Kissa pöydälle, tai sika. Tällä foorumilla ja joskus jossain päin nettiä muutenkin ja varsinkin s-postissani aina kun uusin ilmoitustani eräällä saitilla saan kuulla
- ilkkumista siitä että olen nirso tai kelvoton kun en löydä/saa miestä
- joidenkin ihmisten leuhkimista kuinka HE ovat kyenneet pitämään saman kumppanin 20, 30 tai jopa 40 v
- ihmettelyjä miten voin olla edelleen sinkkuna kun on niin paljon kilttejä ja kunnollisia miehiä
Ja niin edelleen. Se mitä haluan kysyä että te jotka olette kovin leuhkoja siitä että olette löytäneet kumppanin, oletteko te tosiaan ottaneet ensimmäisen joka käveli vastaan tai muuten vaan "kunhan joku on" -periaatteella jonkun? Oletteko tosiaan ottaneet naisen/miehen tuosta noin vaan heti kun olette päättäneet että nyt minä otan jonkun? Onko se tosiaan noin helppoa?
Mielelläni haluaisin ajatella että jos joku aloittaa jonkun kanssa suhteen ja varsinkin jos hän on sen kumppaninsa kanssa pitkään, kenties loppuelämän, että tämä ihminen kokee sen kumppaninsa olevan itselleen spesiaali. Tärkeä, merkityksellinen, juuri se ihminen joka piti löytää ja jota ei missään nimessä haluaisi vaihtaa.
Juuri siksi uskon että parinhaussa tarvitaan helvetisti ONNEA koska jotkut meistä nähtävästi löytävät nopeasti sen sopivan, mutta jotkut eivät sitten niin millään (ja siinä mielessä on aivan yksi lysti mistä etsii, ehkä jopa että etsiikö ollenkaan). Jos se olisi niin että tuosta noin vaan lähinurkalta napataan joku, niin miten kummassa yksikään liitto kestäisi kun sitten kuitenkin osoittautuu käytännön elämässä että toisella voikin olla täysin eri arvot ja mieltymykset? Harva meistä enää kypsemmällä iällä vaikuttaa niin joustavalta että pystyy taipumaan vaikka millaiselle mutkalle kyetäkseen olemaan totaalisen erilaisen ihmisen kumppanina. Ehkä tuollaisia kameleontteja on, itse en sellainen ole.
Kovasti haluaisin uskoa että ihmiset menevät yhteen koska aidosti hurmaantuvat toistensa persoonoista ja kehoista, eivätkä siksi että "nytpä tahdon suhteen joten aloitan sellaisen". Jos ihmissuhdekin on jo kuin jonkinlainen rutiinityö, niin ankeaa on elämä.
Ehkä näissä pariutumisasioissa ei voi neuvoa toisia ollenkaan. Jos Jeppe sanoo että siitäpä korjasin R-kioskilta Sirkun mukaani, niin Joppe voi kyllä mennä sinne kioskille oikein asumaan, mutta ei välttämättä sieltä ketään löydä. Ei sitä "omaa Sirkkuaan", kun se ei ehkä siellä notkukaan. Onnella on turha elvistellä ja porsastella päin muiden näköä. Emme me voi kopioida toistemme elämiä.
Rasittavaa varmasti on valittaminenkin, mutta ainakin valittaja on vielä hengissä, eikä esim. kiikkuun heilahtanut kun saa tarpeekseen turhan hakemisesta.
- ilkkumista siitä että olen nirso tai kelvoton kun en löydä/saa miestä
- joidenkin ihmisten leuhkimista kuinka HE ovat kyenneet pitämään saman kumppanin 20, 30 tai jopa 40 v
- ihmettelyjä miten voin olla edelleen sinkkuna kun on niin paljon kilttejä ja kunnollisia miehiä
Ja niin edelleen. Se mitä haluan kysyä että te jotka olette kovin leuhkoja siitä että olette löytäneet kumppanin, oletteko te tosiaan ottaneet ensimmäisen joka käveli vastaan tai muuten vaan "kunhan joku on" -periaatteella jonkun? Oletteko tosiaan ottaneet naisen/miehen tuosta noin vaan heti kun olette päättäneet että nyt minä otan jonkun? Onko se tosiaan noin helppoa?
Mielelläni haluaisin ajatella että jos joku aloittaa jonkun kanssa suhteen ja varsinkin jos hän on sen kumppaninsa kanssa pitkään, kenties loppuelämän, että tämä ihminen kokee sen kumppaninsa olevan itselleen spesiaali. Tärkeä, merkityksellinen, juuri se ihminen joka piti löytää ja jota ei missään nimessä haluaisi vaihtaa.
Juuri siksi uskon että parinhaussa tarvitaan helvetisti ONNEA koska jotkut meistä nähtävästi löytävät nopeasti sen sopivan, mutta jotkut eivät sitten niin millään (ja siinä mielessä on aivan yksi lysti mistä etsii, ehkä jopa että etsiikö ollenkaan). Jos se olisi niin että tuosta noin vaan lähinurkalta napataan joku, niin miten kummassa yksikään liitto kestäisi kun sitten kuitenkin osoittautuu käytännön elämässä että toisella voikin olla täysin eri arvot ja mieltymykset? Harva meistä enää kypsemmällä iällä vaikuttaa niin joustavalta että pystyy taipumaan vaikka millaiselle mutkalle kyetäkseen olemaan totaalisen erilaisen ihmisen kumppanina. Ehkä tuollaisia kameleontteja on, itse en sellainen ole.
Kovasti haluaisin uskoa että ihmiset menevät yhteen koska aidosti hurmaantuvat toistensa persoonoista ja kehoista, eivätkä siksi että "nytpä tahdon suhteen joten aloitan sellaisen". Jos ihmissuhdekin on jo kuin jonkinlainen rutiinityö, niin ankeaa on elämä.
Ehkä näissä pariutumisasioissa ei voi neuvoa toisia ollenkaan. Jos Jeppe sanoo että siitäpä korjasin R-kioskilta Sirkun mukaani, niin Joppe voi kyllä mennä sinne kioskille oikein asumaan, mutta ei välttämättä sieltä ketään löydä. Ei sitä "omaa Sirkkuaan", kun se ei ehkä siellä notkukaan. Onnella on turha elvistellä ja porsastella päin muiden näköä. Emme me voi kopioida toistemme elämiä.
Rasittavaa varmasti on valittaminenkin, mutta ainakin valittaja on vielä hengissä, eikä esim. kiikkuun heilahtanut kun saa tarpeekseen turhan hakemisesta.
Vastaukset 27
Vanhimmat
"- ilkkumista siitä että olen nirso tai kelvoton kun en löydä/saa miestä"
Tai sitten liiankin kelvollinen niin pakko olla vähn nirso
"- joidenkin ihmisten leuhkimista kuinka HE ovat kyenneet pitämään saman kumppanin 20, 30 tai jopa 40 v"
Ehkä ne onkin vähän kateellisia kun on jo alkanut kyllästyttämään vuosien saatossa
"- ihmettelyjä miten voin olla edelleen sinkkuna kun on niin paljon kilttejä ja kunnollisia miehiä"
Antaa niiden ihmetellä ihan rauhassa
"Kovasti haluaisin uskoa että ihmiset menevät yhteen koska aidosti hurmaantuvat toistensa persoonoista ja kehoista, eivätkä siksi että "nytpä tahdon suhteen joten aloitan sellaisen". Jos ihmissuhdekin on jo kuin jonkinlainen rutiinityö, niin ankeaa on elämä. "
Näin minäkin haluaisin ajatella, se onkin tosiaan jännä kun siitä tunnutaan täällä palstallakin vetävän herneet nenään jos ei kelpuuta ihan ketä tahansa
"Jos Jeppe sanoo että siitäpä korjasin R-kioskilta Sirkun mukaani, niin Joppe voi kyllä mennä sinne kioskille oikein asumaan, mutta ei välttämättä sieltä ketään löydä. Ei sitä "omaa Sirkkuaan", kun se ei ehkä siellä notkukaan"
Tulipa Joppemainen olo
"Rasittavaa varmasti on valittaminenkin, mutta.."
Eipä tuo paljon rasittanut ja ihan asiaa oli, hyvähän se on välillä höyryjä päästellä, jättäköön lukematta jota ei miellytä
Et viittis käyttää enää "tota lainausmerkkikieltä" alkaa jo mennä maku? Yritä luoda jotain itsekin, äläkä vain muita arvostelemalla. Vai luuletko ettei ihmiset osaa todellakaan lukea ja muistaa lukemaansa!
Se on vähän tilannekohtaista, sillä lainauksella saa kohdistettua vastauksen juuri siihen mihin tarkoitti. On se huomattu että täällä keskusteluissa te ihmiset olette hanakoita ymmärtämään väärin, osin teette sen varmaan tahallanne mutta kyllä, näin voisi sanoa että suuri osa hyvin usein ei muista tai ymmärrä lukemaansa ja vetää selkeästä asiasta täysin vääriä johtopäätöksiä. Sitten tuossa on vielä se että varsinkin paljon vastauksia keränneessä ketjussa saattaa se oma kommentti mennä semmoiseen paikkaan ettei sitä helposti yhdistä mihinkään ilman mitään vihjettä mutta koetan vähentää lainausmerkkien käyttöä.
Joo lainaajapoika taas vauhdissa!
Mutta kun ihmisiä ei kovin nopeasti tunne.
Saatat odottaa sitä oikealta tuntuvaa ihmistä vuosia ja sitten kun löydät sellaisen.... niin kas vuosi kaks ja saattaa olla riidat käynnissä ja pettämistä.
Tämän moni pitkässä ja onnellisessa suhteessa oleva on tajunnut.
Ottaa kunnollisen ja luotettavan kumppanin. Monta kertaa ne tunteet tulevat sitten ajan kanssa, vaikka ei heti säväyttäisikään täysillä.... rakkaus syntyy luottamuksesta, ihastumiset ja perhoset vatsassa on ihan eri juttuja kuin tasapainoinen ja vakaa suhde.
Naiset ei halua kilttiä miestä ja siksi sinäkin olet yksin.
Kun isäni ja äitini kauan sitten parikymppisinä nuorina tapasivat toisensa lavatansseissa, eivät he varmaankaan miettineet että ovatko he täysin sopivia toisilleen. Riitti aivan hyvin että he pitivät toisistaan ja tulivat toimeen keskenään myös myöhemmin kun olivat jo kuukausia tai vuosia seurustelleet ja oppineet tuntemaan toisensa.
Nyt eläkeiässä he matkustelevat ympäri maapalloa yhdessä ja heillä on myös lapsenlapsia. He elävät kaikin puolin rikasta elämää.
Eivät he silloin kauan sitten miettineet ja analysoineet onko tämä toinen juuri sopiva ja tasavertainen kumppani itselleen.
Vanhemman ikäluokan naiset (nyt eläkeikäisiä) eivät ole voineet halutessaan erota, koska se on ollut taloudellisesti mahdotonta, sekä häpeällistä.
Naiselle on ollut elintärkeää löytää mies elättämään itseään, siksi lähes kuka tahansa väkivaltainen juoppo on kelvannut, kunhan ei vaan jätä.
Oma äitini on halunnut erota jo 40 vuotta isästäni (enkä ihmettele!!!), mutta nyt hän on kuitenkin säälistä ja tottumuksesta isäni kanssa, kun ei enää lähes 70v. osaisi aloittaa uutta omaa elämää.
Kyllä on suhteen kiemuroita ja kannattavuutta ennekin analysoitu, mutta pakolla vain menty eteenpäin..
Jatkan pohdintojani, eli tämä on vastaus kaikille edellisille.
Minusta vaikuttaisi siltä että oma eka pidempi suhteeni alkoi sen vuoksi että huonon itsetuntoni takia olin valmis ottamaan kenet vaan, mutta tuskinpa se suhde olisi vuosia kestänyt jos emme olisi sopineet yhteen. Kyllä sellaista toisen ymmärtämistä oli heti alusta asti mukana kuvassa. Toisen ja tähän mennessä pisimmän suhteeni alkaessa olin jo vähän varttuneempi ja aloitin sen sellaisen miehen kanssa joka miellytti niin silmää kuin mieltäkin. Ei tullut missään vaiheessa mieleen että pitäisi alkaa miettimään syvällisesti sovimmeko yhteen vai emme, niin itsestäänselvää seurustelu minulle oli. Kuitenkaan en häneenkään ihastunut valtavasti. Yhden kerran olen ihastunut aivan pöhköpäisesti, joten osaan siihen verrata ja tiedän mikä on mitäkin.
"Riitti aivan hyvin että he pitivät toisistaan ja tulivat toimeen keskenään myös myöhemmin kun olivat jo kuukausia tai vuosia seurustelleet ja oppineet tuntemaan toisensa."
Tuo kuvaa hyvin tilannetta, varsinkin jälkimmäisessä suhteessa.
Silloin kun toisen kanssa nimenomaan tulee juttuun, ei sitä tarvitse sen kummemmin analysoida ja miettiä. Tai ainakaan itse en niin tee. Mutta jos toisen kanssa jokin asia tökkii se kielii syvemmästä kyvyttömyydestä yhdistyä juuri tämän ihmisen kanssa ihmissuhteeseen, ja SITTEN alkaa se loputon analysointi että mikä tässä nyt sitten mättää. Syyt voivat kuulostaa toisten mielestä älyttömiltä, mutta omalle itselle niillä on merkitystä.
Sitten on tietysti vielä sekin että monet miehet haluavat kiertää minut kaukaa koska minulla on tietty uskonnollinen vakaumus. Viimeaikoina on alkanut tuntua että tämä taitaa olla yksi suurimmista karkotteista miesten suhteen. Mutta minkäs teet. En kai minä voi alkaa valehtelemaankaan etten usko tietyllä tavalla, kun uskon. Ja tuskin osaisin olla aina siitä ihan hissukseenkaan.
Jotenkin, eikä niin jotenkinkaan, tulee kaikesta kirjoituksistasi mieleen, että miten voi olla Noin vaikeaa? Etsitkö yhä jotain teinirakkautta, jossa pitää heti olla varma kaikesta ja pyörtyä? Yleenshän ihminen väistämättä törmää siihen toiseen, jonka kanssa alkaa ajattelemaan äkkiäkin yhteistä elämää. Vuosi ja pari voi mennä "hakiessa", ja parhain keino on alkaa olla hakematta.. Vanha vitsi, mutta pitää ikuisesti paikaansa. Näin se vaan menee. Varsinkin kun ns. auki elämälle.
ja jos et vielä tuohon ikää ole oppinut, että Aina joku tökkii suhteessa kuin suhteessa, niin olisikohan aika oppia ja antaa vähän periksi. Vai yhäkö kuvittelet sen valkoisen hevosen selässä tulevan sen prinssin, joka heti tainnuttaa sinut rakkaudella?
Tiedät h-tin hyvin sen, että ketä tahansa ei tarvitse huolia. Ota hieman relampi suhtautuminen koko asiaan.
Epäilysi toisten suhteiden "keveyteen" ..haisee kateudelta, ja toisten aliarvioimiselta. Varmaan on ed.mainittujakin suhteita, mutta satavarmana vain pieni vähemmistö elää noin.
Ja kun ajattelee miten monta riviä olet jaksanut rustailla oman vitutuksen vuoksi...Mistä se kertoo..? Mieti, mieti edes minuutti.
Paljon on "kaloja isossa meressä"...Ja joku kaunis päivä olet valmis kumoamaan isomman osan negatiivisista ajatuksistasi. Niin se vaan menee, vaikka kuinka v-ttaisi...Koska juuri nyt ajattelen sinun saavan jotain "kipeetä" kiksiä kaikesta "surkeudesta".
Omasta elämästäni en edes viitsi kertoa sen enempää..mutta eletty on, ja elämään tullaan...
Jos heti suoraan sanon, niin olen perkeleellisen kirjoittavainen ihminen. Jokainen asia mistä suinkin voi jotain sanoa, tulee kirjoitettua läpi moneen kertaan ja perusteellisesti. Olen kirjoittanut päiväkirjaa lapsesta lähtien (muistaakseni jotain 30 kpl kohta kasassa), tämän lisäksi olen tietysti kirjoitellut runoja, novelleja ja kokonaisen romaanin. Kirjoittaminen on minulle melkein sama asia kuin hengittäminen monelle muulle.
Muutama sulho onkin säikähtänyt tätä asiaa heti jos kirjoitan vähänkin pidemmän s-postin. Ollaan heti kääk ja ääk että kylläpäs sulta tekstiä irtoaa. En tiedä sitten että onko se ongelma siinä että vaikutan hullulta koska olen kirjoittavainen, vai siinä että miestä ottaa päähän ettei hän kykene samaan.
Mutta en pysty teeskentelemään sellaista joka en ole.
Katsomus on toinen ongelma. Jos heitän pöytään mihin uskon, monikin tyyppi häipyy sen siliän tien. Ehkä juuri tuon katsomukseni takia minun oli myös parikymppisenä ilmeisesti vaikea löytää ketään, koska silloinkin meni pari vuotta jokaisen merkittävämmän ihmissuhteen päättymisen ja alkamisen välissä. Ei tällaisessa muutaman vuoden sinkkuputkessa siis mitään uutta ole, olin vaan niin hölmö nettideittailun alkaessani että luulin markkinoiden olevan mahtavat. Kun täällä pystyy ottamaan yhteyttä vaikka millaiseen määrään porukkaa ja vastaaavasti vastauksia voi saada paljon (ei tosin täällä S24:ssä), niin sitä kuvittelee että siitä suuremmasta määrästä löytyy NOPEAMMIN joku jonka kanssa sopii yhteen.
Totta helvetissä olen kateellinen että se joillekin on helpompaa, ja kyllä se tuntuu pahalta kun täällä netissä tulee joku ilkkumaan päin naamaa että minäpä olen pystynyt pitämään ukkoni jo 30 v tms. Mutta jos ihminen ei mistään muusta saa iloa elämäänsä kuin satuttamalla muita, niin sitä vain miettii että millaisenhan kynnysmaton kanssa lienee sitten yhdessä, vai liekö koko kumppania olemassakaan! Sitä minä tuon aloitukseni kanssa halusin selvittää että ovatkohan nämä parisuhteillaan leuhkineet tahot ihan oikeasti ottaneet tuosta noin vaan jonkun, vai ovatko ottaneet ollenkaan - muuten kuin korviensa välissä mielikuvituksissaan.
Mutta jos se joillekin on helpompaa pariutua, niin sitten se vain on niin. Ei tässä tosiaan mitään uutta ole.
Tähän mennessä pisimmät (vuosia) parisuhteeni eivät ole solmitut ihmeprinssien kanssa. Mutta koska näillä miehillä oli pahoja mielenterveydellisiä ongelmia, en oikein ihan niin sekopäistä seurakuntaa haluaisi enää deitata. Mieluummin keskinkertaisilla mielenterveydellisillä ongelmilla varustettuja. Ja se porukka on vähissä vapaissa miehissä, ja sitäkin enemmän mitä tulee siihen että löytyisi samoin uskova mies jonka kanssa vieläpä pidetään toistemme olemuksista.
Mutta ainakin olen tässä nykyisen sinkkuuteni varrella oppinut sen että jos koskaan löydän vielä mieleiseni miehen, niin en ainakaan halua leuhkia sillä niin että muille tulisi paha mieli. Aikoinaan kun olin parisuhteessa ihmettelin minkä takia nuoret miehet jaksoivat narista netissä vuodesta toiseen miten kamalaa on kun ei ole naista. Ihmettelin MINÄKIN että mikä helvetti siinä on niin vaikeaa. En ihmettele enää.
Ehkä parisuhteessa ollessaan helposti muuttuu jotenkin omahyväiseksi. Ja ihan syyttä suotta, koska se ei välttämättä ole mitenkään oma ansio että käy niin satumainen onni että löytyy samanmielinen ihminen.
Tuosta kirjoittelusta, minusta ainakin on upeaa jos/kun nainen osaa laittaa ajatuksiaan paperille, itsessä vähän samaa vikaa ja kenties tuosta syystä pari kertaa käynyt niin että kun alkaa jonkun kanssa kirjoittelemaan niin aika äkkiä saattaa vetäytyä se toinen. En tiedä johtuneeko siitä että pelästyy kun sitä itse avautuu tekstien kautta ehkä hieman liikaakin tai sitten se toinen ehkä tuntee riittämättömyyttä tai jotain kun ei laita "paperille" kuin kliseitä ja tekstimäärä murto-osa omasta tuottamasta. No nykyään en oikeastaan edes viitsi hakea mitään tai ketään mutta jos hakisin ja kaltaisesi joka osaa ja jaksaa tekstin kautta avautua olisi ehdottomasti positiivinen vaikkakin aika harvinainen yllätys, pidä linjasi.
Kiitos. :)
Olen muutaman saman kaliiberin miehen kanssa kirjoitellut elämäni varrella, ja kyllähän se aikalailla mieltä kohottava fiilis on kun kumpikin pystyy puskemaan tekstiä samalla mitalla. Toisaalta mies jonka kanssa pisimpään olin parisuhteessa ei ollut mikään kynämies, vaan sitten enempi musamies mikä on toinen miestyyppi jota arvostan. Itselläni ei ole minkäänlaista musiikillista lahjakkuutta, joten ehkä se on tavallaan aika tasa-arvoinen tilanne jos ei-kynämies on musamies ja minä kynänainen en ole musanainen. Kumpikin pääsee sitten vähän briljeeraamaan omalla sarallaan...
Mutta kyllä minullekin toisinaan käy niin että en vaan kertakaikkiaan saa mitään irti jonkun ihmisen kanssa s-postissa. Tai juttu jää kiertämään jotain yhtä ja samaa aihetta ja kumpikaan ei pääse siitä eroon (esim. liikunta, tai luonto). Yleensä se juttu sitten lässähtääkin eikä koskaan päästä tapaamiseen asti. Mutta en tiedä että pitääkö sitä oikeastaan niin kauheasti surra jos jonkun kanss ei vaan lähde etenemään. Kaippa sitä voi ajatella että "niin ei vain ollut tarkoitettu".
Olepas hyvä :-)
Minulla oikeastaan pisin ja paras suhde tässä elämässä perustui juuri kirjoitteluun, vaikka asiat oli jokapäiväistä blaablaata kummasti ne vaan tiuhaan vaihtuvat sähköpostitkin piti mielenkiinnon yllä etäsuhteessa. Jos lähisuhde olisi ollut en tiedä oltaisiinko vieläkin yhdessä vai olisiko piankin erottu mutta ainakin tuossa tapauksessa toimi kuin junanvessa ja ehkä syvällisemmin tuli tutustuttua toiseen kuin mitä olisi käynyt lähisuhteessa.
Aina ei suju mutta se pitää vaan hyväksyä ja jatkaa matkaa, ne oikeat tulee vastaan jos on tullakseen, jos ei tule pitää elämänsä muokata mahdollisimman hyväksi ilman sitä oikeaa.
Vaikka välillä korostankin sitä että minulle olisi tärkeää puhua nimenomaan niistä asioista mistä olen kiinnostunut (mitä sitten ovatkaan), niin kyllähän toki tavallisistakin asioista, arjen pikku seikoista mielellään puhuu. Ja kun se puhuminen on helppoa ja tasa-arvoista eli molemmilta tulee raporttia yhtälailla, silloin tietää että tässä on hyvä suhde. Jos huomaa puhuvansa yksinään tai jos ei jaksa enää kuunnella toista, silloin mättää ja pahasti. Tietenkään toisen ei tarvitse ulkoa opetella ja sisäistää kaikkea mitä sanotaan, eikä kommentoida kaikkea mahdollista, enkä minäkään välttämättä osaa aina sanoa juuta en jaata joka asiaan. Mutta pääasia on se yhteyden tunne, yhdessäolon tunne, mikä ainakin itselleni muodostuu kun kommunikoidaan.
Notskilla pimenevässä illassa voi kyllä olla yhdessä hiljaakin. Eikä se tunnu vaivaannuttavalta kun todella on se yhteys kahden ihmisen välillä.
Sen yhteyden tunteen puuttumisen takia tässä tietysti yksin ollaankin. Varmasti olisi vaikka miten monta sinänsä ihan ok ihmistä, mutta jos toisen seurassa tulee tunne että "tuo toinen on minulle ventovieras", niin se siitä sitten.
Juuripa näin, vuorovaikutushan siinä on se juttu. Ihan samoin kuin jutellessakin sujuu varmaankin parhaiten kirjoittelu silloin kun se on helppoa molemmille, aiheellakaan ei ole niin väliä jos vain vuoropuhelu sujuu kitkattomasti ja kumpainenkin osaa ja haluaa pitää keskustelua yllä. Sittenhän homma menee vaikeaksi jos pelkästään toinen on se joka kiskoo keskusteltavaa ja aiheita ja toinen vaan nyökyttelee ja lyhyesti vastailee, ei sellaista jaksa sitten kovin kauaa jatkaa kun alkaa tuntumaan että eipä taida hirveästi kiinnostaa toisessa päässä nämä jorinat.
Oikeastaanhan se että jos/kun on kirjoittelemalla saavuttanut jonkinlaisen yhteyden on eduksi myös sitten kasvokkain oltaessa, ensitapaamisellakin ihminen tuntuu ihan eri tavoin tutulta kuin joku sellainen jonka kanssa olisi vain pelkästään jutellut aikaisemmin. Se notskilla hiljaa olokin varmaan helpompaa silloin kun tietää sen toisen hiljaaolijan sielunmaisemasta jotain ja minulle ainakin avautuminen on kirjoittamalla huomattavasti helpompaa.
Niinpähän tässä ollaan, aika vaikeaa on löytää se sielunkumppani jos/kun ei halua tyytyä vähempään eli siihen ok-ihmiseen, aika moni tyytyy. Minusta joskus aika ihmeellisiäkin tilanteita tullut vastaan kun juttelee jonkun pariskunnan kanssa ja paljastuu siinä sitten pikkuhiljaa ettei nuo ihmiset näytä tietävän toistensa ajatuksista oikein yhtään mitään, ihan kuin kahdelle toisiaan tuntemattomalle muukalaiselle puhuisi.
Itse en ole kohdannut suuremmin ihmettelyä, vaikka useampi vuosi on sinkkuna jo vierähtänytkin. Johtunee siitä, että suurin osa ystävättäristäni on samassa tilanteessa. Sen sijaan miespuoliset ystävät eivät kauan sinkkuna viivy, ainakin ikäluokassa 40 miehillä on vientiä niin että tuskin ehtivät yhdestä paikasta hammasharjansa mukaansa ottaa kun jo seuraavaan sen vievät. Eilen viimeksi yksi miespuolinen ystäväni kertoi majailevansa jo uuden naisen luona, vaikka vasta joulun aikoihin erosi edellisestä.
No olisi ihan mukava tietää mistä nämä 40 miehet sen naisen ovat löytäneet kun heillä on niin paljon vientiä... Ei varmaankaan netistä?
Baarista ainakin tämä viimeisin suhde oli alkanut, kuten todennäköisesti muutkin. Tosin eipä miespuolisten ystävien kanssa tule kovin paljon keskusteltua parisuhdeasioista, he vain mainitsevat lähtevänsä "baanalle" ja sitten on taas nainen käsipuolessa. Itse olen liian laiska bilettämään eikä harrastuksista tai ystäväpiiristä ole tullut sopivaa vastaan, joten ihan peiliin katsomalla syy sinkkuuteen selviää. Jos se jonakin päivänä alkaa ihan mahdottomasti ahdistaa niin sitten ei kai auta muu kuin laittaa ykköset päälle ja alkaa taas viihtyä yöelämässä.
40 eksäni joka minut jätti toiseen naiseen ihastuttuaan hyppäsi naisesta toiseen kunnes löysi mieleisensä. Useita suhteita jotka kestivät pari päivää, viikkoa tai kuukautta. Suurin osa näistä naisista oli nimenomaan nettideitin kautta löydettyjä, vain pari muualta tuttuja.
Kyllä tässä ikäluokassa miehillä on mistä ottaa. Sikäli ihmetyttääkin että miksi kummassa sitten ihan ok näköisillä 40 miehillä on täällä vuodesta toiseen profiili, kun heillä sitä sutinaa riittäisi kunhan vaan viitsivät treffeillä juosta tukka hulmuten.
Vai onko heilläkin sitten asenne se sama kuin itselläni, että kyllähän sitä toivoo että kumppaniehdokkaan kanssa pystyisi muutakin tekemään kuin vällyjä pöllyyttelemään.
Apinatkin paritella osaavat...
Elämä on lyhyt, asioita pitää kokeilla.
Jos sinkkuus tekee katkeraksi, niin hopihopi pariutumaan, jos se vaan tuntuu paremmalta.
Eikai sillä ole väliä mitä tekee, kunhan tekee onnelliseksi.
Jos jollekkin kelpaa "vain joku", niin se on hänen asiansa. Jos sinä vaadit enemmän ja tahdot odotella.... odottele ihmeessä... mutta älä ahdistu tai pura sitä muiden niskoille. Jokainen tekee omat valintansa.
Ei ole ollut tapanani alkaa miehiä pärstäkohtaisesti heille henkilökohtaisesti haukkumaan että eivät ole justiinsa kuten minä haluan.
Miehillä sensijaan ei ole ollut estoja haukkuja ilmoituksissani kaikki mahdollinen, kuvaani myöten. Yksikin taannoin kun ei muuta haukuttavaa keksinyt, haukkui sen mitä sattui olemaan kuvassani taustalla. Annetaan ohjeita että minun pitäisi olla niin ja noin ja näyttää siltä ja tältä että olisin kulloisenkin mestariarvostelijan mieleen. Tai sitten ulistaan siitä kuinka minä olisin juuri sellainen ämmä jonka jossain aukossa tekisi mieli uittaa munaa, mutta kun en anna niin BYÄÄH.
Kai siinä pikkuhiljaa käy vituttamaan ettei kiinnosta kuin noita seksinvonkaajia, jollekin dominointitripille jääneitä psykopaattisia määräilijöitä ja muita kaheleita. Mutta saahan noista jutuista aina välillä hyvät naurut...
Räplätessäni muita juttuja koneen kanssa mieleeni juolahti että siinä mielessä on IHAN SAMA odottaako itselleen oikeasti sopivan kumppanin löytymistä vai aloittaako jonkun yhdentekevän kunhan joku on -suhteen että ihan yhtä paskalta se tuntuu olla yksin kuin väärän ihmisen kanssa. Valitettavasti tiedän että en tule lopettamaan valittamista jos olen suhteessa jossa on epämukava olla koska ei sovi toisen kanssa yhteen. Siksi on parempi kaikille että valitan yksinäni, enkä suhteessa ollen.
Tietenkään kukaan ei halua odotella. Jos ajattelen vaikkapa tuota eksääni josta juuri mainitsin että pomppi naisesta toiseen (eli 40 miehille naisia löytyy!), niin eihän hänkään heti löytänyt sitä naista jonka kanssa oikeasti viihtyy. Kannattiko käydä ne välisuhteet läpi, en tiedä. Mutta itse en ole sellaista ihmistyyppiä joka innostuu tavattomasti vain pelkästään siitä että kohtaa vastakkaisen sukupuolen jotenkuten sopivan ikäisen ja näköisen edustajan. Pitää olla enemmän yhteistä.
Tietty hyvä hoito on aina hyvä hoito, mutta pidemmänpäälle sekin alkaisi tökkiä että toista ei voi saada niin sanotusti omaksi...
Mutta mutta. Onko valittaminen siitä että sitä sopivaa ei löydy niin kamalaa että se pitää kostaa sillä tavalla että tulee leuhkimaan päin (virtuaali)naamaa omalla pitkäikäisellä parisuhteellaan? (Tai väitteellä siitä.) Se oli se alkuperäinen idea kun aloituksen tein.
Minusta se ei ole ollenkaan sama koska jos se oikean tuntuinen kumppani jossain sattuisi vastaan tulemaan niin silloin odotusasemista on helppo lähteä katsomaan onko se ihan oikeastikin sitten se "oikea", sitten taas jos on itsensä sitonut jo valmiiksi johonkin "väärään" mutkistaa se aikalailla asioita, saattaa se oikea jopa kadota maisemaan. Tuossa kyllä olet ihan oikeassa että itsekseen jos valittaa niin eipähän ainakaan aiheuta sillä kenellekään toiselle murheita.
Kyllä valitusta maailmaan mahtuu, olisi vaan itsellesi parempi jos pääsisit sen ylitse ja oppisit jättämään noiden leuhkijoiden kommentit omaan arvoonsa, tuskinpa niillä kovin väkevästi menee jos tarvitsee energiaa käyttää toisten mollaamiseen, aika monessa paikkaa varmaan pätee se vanha viisaus "Kell onni on se onnen kätkeköön"
Niin. Kaikkein pahimmin päitään aukovien mussutukset yksityisissä yhteydenotoissa jo lähinnä herättävät hilpeyttä ja naureskelen niitä muutamien naisihmisten kanssa. Mutta jotenkin nuo omilla suhteillaan kerskuvat ovat vielä sellainen juttu missä näkee punaista, kun kiskaisee herneet nokkaansa siitä että annetaan ymmärtää että olen jotenkin ihmisenä huonompi kun en sitten kyennyt sitä elämäni pisintä parisuhdetta venyttämään 20 v, 30 v jne. pituiseksi. Jos vielä jonkun löydän niin ehkä hyvällä, siis TOSI HYVÄLLÄ, onnella saisin 40-vuotisen liiton...
Mutta ehkä nykyaikana ihmiset eivät vaan kertakaikkiaan saa tarpeeksi irti sisältöä elämäänsä yhden ainoan kumppanin vierellä. Kyllähän se aika urautunutta se suhteeni oli. Se lähinnä tietysti vituttaa ettei jätkä voinut sen vertaa ääneen kakaista että olisi suoraan sanonut että olisi jotain korjattavaa - piti mieluummin ihastua muihin naisiin. Mikä siinä sitten on että erotessa pitää olla nimenomaan paskapää, en ymmärrä. Miksei voida puhua liitto loppuun yhteisymmärryksessä, eikä niin että vedetään matto alta ja yllätetään että hepskukkuu en sinua enää haluakaan.
Sen toki tajuan ettei se eksän vika ole että en saa uutta miestä (kun ei sitä sopivaa löydy).
Ja ennen kuin joku tulee tähän keuhkoamaan että et kai saa kun viserrät erostasi ja eksästäsi, niin huomauttaisin että en todellakaan viserrä. En ala eksistä länkyttämään jos ei mies treffeillä itse lähde sille tielle... Ja voi niistä muutenkin puhua kuin haukkumalla. ;)
"Vai onko heilläkin sitten asenne se sama kuin itselläni, että kyllähän sitä toivoo että kumppaniehdokkaan kanssa pystyisi muutakin tekemään kuin vällyjä pöllyyttelemään. "
Omalla kohdallani ainakin näin on. Naamani lienee kulunut tuolla treffeillä jo joltisesti. Siellä se profiili on ollut niin kuvalla, kuvattomana on/off jo pari vuotta.
Ei vaan ole kysyntä ja tarjonta kohdannut. Muutama seurustelusuhde on sinä aikana ollut, mutta silti viimekädessä suhteen on kaatuneet siihen, että kuitenkin koetaan toisemme erilaisiksi tai sitten ne päämäärät ja unelmat tulevaisuudessa eroavat. Iso kysymys on että minä en enempää lapsia tahdo. Yllättävän monikin 35 vuotias nainen tuntuu niitä edelleen haluavan, vaikka ehkä olisi jo edellisestäkin liitosta.
Ja sitten taas niiden joiden kanssa esim. tämä asia on samassa suunnassa oman ajatukseni kanssa niin onkin käynyt niin että ei sittenkään ole riittävästi mielekästä yhteistä tekemistä. Ei mullekaan oikein riitä se, että käydään yhdessä kaupassa, laitetaan ruokaa ja heilutetaan peittoa. Haluan enemmän.
"Sen yhteyden tunteen puuttumisen takia tässä tietysti yksin ollaankin. Varmasti olisi vaikka miten monta sinänsä ihan ok ihmistä, mutta jos toisen seurassa tulee tunne että "tuo toinen on minulle ventovieras", niin se siitä sitten."
Tuota minä taas hieman vierastan. Kyllä se vaatii aikaa ja vaivaa että se läheisyys ja tunne tulee. Alkuvaiheessa tapahtuva "tuttuuden tunne" johtuu kuitenkin siitä että itse projisioit sitä toista omaa kuvaasi, sisäistä imagoasi vasten. Tähän sisäiseen kuvaasi on vahvasti vaikuttanu koko elämäsi aikeiset seikat, erityisesti sen haavat. Ja tämän "imagovastineen" metsästyksen juuret on siinä että alitajuisesti etsitään jotain parantamaan näitä haavoja. Mutta se on paradoksi. Lopulta se toinen ei voi sitä tehdä vaan se työ on tehtävä itse.
Jäi sekavaksi tämä, mutta tällä puhelimella kirjoittaminen on niin työlästä. Tarkoitan, että ymmärrän sen, että ei ole oikein mieltä tapailla jotakuta, jos "ei tunnu miltään", mutta ihan pelkästään sen varaankaan en jättäisi, varsinkaan jos muuten tuntuu siltä, että siitä saattaisi jotain kehittyä
En ole oikeastaan eläissäni kokenut tuota "voisi jotain kehittyä" -tuntemusta, koska nuorempana aloitetuissa suhteissa en alkanut kyseenalaistamaan sitä olemmeko yhdessä vai emme. Varmaan pari kertaa sen takia että olin niin nuori ja kuvittelin etten kumminkaan monelle kelpaa, joten turha vaihtaa miestä jos on vähän vaikeaa. Sitten vanhempana kun olin jo todennut etten todellakaan ihan kaikkea jaksa parisuhteessa eli pitää vältellä tiettyjä asioita miehissä, osui kai kohdalle sitten muuten vaan niin justiinsa sopiva ettei tarvinnut taaskaan miettiä mietintämyssypäässä ollaanko yhdessä vai ei.
En minä vaan oikein jaksa uskoa että se olisi niin täysin muuttunut sen takia että satun olemaan 40 . Että pitäisi viikko- tai kuukausikaupalla odotella jonkun kohdalla että tuleeko sitä innostusta ja kiinnostusta oikeasti vai ei. En tiedä vaikuttaako asiassa se kun sivusta seurasin eksän seikkailuita ja hän innostui niin helvetisti lähes joka naisesta jonka tapasi. Kai hänkin sentään jotain etukäteisseulontaa oli tehnyt, vai onko miehille tyypillisempää olla heti lääpällään kun vähänkin suh'tkoht' kondiksessa olevan naisen kohtaa, en minä tiedä. Ei se kyllä ainakaan siltä ole tuntunut omalla kohdallani, eli ei minuun ihastuta. Paitsi tietysti silloin jos minua ei saa syystä tai toisesta! Eli yksi tyyppi jonka kanssa tavattiin joutui tekemään elämässään muutoksia jotka estivät seurustelun ja hän sitten kovasti sitä suri että ei voitu tutustua enempää; ja muutama tyyppihän on itkua vääntänyt s-postissa kun en lähde heidän kanssaan naiskentelemaan.
Ilmeisesti helposti saatavilla oleva nainen ei ole kiinnostava, eli jos vaikutan liian kiinnostuneelta jotain miestä kohtaan, niin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Siltä se on tuntunut netissä ja aikoinaan kyllä nuorena livenäkin. Ynseää ja etäistäkö tässä sitten pitäisi esittää?
Enivei, jos EN koe tuttuuden tunnetta miehen kohdatessani, niin mistä se sitten kertoo? Etten osaa projisoida kehenkään yhtään mitään? :P Ehkä olen menettänyt kykyni moiseen...