Eli minua toki kiinnostaisi olla ihastunut molemminpuolisesti mutta en välttämättä haluaisi mennä sen syvällisempään seurusteluun. Unelmasuhteessani tavattaisiin toista muutaman kerran viikossa, käytäisiin kahvilla, syömässä, kaupungilla muuten, urheilemassa, leffassa, katsottaisiin vaikka tv:tä kotona, keskusteltaisiin syvällisiä jne. Voitais toki pitää vähän kädestä kiinni joskus ja silittää toisen hiuksia mut tykkäisin jos suhde jäis sitten tälle tasolle. Molemmilla olis kuitenkin oma elämä ja omat tavoitteet, ei suunniteltais yhteen muuttoa tai perheen perustamista, eikä hypppämistä sänkyyn... Tää ois vähän niinku kaverillis-romanttinen suhde :) Olis ihana olla vaan ilman mitään paineita mistään.
Ketään nuoria naisia jotka ajattelee samoin?
Ketään nuoria naisia jotka ajattelee samoin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Toi on kuvitelma siitä, että voisi ohjailla tunteitaan miten haluaa.
No, oikeassa elämässä se ei ole mahdollista, koska sitä saattaa rakastuakin, ja sitä rakastumistahan sinä et voi estää.
Tärkeintä on vaan elää sen mukaan mitä eteen tulee. Jos löytyy likka, joka ei halua omia sua heti itselleen, vaan olla vain kaveri, niin toiveesi kenties toteutuu, mutta se rakastuva yksilö saatatkin olla sinä, jolloin vaikka likka haluaisikin "vain tapailla" ja pitää kädestä "vain joskus", sulla saaattaakin tunteet hyppiä silmille, niin ettet kykene olemaan hetkeäkään erossa siitä typystä.
Pahimmassa tapauksessa olet niin tunteen vietävissä, että alat epäillä tytön tarvetta saada olla yksin, ja se on sitten jo mustasukkaisuutta eli tarvetta omistaa.
Et voi suunnitella elämää etukäteen, voit vain elää, siten kun elämä sun eteesi tulee.
Niin, kyllä tuollasessakin suhteessa saa olla rakastunut toiseen, kuka sitä on estämässä. Itse olen ollut elämäni aikana niin moneen ihmiseen rakastunut että pystyn kyllä kontrolloimaan tunnetta, yhtäkään kertaa en ole näyttänyt tuota rakastumista ulospäin enkä kertonut siitä tämän kohteelle. Olen aika hyvä peittämään todellisen olotilani.
No, se "estäjä" ovat ne tunteet. Tietäisit sen kyllä itsekin jos olisit koskaan todella rakastunut.
Mikä sua pelottaa heittäytymisessä tunteen vietävksi, rakastamisessa täysillä ja olemisessa läsnä koko sydämellä?? Mikä siinä on niin kauheeta, että pitää alkaa suunnittelemaan jotain "tapailusysteemiä", jolla yritetään ilman muuta kontrolloida myös vastapuolen tunteita ja omistamisen tarvetta, ja pahimmillaan "jätetään" se, jos se ei täytä ja toteuta niitä sun kriteerejäsi?
Mitä jos se suhteelta enemmän yhdessäoloa vaativa on se tyttö, johon sä kuvittelet olevasi rakastunut mutta et silti kykene antamaan hänelle muuta kuin "silloin tällöin rakkautta ja yhdessäoloa", ja se tyttö kyllästyy siihen "säästöliekitykseen" ja häipyy? Mitä sä silloin ajattelet? Että oli sen tytön menetys, kun se ei kyennyt pelkkään vapaamuotoiseen tapailusuhteeseen, vaan vaati enemmän?
Sun asenteesi ei kuvasta kovin vahvaa itsetuntoa eikä avointa mieltä, päinvastoin, kuulostaa rivien välistä siltä, että kaiken takana on pelko.
Pelko synnyttää vahvan tarpeen kontrolloida kaikkea. Pelottomuus taas on avoin tie kokemuksille ja niistä oppimiselle, ja pelottomuus vaatii vain uskoa itseen.
Vaikea vastailla kaikkiin noihin kysymyksiin kun en tunne perimmäistä itseäni tarpeeksi hyvin. Tosiasia on se, etten voi luistaa periaatteistani. Jos olen päättänyt sen, etten halua päätyä perhe-elämään kenenkään kanssa, niin silloin niin ei myöskään tule tapahtumaan. Jos olen päättänyt sen, ettei minulle koskaan tule eroa seurustelusuhteessa niin silloin sitä ei myöskään koskaan tule tapahtumaan. Todennäköisesti jos tyttö hylkäisi minut, olisin katkera hänelle ja ehkä hetken hautoisin jopa salajuonia/kostoa. Minusta saattaa tulla oikea demoni silloin jos kaikki ei mene mieleni mukaan maailmassa tai kohtaan vastoinkäymisiä joko omasta syystäni tai jonkun toisen taholta. Pelko on varmasti siinä, että periaatteeni eivät pidäkään ja lipsun joko tahallani tai vahingossa niistä. Ja juuri nämä periaatteet tekevät minusta hienon ihmisen, joka on erilainen kuin muut.
Kaiken tämän hulluuden takana on toki psyykkisiä ongelmia kuten Asperger ja erilaisia pakkoajatuksia/neurooseja sekä sosiaalista kömpelyyttä/yksinäisyyttä.
Olet upea, uniikki, ajatteleva ja tunteva ihminen, siitä ei ole epäilystäkään.
Et ole hullu, vaan ymmälläsi itsesi ja maailman kanssa ihan niin kuin kaikki ikäisesi nuorukaiset.
Asberger EI ole psyykkinen ongelma vaan oireyhtymä, joka vaihtelee eri ihmisillä.
Edes asbergerin takia ei ole pakko jäädä yksinäiseksi ja eristäytyä. Tässä maassa on mahdollista päästä vaikka kuntoutuksiin, jos kokee tarvitsevansa neuvoa ja opastusta sosiaalisten taitojen yms. laajentamisessa.
Älä koskaan alistu siihen kuvitelmaan, että joku asberger (tai siitä johtuva sosiaalinen kokemattomuus) jotenkin määrittelisi sen miten sun elämäsi tulee menemään. Sinä sitä elämääsi ohjaat eikä joku diagnoosi!
Elämä on yhtä kuin yllätykset, joita meille tapahtuu joka päivä, isoja ja pieniä, positiivisia ja negatiivisia, jne. ja jokainen selviää niistä omalla tavallaan ja myös muiden ihmisten avulla.
Ei tarvita kuin se yksi tyttö, joka vastaa sinunkin toiveisiisi ja haluaa olla sinun kanssasi, niin sinun yksinäiset suunnitelmasi menevät heti uusiksi, koska teitä onkin yhtäkkiä kaksi, joiden toiveita ja unelmia aletaan toteuttamaan.
Pidä huolta itsestäsi, nuorimies. Hanki faktatietoa asbergerista yms. ja jaa sitä tietoa myös kohtaamillesi ihmisille, siten me kaikki viisastutaan.
Hyvin rehellistä tekstiä aloittajalta, itse arvostan juuri sitä :)
Miksi haluat kieltää itseltäsi niin mahtavan asian kuin todellisen rakkauden ja seurustelun? Et voi tietää ennenkuin oikeasti koet...
Tyyppi haluu vaa pimppii