Liikunnan iloa

No niin pikku pallinaamat. Tässä mä nyt olen kertomassa teille mun ajatuksistani elämästä. Syy, miksi kirjoitan, on se, että teillä olisi parempi mieli näitä juttuja lukiessanne.

Tänään minua erityisesti vituttaa asia nimeltä liikunta. Liikunta on nimittäin perseestä. Jos joku yrittää muuta väittää, on hän selkeästi aivopesun uhri. Minä en ole koskaan saanut mitään iloa liikunnasta. Aina on joku, joka on parempi kuin minä. Aina voi aloittaa uuden liikuntaharrastuksen (ai saatana, että mä vihaankin tuota sanaa) jonka voi sitten kolmen kokeilukerran jälkeen lopettaa kiinnostuksen lopahtaessa.

Minua ärsyttää kaikki ämmät, jotka muka-innoissaan hehkuttavat töissä että “Ihanaa, pääsee junmppaan”. Vittu. Siinä vaiheessa mulla menee hermo. Sitten pyyhälletään sinne ahtaaseen jumppasaliin kahdenkymmenen muun innostuneen jumppaajan kanssa ja pompitaan tunti. “Hyvä, hyvä, jaksaa jaksaa, tunne se polte siellä pakarassa, tunne miten läski palaa”. Tai sitten joku aivoton kanalauma polkemassa polkupyörää sisällä. “Nyt leikitään, että ollaan ylämäessä. Huiiiii, nyt mennään kovaa vauhtia alamäkeen!” Mitä vittua.

Järkyttävää. Miten kukaan voi nauttia jostain perseenpyörityksestä tai polkemisesta muualla kuin sängyssä. Nyt se käsi siihen sydämelle. Ja kysykää tätä itseltänne.

Sitten nämä maratoonarit. Juostaan niin kauan että on paskat housussa. Varpaankynnet irtoavat. Ei voi tulla töihin kun on niin romuna. Ja mitäs järkeä tässä sitten on? Haluaako ihmiset rankaista itseään? Siinä tapauksessa tiedän helpompiakin konsteja, kuten esimerkiksi itsensä viiltely.

No niin. Seuraavan kerran kun kaveri soittaa teille ja kertoo olevansa matkalla BhodyBumbbiin, niin voitte kertoa sille: Toivottavasti paranet pian.