Suoraan sanoen ihmetyttää tämä oletettavasti suuri enemmistö, joka sanoo pitävänsä lapsista. Siis näistä meluavista, tuhoavista kirjaimellisesti retardin tasolla olevista itsepäisistä, kalliiksi tulevista, ajan ja resurssit syövistä megastressaavista mukuloista.
Vaikea kyllä uskoa, että lapsen hankkineet itsekään aina pitäisivät ratkaisuaan oikeana. Marketissakin hauska seurata, kuinka perheen vanhemmilla on hermot kireällä, kun nulikat temppuilee ja parkuu. Se on sitä lasten ihanuutta arjen tasolla.
Vaikea kyllä uskoa, että lapsen hankkineet itsekään aina pitäisivät ratkaisuaan oikeana. Marketissakin hauska seurata, kuinka perheen vanhemmilla on hermot kireällä, kun nulikat temppuilee ja parkuu. Se on sitä lasten ihanuutta arjen tasolla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuinka monella naisella pukkaa vauvakuumeen silloin, kun näkee lauman kiroilevia ja hulinoivia teini-ikäisiä?
Ei nyt ehkä vauvakuume, mutta herää vahvasti äi9dinvaiston kaltainen olotila, ja tekisi mieli auttaa niitä nuoria.
Olenkin aktiivisesti mukana nuoria- ja eläkeläisiä tukemassa vapaaehtoisena.
Ei kai sitä pystykään lapseton ymmärtämään :)
Lapset ovat ehkä vanhusten ohella eniten rasismia (nimittäin ikärasismia) kokeva väestön osa. Monet julistavat muuten "En ole rasisti!", mutta annas olla, kun kyse on vanhuksista ja lapsista. Johan solvataan vaikka millä nimikkeillä. Kanavoidaan kumminkin sitten johonkin sitä omaa rasistista minää joka ei yleisen paineen vuoksi voi kohdistua esim. maahanmuuttajiin.
Ikä on se joka määrää tiettyjä ominaisuuksia ihmisen eri elämänvaiheissa. Niin myös sinun elämänvaiheissasi, aloittaja hyvä. Aikuisen aivot, mieli ym on kehittynyt sietämään esimerkiksi pitkästymistä. Aikuinen vain huokailee ja tuhahtelee kaupan kassajonossa. Lapsella, varsinkaan pienellä lapsella, mutta joskus vanhemmallakaan esimerkiksi tämä taito ei ole vielä kehittynyt. Lapsi meluaa ja kiukuttelee, koska hänellä ei ole muuta keinoa kamalalta ja toivottomalta tuntuvan tilanteen edessä. Vaikkapa ihan mielettömän makean himon iskiessä karkkihyllyn edessä, mutta vanhempi sanoo ei.. No se siitä. Jokainen varmaan ymmärsi pointin.
Lapsien sietämisessä tarvitaan ennen kaikkea sitä "suvaitsevaisuutta", jota moni julistaa itsellään olevan vaikka muille jakaa. Suvaitaan homot, maahanmuuttajat ja vaikka kenet. Suvaitaan muiden ominaisuudet. Lapsille ominaista on parkuminen ja känkkäileminen harmittavaisen tilanteen edessä, tärykalvot rikko kiljuminen riemua herättävän asian edessä.. jne. Silti he kasvavat yleensä ihan samanlaiseksi tunteensa hillitseväksi aikuiseksi, kuin moni muu. Itseasiassa todennäköisemmin kasvavat ns normaaliksi, jos heidät suvaitaan ominaisuuksineen.
Sen verran omasta tilanteesta, että onnellisessa parisuhteessa, yksi 2v lapsi ja toinen tulossa. Meidän mukula osaa myös joskus huutaa esim marketissa ja kovaa. Se ärsyttää jo ihan sen korvia särkevän äänen takia. Mutta voi miten silti häntä rakastankaan. Rakastan niin paljon, etten osaa oikein sanoilla kuvatakaan :). Koskaan ei ole omalla kohdallani tullut mieleenkään, että saisipa valita toisin. Mitä sitä ihmettelemään... Ja sellaiselle, jolla on kaikki hyvin (kuten minä), on ihan fine vaikka toinen ei haluaisi samaa, kuin itse. En vaihtaisi osia lapsettoman kanssa. Hui, en ikinä :) Ja minulle on ok, jos ovat onnellisia ilman lapsia.
Aivan, ihan samaa mieltä! Mitä jos joku toitottaisi vihaavansa vanhuksia? Varmasti saisi vihat niskaansa. Lapsia taas voi vapaasti inhota tai vihata ja nimitellä?
En itse olen erityisen lapsirakas, mutta en voi sanoa inhoavani lapsia. Usein lapset saa mut ärtymään, esim. sellaiset 5 vuodesta teini-ikään. Varsinkin jos ovat "pikkurakkareita" kiroiluineen ym. Mielestäni lapset ovat ihanimmillaan muutaman kuukauden iästä 3 -vuotiaaksi. Mutta oma lapsi on ehdottomasti ihanin, ei muut lapset saa sellaisia tuntemuksia aikaan.
Kyllä mullakin on silloin tällöin hermo kireällä, varsinkin jos on väsynyt tms. Lapsilla voi myös olla huono päivä siinä kuin aikuisella, olla väsyneitä, kipeitä tms. Ja kiukuttaa normaalia enemmän. Lapset ovat erilaisia, mutta ei meillä ainakaan ole mitään pikkuriiviötä, joka kiukuttelee koko päivän. Aika vähäistä kiukuttelu on. Kaupassa joskus on tilanteita jolloin lapsi ei halua lainkaan istua kärryissä ja huutaa. Jos näkee jonkun lapsiperheen kaupassa hetken ajan, ei voi sanoa, että millasta heidän elämänsä on.
Ottaahan puolisokin silloin tällöin päähän ja riitelemmekin, miksei lapset ottaisi? En inhoa miehiä enkä miestäni vaikka hän joskus käyttäytyisi ärsyttävästi, enkä halua hänestä eroon? Ja ainakin itse ymmärrän kyllä jos lapsi kiukuttelee vaikka kaupassa. Jos aikuinen kiukuttelisi samalla tavalla, se olisi aivan eri juttu...? Ei pieni lapsi pysty käsittelemään tunteitaan ja käyttäytymään samalla tavalla kuin aikuinen.
Oma lapseni kiukuttelee joskus ja hermoni on kireällä, mutta suurimmaksi osaksi on iloinen, aurinkoinen, hauska, suloinen, ihana lapsi. Olen joka päivä kiitollinen lapsestani ja onnesta soikeana hyvin usein. Lapsen nauru, ilo, hauskat jutut, hellyyden osoitukset, kehityksen seuraaminen ym. on parasta mitä tiedän. Ja rakastan lastani valtavasti.
Kaikkia ei ehkä oma lapsi tee niin onnelliseksi, mutta itse pidän ratkaisuani ehdottomasti oikeana.
Mä tykkään ainakin pienistä lapsista, kun ovat niin aitoja. Ja en usko, että pieni lapsi voi olla paha kuten joku aikuinen vaikka lapset pahojaan tekeekin. Pidänkin varmaan lapsista enemmän kuin aikuisista? Lapset osaa kyllä olla julmiakin tietyssä iässä, esim. kiusata muita. Itsellä koulukiusaamisen uhrina tästä on valitettavasti kokemusta...
Meidän lapsemme saa usein muilta hymyjä ja heilutuksia kaupassa. Joskus saamme varmaan niitä paheksuvia ja sääliviäkin katseita, kun lapsi ei ole aina yhtä iloisella päällä.
Ei sitä rakkautta omana lapseen osannut kuvitella, ennen kuin lapsen sai. Mutta en ala omaa ratkaisuani silti muille tyrkyttämään.
Puhut nyt vain niistä haasteista... Minulla on kaksi lasta. Ja kyllä etenkin näin yh-äitinä välillä on raskasta, kun melko yksin on lasten kiukkujen kanssa. Pienemmän uhmahuutoa, pissat housuissa, vanhemman jääräpäisyys... Jep, niitä huonoja hetkiä lasten kanssa on. Niin omien kuin ystävien lastenkin kanssa.
Mutta sitten se hetki kun 5v poika haluaa ehdottomasti auttaa äitiä ja käydä lähikaupassa itse ostamassa maitoa! Tai se kun 2v kiipeää syliin ja toteaa "Minun oma äiti on prinsessa!" Tai entäpä aamut kun väsyneenä ei muuten jaksaisi tehdä mitään, mutta 2v kiskoo päästä ja sanoo "minä autan äitiä!" Heh. Enkä koskaan unohda ensimmäisiä hymyjä, sitä miten auttavat ja tukevat toisiaan, mahtavia tuokioita kun kokataan yhdessä (paljon sotkua mutta mahtava mieliala!) jne...
Mahtavaa on myös kuunnella kun nappulat keskustelevat ystävien kanssa. Kun heidän välillään on kunnioitusta, mahtavia leikkejä ja vilpitöntä toistensa kannustamista, tuntuu että sydän pakahtuu onnesta.
Ne huonot hetket ovat juuri niin huonoja kuin voit kuvitella, ja oikein väsyneenä vielä kamalampia. Mutta et pysty käsittämään miten yhdentekevää se on, kun vastapainona on elämän todelliset onnen hetket.:)