Löytyykö täältä yhtäkään miestä ja naista, ketkä molemmat olisivat pitkässä avioliitossa olleet kokoajan uskollisia toisilleen ja edelleen tyytyväisiä toisiinsa?
Nykypäivän avioerotilastojen edessä olen nuorena naisena menettänyt uskoni ja toivoni pitkiin sitoutumisiin ja ihmissuhteisiin. Kait ne on liian haastavia ihmisille, tai oikeasti sopivan kumppanin löytäminen niin harvinaista ja vaikka löytyisi, niin jokainen muuttuu vuosien myötä. Itse olen sinkku ja yksin, eikä parisuhde tästä syystä huvita mikä on aika surullista. Liian suurella todennäköisyydellä mies pettää tai tulee muuten vaan kyllästyneeksi vanhenevaan vaimoon, ja suhde muuttuu rakkaudettomaksi.
Nykypäivän avioerotilastojen edessä olen nuorena naisena menettänyt uskoni ja toivoni pitkiin sitoutumisiin ja ihmissuhteisiin. Kait ne on liian haastavia ihmisille, tai oikeasti sopivan kumppanin löytäminen niin harvinaista ja vaikka löytyisi, niin jokainen muuttuu vuosien myötä. Itse olen sinkku ja yksin, eikä parisuhde tästä syystä huvita mikä on aika surullista. Liian suurella todennäköisyydellä mies pettää tai tulee muuten vaan kyllästyneeksi vanhenevaan vaimoon, ja suhde muuttuu rakkaudettomaksi.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Minä luulin, että meillä olisi näin. 25 vuotta yhteistä taivalta takana, eikä vieläkään pettämistä kummaltakaan.
Vaimo vain on kyllästynyt minuun, joten en voi väittää, että olisimme tyytyväisiä toisiimme. Ens siis laskisi sen varaan, että se on mies, joka kyllästyy - onnistuu se vaimoltakin.
Niin mieki luulin, että me elisimme onnellisina elämämme loppuun asti yhdessä.Vaikka välillä oli hankalaa, puhuimme asioita halki. Tai niin mie luulin.Tänhään hän kertoi minun aivopesevän aina hänet, että hän ei enää osaa pitää omia mielipiteitä. Hän kertoi minun alistavan häntä koko ajan. Se oli yllätys, koska itse tunsin olleeni se joka alistui.Aina kun kyseenalaistin hänen tekemisiään hypin hänen kasvoille hänen mielestä. Onkohan muilla yhtä sekavaa ajatuskiertoa?Onko muiden avioliitto tasaista tallaamista? Saako teillä kysyä mikä ärsyttää?
Parisuhde on haastava. Oletan, ettei mieheni ole pettänyt minua ja luotan häneen. Olemme onnellisia silloin tällöin, tyytyväisiä elämään useimmiten ja onnettomiakin aika ajoin. Mutta luulisin, että tätä se pitkä parisuhde on. Mielestäni hyvä parisuhde kestää ongelmat ja allikot. Pitää vain ymmärtää, ettei se liitto ole jatkuvaa ruusuilla tanssimista ja intohimoa vaan tavallista arkea, joka kuitenkin toimii.
Se, että on sama ihminen rinnalla tilanteessa kuin tilanteessa, on minusta hienoa ja tärkeää. Jokainen muuttuu ja puolisot usein eri tahtiin, sekin voi aiheuttaa ongelmia ja kasvukipuja mutta vankka parisuhde kestää moisen. Puolisoilta tosin vaaditaan viisautta, parisuhdetaitoja ja tahtoa olla yhdessä.
Nykyajan erotilastot voivat johtua osittain siitä, ettei ymmärretä sitä, että hyvään parisuhteeseen kuuluu myöskin ne huonot ajat ja erilaiset vastoinkäymiset; nehän kiinnittävät puolisot toisiinsa tiukemmin ja parisuhdetta arvostaa taas paremmin kun menee hyvin.
Olen ollut naimisissa yli 30 vuotta, ja suurimman osan ajasta onnellinen ja tyytyväinen. Perh-elämä on ollut erittäin antoisaa; ihaninta on ollut tieto siitä, että saa rakastaa ja olla rakastettu omana itsenään.
Omaa parisuhdetta ei kannata vertailla toisiin koska kysymyksessä on aina omanlaatuinen suhde kahden erilaisen yksilön kesken. Ehkä kuitenkin jotain yhteistä on pitkään yhdessä olleilla pariskunnilla, siis niillä, jotka ovat tyytyväisiä. Ei odoteta kuuta taivaalta ja ollaan valmiita itse tekemään oman onnellisuuden eteen töitä, ei velvoiteta sitä toista tekemään minut onnelliseksi. Toisen kunnioitus on tärkeää myös ja se, että molemmat voivat olla omana itsenään omine vikoineen ja vahvuuksineen.
Voi olla, että pettämistäkin tapahtuu pitkissä liitoissa. Se kuinka suuren merkityksen sille antaa, riippuu pariskunnasta itsestään, toiset eivät sitä tietää tai määritellä.
Kiitos ihanasta viestistä! itsekkin ajattelen noin, mutta...Toisen mielestä kaikki pitäisi olla tasaista. Ei saisi olla eri mieltä. En voi luottaa toiseen kun joka riidan jälkeen on tunne , ettei toinen halua olla sinun kanssasi.Olemme olleet naimisissa kohta 27 vuotta. Aina joskus olen ollut maassa ja silloin toinen luulee olevansa syypää. Vaikka olen monesti sanonut sen kuuluvan naisen elämään ja kaipaavani vain turvallista syliä. Toisen mielestä se on yhtä kuin rakastelu.Muutaman mönkään menon jälkeen kuulin olevani lähes nolla petipuuhussa. Ja hänen mielestä olisi sopimus asia käydä vieraissa. Järkytyin näistä puheista. Olin luullut että vaikeat asiat puhuttaisiin läpi ja taas elämä jatkuisi.Luulin tuntevani toisen, mutta..En tiä onko eroaminen ainoa vaihtoehto. Kun kerran toinen on tyytymätön, niin eikö hänen pitäisi saada mennä.Luovutanko?
Kiitos kirjoituksestasi Cloetta. Puit sanoiksi monia minunkin ajattelemiani ajatuksia.
Meillä on takana yhteistä eloa vasta puolet siitä mitä teillä, mutta elän uskossa, että tämä liitto kestää hamaan loppuun asti.
Elämämme on ajoittain ollut erilaisten haasteiden ja ongelmienkin takia melkoista vuoristorataa. Ongelmat ovat siis aiheutuneet muista syistä kuin parisuhteestamme. Elämä ei ole ollut ainaista ruusuilla tanssimista. Yhdessä olemme selvinneet eteenpäin ja olen huomannut, että erilaisten vaikeuksien kohtaaminen ja voittaminen yhdessä on vain tiivistänyt suhdettamme.
Rakastan miestäni sellaisena kuin hän on ja saan häneltä vastarakkautta ehdoitta. Emme kunpikaan pyri muuttamaan toisiamme, vaikka varmasti meissä kummassakin on toista ärsyttäviä piirteitä. Arvostan häntä ja hänen huolenpitoaan ja osoitan hänelle rakkauteni päivittäin monin eri tavoin. Hän tekee samoin minua kohtaan.
Aloittajalle terveisiä, että toivoa on. Täällä ainakin on yksi nainen, joka on ollut avioliitossa n.15 vuotta, uskollinen, tyytyväinen jokaiseen päivään ja edelleen silmittömän rakastunut omaan mieheensä.
Rakkaus ja onni ovat käsitteistössäni liian ehdottomia ilmaisuja.
Vaimoni kanssa olemme olleet parisuhteeseemme ja elämäämme tyytyväisiä, hiivatin tyytyväisiä ja tavallisen tyytyväisiä.
Varsinaisia kriisejä eikä edes riitoja ole sattunut koko aikana eikä todellakaan ole kyse siitä, että toinen olisi jotenkin alistettu.
Meillä on vain eri asiat tärkeitä.
Vaimon tärkeissä en näe aihetta ryhtyä kränäämään koska ne eivät ole minulle tärkeitä.
Ja myös toisin päin.
Nykyäänkin kanssakäymisemme on siinä määrin tyydyttävää, etten kuvittele löytäväni vastaavaa kumppania mistään.
Olemme tottuneet toistemme oikkuihin ja mieltymyksiin kaikissa asioissa.
En usko, että näiden 43:n vuoden jälkeen tapahtuu enää mitään oleellisesti päitämme sekoittavaa.
Kertokaahan joku,
MIKSI sitten ihmisen pitäisi elää koko elämänsä samassa parisuhteessa? Minkä vuoksi sitä pidetään tavoiteltavana, kun aniharvat siihen pystyvät saati että olisivat siihen tilanteeseen tyytyväisiä ja suhteessaan onnellisia.
Eikö voisi ajatella, että suhteessa ollaan niin kauan kun sen koetaan olevan enemmän voimavara kuin voimavarasyöppö.
En tarkoita, että suhteiden pitäisi muuttua kertakäyttöisiksi ja että heti pitäisi luovuttaa kun ensimmäinen vastoinkäyminen tulee. Vaan että eikö voitaisi ajatella, että suhde kestää aikansa? Lasten kasvatuksen kannalta olisi toki ihanteellista, että saisivat kasvaa ydinperheessä. Mutta ihmiselämä ei ole pelkkää lisääntymistä, eikä se kestä koko elämää.
Ihminen muuttuu ja kasvaa ja hänen tarpeensa muuttuvat. Miksi vaaditaan, että sama ihminen kulkisi mukana nämä kaikki vaiheet?
Eihän tämä ole pakkoa mutta kaikin puolin mukavaa ja nautinnollista.
Vaikka elämässä on vaihtelua ja väriä niin tasapainoinen parisuhde edustaa tiettyä jatkuvuutta ja perustan muulle elämälle.
Ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Sitä voi tapahtua myös vuorovaikutuksessa ja samaan tahtiin.
Sidonnaisuus? Sanoin aikanaan vaimolleni, että yksi ihmiselämä on liian kallisarvoinen tuhlattavaksi.
Heti, jos hänen kohdalleen osuu minua parempi, vakituinen kumppani, niin hänen velvollisuutensa itseään ja myös minua kohtaan, on tarttua siihen mahdollisuuteen.
Arvaukseni nykyisten parisuhteiden runsaasta hajoamisesta on kasvatus itsekkäiksi. Vain minäminäminä! Kun kaksi sellaista menee yhteen niin eipä ennuste ole kovin hyvä.
Yli 43-vuotinen yhteiselomme ei johdu vaihtoehtoisten mahdollisuuksien puutteesta kummallakaan puolella.
Tuohon suuntaanhan ollaan menossa, että lopetetaan suhde kun tuntuu, että se on "voimavarasyöppö". Uskon, etteivät ne voimavarat siitä mitenkään lisäänny puolisoa jatkuvasti vaihtamalla, eikä ainakaan parisuhdetaidot kehity tai ylipäätään ihminen puolisona, jos kuvittelee, että vaihtamalla paranee.
Hyvin moni ajattelee "että suhde kestää aikansa". Mikähän sitten mahdollisesti olisi suhteen elinkaari? Monella kun se tahtoo tyssätä siihen, kun ei ole enää kivaa ja pitäisi oikeasti nähdä vaivaa suhteen onnistumisessa.
Mielestäni meillä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve löytää se oma puolisko; harva haluaa vapaaehtoisesti olla yksin, ilman rakkautta tai välittämistä. Aika moni toivoo pitkää parisuhdetta vaikkei se mitenkään trendikästä taida enää tänä päivänä olla. Pitkässä parisuhteessa eläminen on aivan toisenlaista kuin aina aloittaa uuden kanssa, vaikka kuinka tykkäisi uutuuden viehätyksestä.
Tiedän monta suht onnellista pariskuntaa, jotka ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä. On ihanaa katsella heitä ja heidän pieniä hellyydenosoituksiaan; tuntuu,e ttä niissä on tunnetta paljon enemmän kuin vastatavanneiden intohimoisissa suuteloissa.
Yhtä hyvin voidaan kysyä MIKSI pitäisi lopettaa antoisa suhde? Harva irtisanoo suhdetta omiin lapsiinkaan, heidän näkemisensä on aina mukavaa ja tuo iloa elämään.
Mutta on toki niitäkin, jotka eivät koskaan oikein kykene tulemaan toimeen edes aikuisten lastensa kanssa. Kun sellaisen ihmisen elämää tarkkailee, tajuaa kyllä aika nopeasti mikä voima hyvä ja pysyvä ihmissuhde on.
En koe itse juurikaan muuttuneeni niiltä tarpeilta, joita hyvä ihmissuhde tuo. Muuten kyllä tarpeet ja tavat on muuttuneet vuosien varrella valtavasti.
faktaa. kerran eronnut eroaa useammin kuin ei - eronnut.
alempana joku sanoo että ennen oli surkeaa kun ei voinut erota. eroja oli paljon vähempi. ihmisillä oli moraalia enempi ja myös herran pelkoa sekä haluttiin oikeasti sopia ja unohtaa. nyt erot on tehty helpoks ja siihen kannustetaan, kukaan ei vaali sitä oikeaa mallia vaan mitä kummallisempia keksitään niin sitä vääremmäksi oikea tehdään
Ei kai kukaan pakolla ole.
Avioliitossa eläminen vaan on niin mukavaa.Vaikka joskus on kriisejä ja riidellään, mitä siitä.Riitelyhän kuuluu ajoittain elämään.Sitten taas rakastetaan entistä enemmän.
Olen ap ja tottelen miestä kuin koiraa.
Mies sanoo ota suihin niin minä otan.
? Oletkohan ihan terve.
Onkohan moni muukaan joka hehkuttaa ikuisen avioliiton nimeen, ja että ero on itsekkyyttä. Tekopyhää, sanon.
Entisajan avioliitot olivat erityisen onnettomia, koska ei voitu erota. Kun sekä mies että vaimo olivat samalla tilalla töissä, kummallakaan ei ollut ammattikoulutusta ns. vieraaseen työhön. Ero olisi merkinnyt toimeentulon menetystä. Oli tavallista, että isäntä ja emäntä eivät edes puhuneet toisilleen. Puolisoitten välistä väkivaltaa esiintyi runsaasti, ja sitä pidettiin yhtä luonnollisena kuin vielä myöhemmin lapsiin kohdistunutta väkivaltaa, ns. kasvatusta.
Kaupungeissa oli pitkään patriarkaalinen perhemalli. Mies ansaitsi, vaimo oli kouluttamattomana kotirouvana. Ei ollut yksinkertaisesti toimeentulosyistä mahdollista erota.
Kun historiaa ei tunneta, tuijotetaan avioerolukuihin ja luullaan, että tilanne on menossa huonompaan suuntaan. Parempaan on tultu, nykyisin naistenkin työssäkäydessä voidaan erota epäonnistuneesta liitosta.
Itse olen kaupunkilaisen patriarkaalisen perheen lapsi. Elämä oli aivan helvetillistä. Vaimoni on maalta. Vanhempien välit olivat sanoinkuvaamattoman katkerat. Olemme vaimoni kanssa olleet yli 40 vuotta onnellisesti naimisissa ja rakastamme toisiamme edelleen syvästi.
Olemme olleet 35 v. naimisissa, ja edelleenkin meillä menee hyvin.
Välillä on ankeitakin päiviä,mutta sitten taas aurinko paistaa.
Kummatkin haluamme elää toistemme kanssa,niin hyvät kuin pahatkin päivät ja ehkäpä siinä tahtomisessa onkin se rakkautumme ja sitoutusimme ydin.
Tämän tahtomis-jutun olemme myös pyrkineet antamaan lapsillemme omalla esimerkillämme.
nää pettämisen on suorassa suhteessa vapaaajan määrään elämän helppouteen ja kehittyneeseen tekniikkaan, vähiten niitä onmm. maaseudun maanviljelijäperheissä ja perheissä jossa kulutetaa aikaa lasten ja sukulaisten kanssa perinteisiä arvoja vaalien. eli pidetään nykymaailman kotkotukset vain siellä lööpeissä eikä anneta kaikenmaailman ajatuksille valtaa.
"Perinteisiä arvoja vaalien." Entä jos perinne on ahdas ja nykypäivään soveltumaton? Esim. luvan antaminen puolison omalle elämälle ja sen toteuttamiselle. Maailma on muutakin kuin perhe ja suku, jotka eivät riitä täyttämään kaikkien elämän-, tekemisen-, menemisen- ja kokemisennälkää.
Toimiva, pitkä avioliitto on kyllä varmaan ikuinen mysteeri. Jotkut siihen pystyy, pelottavan useat eivät. Mitkä sitten ovat ne avaimet onnelliseen pitkään liittoon? Paha sanoa. Ehkä tahtotila? Tai joku muu. Ja toisaalta taas - onko pitkä avioliitto sitten edes se "ainoa oikea onnellisuuden muoto"? No ei kaikille varmastikaan. Plus että onhan niitä liittoja, joissa yhdessä ollaan oltu 30 vuotta, mutta oikeasti ei enää haluttaisikaan.
Mielenkiintoista..
Itse vain sanon, että minulle avioliitto on lupaus. Lupaus, jonka aion pitää. Lupaus jonka TAHDON pitää. Jos en elämässäni muuta saa aikaiseksi, niin ainakin avioliiton tahdon saada aikaiseksi. Ja hyvän avioelämän.
Miksi?
No,
koska rakastan. Koska tahdon rakastaa jatkossakin. Koska tahdon elää tuon miehen kanssa enkä muiden. Ja koska tämän olen luvannut, niin lupauksen silloin pidän. Enkä sitä tahtoisi rikkoakaan.
Minä ilmottaudun. Tänä vuonna tulee avioliitossa oloa 10 vuotta.
Ja mieheni on parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Minulla oli aikamoisen kurja lapsuus, jonka jälkeen tein älyttömiä määriä töitä ja muutama tooosi huono pitempi suhde.
Tapasin mieheni 27 vuotiaana, ja tuntuu että vuosi vuodelta vaan paranee. Toki se ihana ensihuuma on haihtunut.. mutta oma rakas ja paras ystävä on rinnalla pysynyt. Vasta tässä suhteessa olen vuosien harjoittelun jälkeen oppinut luottamaan toiseen, sekä myös oppinut puhumaan ja ilmaisemaan tunteita.
Itse en ole pettänyt, ja TUSKIN kiusausta edes tulee eteen. Uskon myös vahvasti että mies on myös pysynyt uskollisena, eihän sitä pysty menemään takuuseen kuin ja vain ainoastaan itsestään.
Joten kyllä meitä onnellisia pareja löytyy!!! =) ja kun se kohdalle osuu, niin SEN TIETÄÄ!!!!
Mukavaa kevättä!
Meillä avioliittoa elettynä yli 30 vuotta.
Meillä on hyvää arkea ja sunnuntaitakin :).Toki riitelemmekin ajoittain, eihän ihminen mikään tunteeton nukke ole.Muutamia kriisejäkin on ollut, mutta pettämään emme ole sortuneet.
Nykyään on juuri tuota jonkun mainitsemaa minäminä-asennetta liikaa.Elämän pitäisi olla koko ajan kivaa ja tapahtumien rakettien pauketta.En ihmettele, ettei niin lyhytjännitteiset ihmiset jaksa yhden kanssa kauaa.
"Toki riitelemmekin ajoittain, eihän ihminen mikään tunteeton nukke ole."
Riitelemättömyys ei tarkoita tunteettomuutta.
Usein sanotaan, että suhteessa "täytyy puhdistaa ilmaa" riitelemällä. Olen kuullut myös, että ilman riitaa ei ole rakkautta. Höpö, höpö!
Dr.Phil sanoi ohjelmassaan, etteivät he riitele vaimonsa kanssa, joten ei riitely näemmä kuulu kaikkien terapia-ammattilaistenkaan liittoon. Tuskin he kieltäisivät tunteiden näyttämistä.
Meillä ei viitsitä riidellä vaan erimielisyydet ratkotaan puhumalla.
Yhdessä ollaan oltu 19v.
Aloittajalle: Olen hurjan onnellinen parisuhteestani ja itse olen ollut uskollinen. Mieheni sanoo samaa eikä minulla ole syytä epäillä muuta.
Itse olen ollut saman naisen kanssa jo melkein 25v ja lasoikin jo 18v ja ei ole koskaan ollut tarvetta käydä muita anisia nussimassa kun kotona on hyvä nainen. Voi johtua myös siitä että oltiin jo kplmekymppisiä kun tavattiin ja molemmilla ne nuoruuden suhteet takana ja itse ainakin vietin kunnon sinkkuaiajn että tiedä mitä se on kun on eri päiville eri nainen ja kun aikanaan vakvammin ruvettiin olemaan niin kumpikin kerto mitä suhteelta haluaa ja sillä se on pysynyt kunnossa eikä rajoiteta toisten menoja liikaa niin hyvä tulee. Tärkein on että kumpikin haluaa panostaa siihen perisuhteeseen ja se rittää pitkälle.