En ole vuosiin kertonut vaimolleni, että rakastan häntä. Johtuu siitä, etten tunne niin. Arki kuitenkin sujuu, lapset kasvavat, sängyssäkin toimii ihan jees (määrä laatu).
Suhteen alussa olin hukassa, rikkinäinen, itsetunnoton. Naisen huomio hiveli minua, hän rakensi minusta eheän, rakasti ja rakastaa ehdoitta. Hän kuitenkin myös ripustautui minuun, hänellä ei ole omia ystäviä, ei harrastuksia, ei elämää kodin ulkopuolella. Hän on omistautunut kodille ja lapsille, hän elää unelmaansa. Hänelle on vain minut ja vanha äitinsä, joiden pitää häntä tukea ja ymmärtää.
Olemme luoneet perheen, elämän valmiiksi, ulkoisesti mikään ei ole vialla, ja tämän tunteettomuudenkin olen jotenkin kietonut siihen mukavuuden verhoon ajatellen, että näin vakiintuneessa parisuhteessa aina on, se on enemmän tahtoa ja kumppanuutta. Pystyn antamaan syliä, kainaloa, lohduttamaan olemaan läsnä.
Samalla kuitenkin huomaan, että en pysty oikeasti ja aidosti tunnetasolla kohtaamaan häntä. En kaipaa häntä, vastoinkäymiset ja hänen huonot piirteensä ärsyttävät aina vain enemmän. Jouduin joulun alla sairaalaan kuukaudeksi äkillisen tapaturman vuoksi, ja viihdyin siellä. En silloinkaan kaivannut.
Tunnen itseni hirviöksi ja se ahdistaa minua. Löysin juuri kirjoituksiani viiden vuoden takaa jossa vellon näissä samoissa tuntemuksissa. Yritän opetella rakastumaan, ei vain onnistu. Yritän kaivata, ei onnistu. Yritän keksiä jotain yhteistä kivaa tekemistä, ei sellaista ole. Me emme ole kiinnostuneita samoisa asioista.
En tiedä pitäisikö lopettaa vai jatkaa. Hän on sanonut ettei pystyisi kuvittelemaan elävänsä ilman minua. Minä en halua rikkoa häntä tai perhettämme. Siksi vastaan "niin mäkin sua", ja se sattuu.
Suhteen alussa olin hukassa, rikkinäinen, itsetunnoton. Naisen huomio hiveli minua, hän rakensi minusta eheän, rakasti ja rakastaa ehdoitta. Hän kuitenkin myös ripustautui minuun, hänellä ei ole omia ystäviä, ei harrastuksia, ei elämää kodin ulkopuolella. Hän on omistautunut kodille ja lapsille, hän elää unelmaansa. Hänelle on vain minut ja vanha äitinsä, joiden pitää häntä tukea ja ymmärtää.
Olemme luoneet perheen, elämän valmiiksi, ulkoisesti mikään ei ole vialla, ja tämän tunteettomuudenkin olen jotenkin kietonut siihen mukavuuden verhoon ajatellen, että näin vakiintuneessa parisuhteessa aina on, se on enemmän tahtoa ja kumppanuutta. Pystyn antamaan syliä, kainaloa, lohduttamaan olemaan läsnä.
Samalla kuitenkin huomaan, että en pysty oikeasti ja aidosti tunnetasolla kohtaamaan häntä. En kaipaa häntä, vastoinkäymiset ja hänen huonot piirteensä ärsyttävät aina vain enemmän. Jouduin joulun alla sairaalaan kuukaudeksi äkillisen tapaturman vuoksi, ja viihdyin siellä. En silloinkaan kaivannut.
Tunnen itseni hirviöksi ja se ahdistaa minua. Löysin juuri kirjoituksiani viiden vuoden takaa jossa vellon näissä samoissa tuntemuksissa. Yritän opetella rakastumaan, ei vain onnistu. Yritän kaivata, ei onnistu. Yritän keksiä jotain yhteistä kivaa tekemistä, ei sellaista ole. Me emme ole kiinnostuneita samoisa asioista.
En tiedä pitäisikö lopettaa vai jatkaa. Hän on sanonut ettei pystyisi kuvittelemaan elävänsä ilman minua. Minä en halua rikkoa häntä tai perhettämme. Siksi vastaan "niin mäkin sua", ja se sattuu.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sun pitäisi puhua heti asioista suoraan. Ero tulee tai sitten pariterapia. Jos haluat asua erillään, sitten niin.
Nainen ei ole epänormaali jos hänellä on äiti, sinä ja lapset, eikä ole muita tuttuja jäänyt. Se on aika hyvä tilanne moneen muuhun verrattuna. Kavereita tulee sattumalta joskus uusia kenties.. Kiinnostuksia hänellä saisi olla, kotonakin voi harrastaa. Voi olla ettei hän ole muualla ryhmäharrastuksissa käyvää tyyppiä, toki yhdessä voisi mennä jonnekin kivaan paikkaan tai tehdä jotain. Miksei hän erikseenkin.
Sinä et ole terapeutti ja tukija, naisen pitää itse hakea huoliinsa auttajaa terapeutista, kriisikeskuksesta tai kaverista. Sinä et ole ammattilainen. Et riko perhettä eli suhdetta lapsiisi. Et voi säästää toisen tunteita, koska asia tulee esiin joskus joka tapauksessa.... Sinun pitää kertoa tuntemuksesi nyt, eikä vuosien päästä. Se on vielä pahempi. Lapsille kerrotaan, ettei mikään ole heidän syynsä jos sellainen tilanne tulee.
Et voi estää muita ihmistä hajoamasta. Sinun täytyy silti kertoa totuus pian ja mitä nopeammin sen parempi - vaikka heti. Vastoinkäyminen ja huonot piirteet ovat kaksi eri asiaa.. pitkässä suhteessa törmää väkisin kaikkien huonoihin piirteisiin. Niitä voi kuitenkin muuttaa osittain tai kokonaan, jos hän tulee vastaan lopulta. Jos ei ole enää mahdollisuutta saada suhteeseen mitä pitäisi olla, ero on kai parempi.. jatkaa ystävinä. Anna kuitenkin keskustelumahdollisuus kaikesta suuntaan ja toiseen, ymmärrys ajan kanssa.
Sinä päätät, puhuminen avaa tulevaisuuden! Suu auki aina, eikä vain hammaslääkärissä. Ei ole väärin että nainen elää unelmaansa. Sinunkin pitäisi joskus tehdä sitä. On hienoa että olette joskus tavanneet, sinun ei tarvitse silti esittää mitään kilttiä tukijaa, voisit olla oma itsesi.. Jos et pysty, aiheuttaako toinen sen ja miten. Vai onko kyse sinun käsityksistäsi miten voit olla ja miten et.
Mies ja nainen ovat kiinnostuksiltaan luonnostaan erilaisia, kuitenkin myös yhteisiä asioita pitäisi löytyä muutama. Ehkä ne tulevat esiin sieltä. Mitä itse harrastat ja kulutatko liikaa aikaa pyörittämällä asioita mielessäsi? Oletko liikaa kotona, onko kotona paikkoja jossa olet rauhassa? -Mitä ikää olette??
Mutta nyt alapa puhumaan kotona, toinen keskustelee kanssasi. Ja kerro mikä oli tulos? Ja rakastitko joskus naista, vai menitkö yhteen noin vain? Jos rakkautta on joskus ollut enemmänkin, se on aika hyvin silti. Luuletko että haluat vielä pariterapiaan vai oletko ehdottomasti sitä mieltä että on lopussa? Tässä oli paljon kysymyksiä.
"Tunnen itseni hirviöksi ja se ahdistaa minua."
Kannattaa jättää tuo ajatus, ja vain selvittää asiat. Olet edelleen normaali ihminen, syyllisyys ei auta tätä asiaa ainakaan. Jokainen tuntee syyllisyyttä kun joutuu ensimmäisen kerran hankalaan tilanteeseen.. eikä ole uskaltanut aiemmin sanoa toiselle. Vaikka olisi pitänyt ajoissa. Niin olisikin.. Mutta nyt kannattaa keskittyä saamaan homma pyörimään oikeaan suuntaan. Myöhemmin voi vatvoa ja vetvoa itsekseen jos on tarvetta, liikaa ei kannata. Keskusteluyhteys on jo hyvä asia.
Kiitos, en odottanut näin syväluotaavaa vastausta. Pistää miettimään. Jotenkin sitä toivoisi, että asiat korjaantuvat itsellään ja toisaalta pelkää, että keskusteleminen avaa sellaiset haavat (miten sanot toiselle, että et ehkä koskaan 9 vuoden aikana ole rakastanut) että ne eivät koskaan parane. Silloin paluuta ei enää olisi, vaikka itse "tulisinkin järkiini".
Jos kyse onkin siitä, että ei ymmärrä mitä itsellä on, ennen kuin sen menettää. jos taas ei ole kyse siitä, huomaako sitä muutaman vuoden päästä että elämä on valunut hukkaan. Nämä ovat valtavia asioita ja se pelottaa. Kun näkisi päätöstensä lopputuloksen, mutta kun tämä kaikki on sumussa vaeltamista koko ajan.
No, pakkohan minun on itse löytää ratkaisut. Välillä toivon, että vaimo ihastuisi/rakastuisi johonkuhun toiseen, jolloin minusta tulisi uhri, saisin oikeutuksen tunteilleni. Sekin on julmaa :(.
Miksi olet aikanaan mennyt vaimosi kanssa yhteen, jos et ole ehkä koskaan ollut rakastunut?
Luulin/uskoin rakastavani. Tässähän se ongelma onkin. Ei ollut mitään huumaavaa "ihastumisen tunnetta", ei suurta intohimoa. Olin reilu parikymppinen kun tapasimme, itsetunto nollassa, rohkeus lähestyä ketään nollassa, en tiennyt miltä "kuuluu tuntua", oli ahdistus rakkaudettomuudesta, ja tottakai toisen ihmisen huomio miellytti. Halusin ihmisen jota rakastaa, ja uskottelin itselleni, että olen sen nyt löytänyt.
Silloin kun kosin, tuntui vahvasti siltä, että "näin elämän kuuluu mennä", mutta silloinkin olin enemmän onnellinen hänen puolestaan, eli kun hän oli onnellinen ja hehkui. Eli empaattinen, en rakastunut.
Minun ei ole koskaan tarvinnut taistella, olla mustasukkainen, asiat ovat menneet itsellään. Olen aina voinut luottaa hänen rakkauteensa.
Olen myös aktiivisesti uskotellut itselleni, että mikään ei ole vialla. Tuli häät, asunnon ostot kahteenkin kertaan, pikkulapsiaika, elämän ruuhkavuodet. Välillä oli kireää, mutta yhdessä pysyttiin, tahdonvoimalla. Silloin tuntui, että kiire vei silloin tunteet, että ne heräävät myöhemmin. Heräsiväthän ne, mutta vain vaimollani.
Vaimo on kuitenkin kaikesta huolimatta onnellinen minun kanssani, ihmettelee vain miksi on niin vaikea keksiä kivaa tekemistä ja olla luonnollisesti toistemme kanssa. Ei meillä hirveästi ole mitään puheenaiheitakaan, muuta kuin niitä arkisia, päivän kuulumisia.
Toistaiseksi tämä tunteettomuuteni ei siis vaikuta arkeen, mutta pelkään että tilanne muuttuu kun olemme pysyvästi kahdestaan. Siihen on vielä aikaa, mutta...
Mitä jos menisitte pariterapeutille. Koska ajattelet sitä "jos tulisin järkiini" juttua. Siellä saisi apua niihin tekemisiinkin. Itse keksin helposti kivaa tekemistä, en tiedä miksi se ei teiltä onnistu. Ehkä sen keksiminen vaatii harjoittelua ja sen kartoittamista, mistä kumpikin pitää yhdessä ja erikseen. Mutta tee kuten itse haluat.
Todella epäreilua pitää vaimoa varattuna, kun ei pysty sille rakkautta antamaan. Turha pelko pois ja päästä hänet vapaaksi. Jos et tähän mennessä ole saanut itseäsi häntä rakastamaan, et onnistu siinä jatkossakaan.
Kyllä se selviää, naiset selviää aina. Tää on win-win-tilanne.
Voi, on jotenkin todella koskettava viestisi. Tilanteesi on varmasti vaikea, ja syyllisyys painaa mieltä. Jostain luin, että aina jos päätöksiä ohjaa joko pelko/syyllisyys, ne tulevat olevaan päätöksiä joita myöhemmin kadut. Oletko ollut/oletko nyt rakastunut johonkin toiseen, että tosiaan tiedät miltä "kuuluisi" tuntua?
Tuskin sinun kannattaa vaimollesi sanoa, ettet ole koskaan rakastanutkaan häntä, se voi aiheuttaa aikamoisia traumoja, koska hän saattaa kokea että kaikki mitä hän on kanssasi kokenut on ollut valhetta. Mielummin turvautuisin sinun sijassasi valkoiseen valheeseen parisuhteen muuttumisesta kaverisuhteeksi ja tunteiden kuolemisesta. Surullista sekin, mutta ei kuitenkaan vie mattoa niin pahasti jalkojen alta..
Totuus pitää olla ehdottomasti. Vaikka sitten traumoilla. Itselleni olisi kauheaa ja pahempi, jos en koskaan saisi tietää totuutta! Vaikka saattaa moni keksiä sen itse jälkikäteen ja se traumatisoi myös. Itse erokin voi olla helvettiä välittävälle osapuolelle, niinhän ne aina ovat. Sille ei voi mitään. Ainakin itse tajusin monen vuoden jälkeen, että pelimies oli huijannut. Sille en mitään voinut etten ollutkaan se ensimmäinen nainen joka hänet kohtaa, ja saisi rakastumaan. Ulkonäkö ei riittänyt ja muut sellaiset. Keksin itse myöhemmin että tyyppi vihaa minua ja ei edes pidä. Vain kaunis vaimo oli rakkauden kohde, josta en tiennyt mitään.
Kun saa kerran tietää, osaa jatkossa varoa. Se opettaa kaikkia. Minusta se on sairasta sairasta valehtelua - jos kaikkea ei kerro ja säästää toista. Toki hyvä että toinen voi soittaa vaikka kriisityöntekijälle sen jälkeen, puhuakseen. AINOA keino selvitä on totuus ja vastailla aina naisen kysymyksiin, jos eroaa lopullisesti.
"Vaikka sitten traumoilla. Itselleni olisi kauheaa ja pahempi, jos en koskaan saisi tietää totuutta!"
Miten jokin, jota et tiedä/etkä koskaan tule tietämään, voi olla mielestäsi niin kamalaa? Totuus ei mitenkään ole niin arvokas, että pitäisi ehdoin tahdoin toista loukata ja traumatisoida.
Minusta on sairasta pitää totuutta itseisarvona silloinkin, kun koko totuuden kertomisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kuulostaa jokseenkin jopa sadistiselta, että on vaan pakko kertoa, ettei koko vuosikausien liiton aikana missään vaiheessa tuntenut rakkautta, ja valehdellut vain rakastavansa.
"Kun saa kerran tietää, osaa jatkossa varoa."
Niin, ja myös pilaa loppuelämänsä vainoharhoijen takia.
Ei ole turhaa "sadismia". Se että totuus on se mikä on, ei katoa, vaikka sitä ei kerro. Se ei katoa koskaan. Ja voi tulla esiin joskus.
On elintärkeää kertoa naisille aina totuus, koska muuten sinisilmäisyys jatkuu naisten keskuudessa - eivätkä naiset koskaan tunnista kuka välittää aidosti ja kuka ei. Sen näkee kyllä käytöksestä lopulta ja jälkeenpäin kun miettii asiaa. Ellei toinen ole Hollywood näyttelijä.
Ei ole kyse vainoharhoista, vaan siitä että on OIKEUS tietää totuus, vaikka se sattuu. Ei voi elää valheessa vain sen vuoksi, että kuvittelee sillä jotenkin suojelevansa toista. Ero sattuu joka tapauksessa jos niin käy, ja se jos mikä traumatisoi. Mutta elämässä ei opi mitään kumpikaan osapuoli, jos ei selvitetä asioita normaalilla tavalla.
Eri asia jos toinen olisi väkivaltainen, silloin olisi parempi jättää kertomatta. Mutta niinkauan kuin on normi-ihmisistä kyse.
Ei missään nimessä totuutta, joka loukkaa ihan turhaan eikä valhe koskaan paljastuisi. Mitä ei tiedä, se ei voi loukata. Naiselta ei saa viedä pois elämästä yhdeksää vuotta kertomalla yhtäkkiä, että ne olivatkin valhetta. Riittää, että hän tietää että rakkaus on nyt loppunut. Siitä selviämiseen menee ihan tarpeeksi voimia mutta surutyön jälkeen hän voi ainakin olla kiitollinen siitä, että on saanut rakastaa ja kokenut itsensä rakastetuksi.
Aloittajan kannattaisi käydä ensin yksin juttelemassa jonkun kanssa ja saada ammattiauttajalta välineitä eron esille ottamiseen. Ja takaan, ettei yksikään AMMATTIauttaja kehota kertomaan, ettei rakkautta ole koskaan ollutkaan.
Voimia päätöksentekoon alkuperäiselle kirjoittajalle!
Tarinasi kuulosti aivan minun tarinaltani. Minä vain olen nainen.
En myöskään koskaan tuntenut suurta rakastumista/ihastumista mieheeni, hän vain vaikutti turvalliselta. Olimme ja elimme yhdessä. Ja kaikki oli kutakuinkin hyvin. Suostuin kosintaan, koska oli sopiva aika ja mies "ihan kiva". Saimme lapsia ja ostimme kodin, kuten elämän käsikirjoituksen mukaan kuuluukin mennä. Mies rakasti minua.
MINÄ vaan en pystynyt kohtaamaan häntä tunnetasolla. Emme olleet koskaan millään tavalla samalla aaltopituudella missään asiassa. Vastasin "niin minäkin sinua" kun mies kertoi rakastavansa. Ja ajattelin olevani tunnekylmä ihminen, kun en kyennyt tuntemaan niin.
Tuli päivä, jolloin en pystynyt enää edes vastaamaan "niin minäkin sinua". Miehen läsnäolo ja olemassaolo ahdisti. Ja tunsin järjetöntä syyllisyyttä siitä etten kyennyt vastaamaan hänen tunteisiisa. Että en jo kauan sitten myöntänyt tunteiden puuttumista.
15 vuotta sitä kesti, kunnes myönsin etten rakasta. Ja erosimme.
En kertonut kuitenkaan koskaan sitä, etten ollut koskaan rakastanut.
Eron jälkeen olen oppinut miltä tuntuu rakastaa! Kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki oli alusta asti täysi päinvastaista! Tunnetasolla kohtaamisemme on jotakin, mitä ei voi sanoin selittää. Tuntuu todella, kuin olisimme toistemme puoliskot. Tätäkin on jatkunut jo useita vuosia, joten ei voi laittaa alkuhuuman, eikä ihastumisen piikkiin.
Hoida asia siististi. Päästä vaimosi etsimään onnea ja etsi sitä myös itsellesi. Olemalla suhteessa, joka ei tunnetasolla toimi, tuhlaat teidän molempien elämän.
Tämä oli juuri se viesti, mitä tarvitsin. Minun on toimittava.
Asia tulee hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta, lähdemme ehkä parisuhdeterapiaan (sen verran olen velkaa tästä kaikesta), mutta sen tuloksena on todennäköisesti avioero, ja suuri tuntematon, meille molemmille. Lapset kärsivät, mutta toivon että pystymme molemmat säilyttämään eheän suhteen tahoillamme - ja että he eivät saa pysyviä vaurioita tästä.
Pakko se on totuutta katsoa suoraan silmiin, eikä tuhlata molempien elämää.
Toivotan voimia. Teit minusta ainoan oikean päätöksen. Elämä on lyhyt.