhemmilleen, mutta vietimme silti joka päivä yhdessä aikaa, kaikilta salassa. Kaikki oli taas kuten suhteen alussa, olimme onnesta soikeena. Mitään huonoja merkkejä miehessäni ei enää ollut. Olimme salasuhteessa, siis seurustelimme, eli emme tapailleet muita ja kaikki jatkui kuten ennenkin. Vietimme kuukausipäiviä jne
Joulun tienoilla miehen vanhemmat saivat vihiä suhteemme jatkosta ja iskivät taas väliin. Kaikki muuttui taas samanlaiseksi kuin kesällä. Hän haastoi riitaa, syyllisti jne. Tuo aika oli täyttä helvettiä, itkin joka päivä. Mies jätti minut tammikuun alussa.
Viikon päästä erosta jotenkin ajauduimme pikkuhiljaa puhumaan enemmän, hän tuli käymään aluksi viikottain ja nyt tilanne on, että näemme n.3 kertaa viikossa ja aina kun näemme, asiat ovat mielettömän hyvin ja olemme - jälleen - helvetin onnellisia. Jokin silti on muuttunut. Oon ruvennut pelkäämään. Pelkään sitä, koska kaikki taas muuttuu. Joka kerta, kun mies ei ole luonani, mietin vaan niitä 'huonoja kausia', eikä minulle jää sitä onnellisuutta päälle, mitä tunnen niin vahvasti kun olen miehen kanssa. En uskalla luottaa, että kaikki menisi hyvin. En usko että kestäisin uutta pettymystä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Minulla on yhä vakaa usko, että olemme kuin luodut toisillemme. Yhteiselomme on niin luontevaa, täydellistä, ihanaa etten mitenkään voi parempaa toivoa enkä mitään halua muuttaa. Nuo kaksi huonoa, TODELLA huonoa kautta vaan pilaavat sen kaiken kauneuden.
Tuntuu, että mieheni olisi täysin äitinsä ohjailtavissa, täysin kiinni vielä äidissään. Puhuminen tästä ei auta, olen kaikkeni yrittänyt myös psykologin kanssa, mutta ei. Hän ei ongelmaa näe.
Haluaisin niin kovasti vielä yrittää, sillä ajatuskin miehen menettämisestä sattuu niin paljon, etten saa henkeä. Tunnen silti itseni ja tiedän, että jos vielä kerrankin joudun pettymään ja mies muuttuu taas, se rikkoo minut täysin. En halua ottaa sitä riskiä.
Mitä pitäisi tehdä? Alan olemaan todella ahdistunut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.