Raskauteni on puolessavälissä ja olen hyvin hyvin stressaantunut ja väsynyt... Tämä on ensimmäinen lapsemme ja elämä on muutamassa kuukaudessa muuttunut valtavan paljon.
Olemme reilu kolmekymppinen pariskunta, joka on ollut vuosia yhdessä. Suhteemme oli ennen raskautta oikeasti todella hyvä ja rakastimme toisiamme todella paljon. Nyt molemmat olemme vain väsyneitä ja kinastelemme kaikki ne harvat hetket, jotka vietämme yhdessä. Mietin joka päivä, etten enää halua olla mieheni kanssa, mutta en tiedä, kuinka lähtisin tästä suhteesta varsinkin tässä tilassa.
Ennen raskautta meillä oli vilkas seuraelämä. Kävimme ystävien kanssa ulkona syömässä ja joka viikonloppu oli kutsuja ja juhlia. Olen koko raskauteni ajan kärsinyt migreenistä ja väsymyksestä, alkuraskauden pahoinvoinnista puhumattakaan, ja nyt viimeinen asia, mikä on mielessä, on jonnekin kekkereille lähteminen! Mieheni silti jaksaa juosta ravintoloissa. Kaksi tai kolmekin kertaa viikossa. Hän ihmettelee, miksi on niin väsynyt koko ajan. No töiden jälkeen kaikki vapaa-aika kuluu kännissä tai krapulassa. Minun kanssa ei jaksa viettää ollenkaan aikaa.
Olen monta kertaa sanonut, että elämämme on muuttumassa ja eikö olisikin kiva tehdä asioita yhdessä nyt kun vielä voi. Tähän mieheni sanoi, että suunnittelee ulkomaanmatkaa poikien kanssa. Nyt kun vielä voi!
Teen yhden päivän vähemmän viikossa töitä kuin mieheni. Hoidan periaatteessa kaikki talousasiat. Maksan laskut yhteiseltä tililtä, hoidan sähkö, netti, ja puhelinasiat. Olen ottanut selvää äitiyslomasta ja isyyslomasta plus kaikesta, mitä raskauteen ja vanhemmuuteen liittyy. Täytän jopa lomakkeet miehen puolesta. Kuulostaa pieniltä asioilta, mutta oikeasti välillä tuntuu, että kodin pyörittäminen jo nyt on kokopäiväistä hommaa.
Mies sanoo olevansa stressaantunut kaikesta ja tarvitsevansa aikaa kavereiden kanssa. Hän selittää asian niin, että joutuu nyt työskentelemään kahta kovemmin, kun on tulossa perheenlisäystä. Olen kyllä yrittänyt selittää, kuinka stressaantunut minä olen ja haluaisin viettää aikaa yhdessä. Hän ei tätä ymmärrä. Mehän asumme jo yhdessä. Mies lähtee ovet paukkuen kotoa, koska "nalkutan kaikesta". Olen jopa jo ehdottanut, että muuttaisimme erilleen, mutta mies sanoo tämän kaiken tunteellisuuden olevan vain raskaushormoneja. En usko, että mieheni on saanut mennä tarpeeksi. Pelkään, että meininki jatkuu samanlaisena lapsen synnyttyä. Minä olen kotona yksin lapsen kanssa, kun mies rilluttelee kavereidensa kanssa.
Onko täällä muita, jotka ovat samassa tilanteessa? Me olemme ihan ok tuloinen pariskunta ja asumme leveähkösti Helsingin keskustassa vuokra-asunnossa. Olemme puhuneet oman asunnon ostamisesta nyt kun on lapsi tulossa. Äitiyslomalla minulla tippuvat tulot reippaasti, enkä mitenkään pysty hoitamaan vuokraa yksin. Onko ainut vaihtoehto muuttaa lähiöön lapsen kanssa, jos todellakin lopetan tämän suhteen? Kuinka yksinhuoltajat pärjäävät?
Huoh.
Olemme reilu kolmekymppinen pariskunta, joka on ollut vuosia yhdessä. Suhteemme oli ennen raskautta oikeasti todella hyvä ja rakastimme toisiamme todella paljon. Nyt molemmat olemme vain väsyneitä ja kinastelemme kaikki ne harvat hetket, jotka vietämme yhdessä. Mietin joka päivä, etten enää halua olla mieheni kanssa, mutta en tiedä, kuinka lähtisin tästä suhteesta varsinkin tässä tilassa.
Ennen raskautta meillä oli vilkas seuraelämä. Kävimme ystävien kanssa ulkona syömässä ja joka viikonloppu oli kutsuja ja juhlia. Olen koko raskauteni ajan kärsinyt migreenistä ja väsymyksestä, alkuraskauden pahoinvoinnista puhumattakaan, ja nyt viimeinen asia, mikä on mielessä, on jonnekin kekkereille lähteminen! Mieheni silti jaksaa juosta ravintoloissa. Kaksi tai kolmekin kertaa viikossa. Hän ihmettelee, miksi on niin väsynyt koko ajan. No töiden jälkeen kaikki vapaa-aika kuluu kännissä tai krapulassa. Minun kanssa ei jaksa viettää ollenkaan aikaa.
Olen monta kertaa sanonut, että elämämme on muuttumassa ja eikö olisikin kiva tehdä asioita yhdessä nyt kun vielä voi. Tähän mieheni sanoi, että suunnittelee ulkomaanmatkaa poikien kanssa. Nyt kun vielä voi!
Teen yhden päivän vähemmän viikossa töitä kuin mieheni. Hoidan periaatteessa kaikki talousasiat. Maksan laskut yhteiseltä tililtä, hoidan sähkö, netti, ja puhelinasiat. Olen ottanut selvää äitiyslomasta ja isyyslomasta plus kaikesta, mitä raskauteen ja vanhemmuuteen liittyy. Täytän jopa lomakkeet miehen puolesta. Kuulostaa pieniltä asioilta, mutta oikeasti välillä tuntuu, että kodin pyörittäminen jo nyt on kokopäiväistä hommaa.
Mies sanoo olevansa stressaantunut kaikesta ja tarvitsevansa aikaa kavereiden kanssa. Hän selittää asian niin, että joutuu nyt työskentelemään kahta kovemmin, kun on tulossa perheenlisäystä. Olen kyllä yrittänyt selittää, kuinka stressaantunut minä olen ja haluaisin viettää aikaa yhdessä. Hän ei tätä ymmärrä. Mehän asumme jo yhdessä. Mies lähtee ovet paukkuen kotoa, koska "nalkutan kaikesta". Olen jopa jo ehdottanut, että muuttaisimme erilleen, mutta mies sanoo tämän kaiken tunteellisuuden olevan vain raskaushormoneja. En usko, että mieheni on saanut mennä tarpeeksi. Pelkään, että meininki jatkuu samanlaisena lapsen synnyttyä. Minä olen kotona yksin lapsen kanssa, kun mies rilluttelee kavereidensa kanssa.
Onko täällä muita, jotka ovat samassa tilanteessa? Me olemme ihan ok tuloinen pariskunta ja asumme leveähkösti Helsingin keskustassa vuokra-asunnossa. Olemme puhuneet oman asunnon ostamisesta nyt kun on lapsi tulossa. Äitiyslomalla minulla tippuvat tulot reippaasti, enkä mitenkään pysty hoitamaan vuokraa yksin. Onko ainut vaihtoehto muuttaa lähiöön lapsen kanssa, jos todellakin lopetan tämän suhteen? Kuinka yksinhuoltajat pärjäävät?
Huoh.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos et nyt ole onnellinen suhteessa, ettekä onnistu suhdetta korjaamaan, lähde. Voin vannoa, että ei tule ainakaan itsestään parempaan muuttumaan kun lapsi syntyy. Juuri tuo, että joudut yksin miettimään jo nyt kaiken, kertoo, että tulet olemaan (henkisesti ainakin) yksin myös vanhempi synytymän jälkeen. Itse kadun, etten lähtenyt samankaltaisesta tilanteesta jo paljon aiemmin. Pelkäsin kai, että rahattoamana yh:na ei säilytä hengissä. Rahaa ei nyt ole kun olen yh kodinhoitotuella, mutta olen onnellinen :)
Mä en osaa sua kovin auttaa, mutta pari näkökulmaa voin heittää. Ja toivoa sulle voimia. :)
Meillä meni miehen kanssa hyvin raskausaikana. Mutta. Kun vauva syntyi, olen joutunut tekemään kaiken itse. No, okei, ehkä ihan hivenen liioittelen, mutta vakuutukset, lääkärit, ruoka-asiat, vauvauinnit, vaateasiat - yövalvomisista ja aamuheräämisistä puhumattakaan - on mun vastuulla. Jos minulla on meno, mies kyllä handlaa vauvan, eikä onneksi kitise, että millon tulen. Mutta silti välillä pännii. Mies kiteytti asian kerran, kun sanoi kaverilleen lähtiessään, että "mä hengaan teidän kanssa sitten vaikka huomenna". Meidän? Me ollaan siis yksikkö vauvan kanssa. Tässä oli siis pointtina, että hommat on sun vastuulla jatkossakin.
Toisaalta taas vauva ei ole vielä konkreettinen sun miehelle. Valitettavasti ne miehet, jotka osaisivat sympatiseerata esim. pahoinvointia niinku naiset, ovat harvassa. Mutta siis täss pointtina se, että vauva ei ole vielä miehelle yhtä todellinen kuin sulle.
Raskaus ja varsinkin lapsi muuttavat parisuhdetta, se on fakta. Minusta edellinen kommentoija kiteytti hyvin: lapsi ei ole miehellesi toistaiseksi olemassa eikä hän osaa eläytyä tunteisiisi.
Itse en heittäisi vielä hanskoja tiskiin. Onko sinulla ymmärtäväistä ystävää, joka jaksaisi kuunnella sinua? Pystytkö puhumaan aiheesta neuvolassa? Et voi tietää miten miehesi muuttuu, kun lapsi syntyy. Et voi myöskään itse tietää, miten muutut kun lapsi syntyy. Minusta sinun kannattaisi katsastaa vielä, vaikka ensimmäiset 3-5 vuotta tulevat olemaan rankkaa aikaa parisuhteelle ja itsellenne. Saattaahan olla, että miehesi rakastuu vauvaan, rakastuu uuteen elämään ja puskettekin yhdessä läpi vaikka harmaan kiven :)
Älä loukkaannu tästä, en yritä seuraavalla kommentilla vähätellä tuntemuksiasi. Haluan kuitenkin sanoa, että olet tällä hetkellä melkoisessa hormonimyrskyssä. Uusi myrsky alkaa, kun synnytät ja imetät lastasi. Hormoneilla on oma tarkoituksensa mutta niiden vuoksi arviointikykysi saattaa pettää. Siksikin suosittelisin odottamaan ja harkitsemaan. Pikkulapsen kanssa suhteesta on vaikea lähteä, mutta jos mies ei lapseen ja sinuun vielä puolentoistavuoden kuluttua ole pystynyt sitoutumaan, ei hän todennäköisesti pysty siihen ikinä. Yleensä perhe kuitenkin muodostuu ja vauvan konkretisoiduttua tulee myös osaksi miehesi elämää!
Älä tosiaan tee nyt mitään liian hätäisiä ratkaisuja. Mitenkään naisten raskauden aikaisia vaivoja ja hormoneja väheksymättä haluan muistuttaa että kyllä ne naisen muutokset heijastuvat aina myös mieheen. Vaikka kuinka haluaisi olla empaattinen niin kyllä jos odottava äiti muuttuu kuukausiksi kärttyisäksi ja pahoinvoivaksi niin siinä on mies kovilla. Tiedän tämän koska oma vaimoni on molempien lasten kanssa kärsinyt kovasta pahoinvoinnista. Vaikka kuinka olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja tukea kaikessa, se oma väsymys ja jaksaminenkin tulee vain välillä tien päähän ja haluaisi taas vain takaisin sen vanhan mukavan naisensa.
Kyllä se menee ohi ja varsinkin toisen lapsen kanssa siihen osaa varautua. Mutta suo myös miehellesi se että hänkin voi stressata tilanteesta, väsyä välillä sinuun ja heijastaa omia pelkojaan suhteeseenne.
Suositan ihan avointa ja toista syyllistämätöntä keskustelua miehesi kanssa. Painota hänelle että sinä et ole pohjimmiltasi muuttunut, että teillä tulee myös tulevaisuudessa olemaan hyvää elämää (vaikkakin erilaista kuin aikaisemmin) ja monet muutoksista ovat lopulta positiivisia. Kerro myös miten toivot hänen tukeaan ja rakkauttaan ja olet pahoillasi jos et aina osaa sitä itse hänelle antaa koska kärsit raskaudesta.
Itse olen aina kokenut että mieheille on todella tärkeää se että he kokevat edelleen olevansa naiselleen tärkeitä vaikka muuttuvatkin isäksi eikä äiti unohda sitä parisuhdettakaan lasten syntymän jälkeen. On myös tärkeää sopia pelisäännöt molemmille suotavasta omasta ajasta jos se ei tunnu luonnostaan muodostuvan sellaiseksi kuin haluaisit.
Nyt näyttää siltä että miehesi pakenee töihin ja kavereiden luokse sitä että kokee että parisuhteenne on muuttunut liikaa.
"Ennen raskautta meillä oli vilkas seuraelämä. Kävimme ystävien kanssa ulkona syömässä ja joka viikonloppu oli kutsuja ja juhlia."
Juuri tässä sanotkin asian ytimen, olette tehneet virhepäätöksen lapsen hankkimisessa jos elämänne on ollut noin menevää, sillä lapsen kanssa elämä painottuu kotiin, eikä seuraelämään.
Sinun kannattaa jo seuraavalla neuvolakäynnillä kertoa tilanteestanne, sillä muutoin siitä voi tulla vakavakin kriisi jatkossa, enkä usko eron tuovan yhtään mitään hyvää tullessaan.
Tuosta vilkkaasta elämästä kodin ulkopuolella pitäisi päästä lähes kokonaan ja saada sitävastoin lapsiperheitä tuttavaksi, jotta voitte vieraille puolin ja toisin, silloin samat asiat yhdistäisivät.
Mitä tulee noihin kodin askareihin, nyt kun olet kotona älä pidä kovin mahdotonta mekkalaa niistä, voit kauniisti pyyttää osallistumaan jo menee kuulemattomille korville, älä välitä on hän kuullut voi seuraavalla kerralla toimia ilman pyytämistäkin.
Mutta keskustella kannattaa siitä, että työelämään palattuasi asiat jakanntuisivat jotenkin tasapuolisemmin, jotta teillä riittäisi vielä voimia toistenne huomaamiseen ja yhteiseen puolisoitten aikaan.
Mä uskoisin, että niitä vauvakavereita ehtii kyllä saamaan lapsen synnyttyä. Jos aloittaja on ollut aktiivinen seuraelämässä, hän tulee olemaan aktiivinen myös lapsiin ja vauvoihin liittyvässä toiminnassa (puistot,muskarit,kerhot jne.) ja muihin äiteihin sitten tutustuukin ihan luonnostaan. Ja toki sitten äitiyslomalla äiti tekee usein suuremman siivun kotitöistä, hänhän on kotona! Kyse olikin raskausajasta, pahasta olosta ja miehen ymmärtämättömyydestä. Aloittaja voisi edelleen juosta kutsuilla jos hän jaksaisi ja voisi fyysisesti paremmin. Lapsi ei vielä ole syntynyt. Jos itse olisin samassa tilanteessa, antaisin miehen tehdä mitä tekee ja itse lepäilisin kotona keräten voimia. Se vaan on aloittajalle vaikeaa, koska miehen ymmärtämättömyys ahdistaa.
Right??
Älä vielä hätäile, meillä mies kanssa juoksi poikien kanssa ulkona raskauteni aikana ja olin paljon yksin ja hoidin kaikki lasku yms. Asiat myös.. Mutta kappas kummaa kun isi sai tytön syliinsä ekaa kertaa lupasi, että nyt rauhoittuu ja keskittyy meihin ja se on myös pitänyt ja mies välillä patistaa nytkin omia juttuja tekemään :) tyttö siis nyt 1v6kk ja en voisi olla ylpeämpi miehestäni!
Kaikilla ei käy noin. Itse jätin mieheni joka alkoi juomaan raskaana ollessani. Ei hoitanut lasta vaan oli baareissa.
Löysin paremman miehen eron jälkeen jonka kanssa olen onnellinen. En ikinä huolisi lapsen isää takaisin. Olkoon baareissa. Me ollaan tytön kanssa nyt onnellisia kunnollisen miehen kanssa.
Lähiössä tosin asutaan omistusasunnossa. Ihan hyvä paikka lapselle. En muuttaisi keskustaan.