yksipuolinen "ystävyys"

Voi että tuo kuulostaa ihan minun elämältä. Itse olen pienestä asti tuntenut jokaisessa kaverisuhteessa että olen joko A kolmas pyörä tai sitten juuri se joka ottaa ja pitää yhteyttä, mutta saan aina kuulla että en ole pitänyt yhteyttä. Kun olen kuunnellut ja auttanut toisen huolissa, he kysyvät mitä sinulle kuuluu, kun yritän jotain kertoa omista elämäni vaikeuksista he sanovat nyt pitää lopettaa, on kiire.

Niin kaveri kuin sisaruus suhteissakin, ilmeisesti aina meitä naisia pidetään sellaisina että heidän pitää pitää yhteyttä ja välejä kunnossa, ainakin sisaruus/sukusuhteissa, mutta ystävyys suhteista en aina ymmärrä miksi sitä joutuu tai toinen tuntee että on aina se joka pitää/ottaa yhteyttä. itselläni on enää vain 2 kirjekaveria ja tuleva avopuoliso ja vanhemmat joihin pidän yhteyttä, että "erakko" elämää.

Itse olen ajatellut melko usein että syy on itsessäni, mutta en vain käsitä mikä se ongelma on ettei kukaan halua olla ystävä.

Jaksamista sinulle.

Tutulta kuulostaa, ikävä kyllä. Minullakin oli nuorempana ystävyyssuhteita, joissa sain olla se aktiivinen ja aloitteellinen osapuoli. Kun apuani tarvittiin tai murheille jakajaa, silloin saattoi seurani hetken kiinnostaa, mutta muuten yhteyttä otin minä. Onneksi muutama vastavuoroinen ja todellinen ystävyyssuhde on kuitenkin vuosien saatossa löytynyt. En osaa oikein neuvoa muuta kuin pysymään yhteyksissä ihmisten kanssa ja ottamaan yhteyttä uusiinkin ihmisiin ja olemaan kärsivällinen, koska ystävyyden syntyminen voi vaatia paljonkin aikaa. Jos ystävä ei tunnu ystävältä, sellaiseen suhteeseen ei kannata jumittua. Kaiketi kaikilla on oikeus olla syystä tai toisesta joskus itsekkäitä ja kiireisiä ja omissa oloissaan, mutta jos yhteydenpito on täysin tai enimmäkseenkin yksipuolista, en viitsisi enää panostaa.

Aitoja ystäviä ei tytöillä ole lapsuuden jälkeen. Leikit loppuu teini-iässä ja tilalle tulee kilpailu!!! Kaikesta pitää kilpailla: ulkonäöstä, koulusta, tavaroista, MIEHISTÄ jne. jne. Aikansa kun yrittää olla oikea kaveri toiselle, mutta saa vastineeksi pelkkää p4skaa, niin jo riittää!!!!!!!!!!!!

Nautin jokaisesta hetkestä jonka saan viettää ilman viheliäitä hyttysiä!!!!!! Kännykkä ei soi eikä kukaan vaadi yhtään mitään!!!!!!!

Ystävät käyvät kalliiksi!!!!

Okei, maailmassa saattaa olla pieni prosentti aitoa ystävyyttä aikuisten välillä, mutta itse en valitettavasti ole saanut kokea sitä.

=> Kai se on vain niin, että hän ei halua olla kanssani kauheastikaan tekemisissä.

Sitä sinun pitää kuullostella, ja jos et huomaa "onks pakko" tai "ehkä ensi kuussa" -tyyppistä välttelyä voi se olla riittävää. Et ole ehkä hänen paras kaverinsa, mutta silti ystävyydestä voi olla iloa.

Itse olen kokenut molemmat, eli olen ollut yhteydenpitäjä ja se johon joku toinen pitää yhteyttä. Harmittaa toki että toinen ei ota koskaan yhteyttä vaikka välit ovat hyvät, toisaalta ilahtuihan sitä kun joku tuli käymään.

Siinä vaiheessa ystävyys päättyy kun toinen osapuolista kieltäytyy kaikesta vastavuoroisuudesta, tai löytää jonkun muun jonka luona mieluummin käy.
Yksin jääminen on se tylsin vaihtoehto.

Ikävää. Parempi kuitenkin ettet mieti kovasti syitä siihen miksi käyttäytyvät noin, koska et voi koskaan saada siitä varmaa tietoa, paitsi tietenkin jos kysyt ja silloinkin joko valehtelvat tai vastaus on muuten epämieluisa. Jatkat vaan samaan tapaan ku ennenkin ja yrität samalla tutustua uusiin ihmisiin. Ehkä vanhatkin kaverit joskus vielä ottavat sinut paremmin mukaan piireihinsä. Silloin ei kannata olla katkera, sillä jos rupeat katkeraksi niin kaveripiirisi rajoittuu lopulta todella paljon. Ihmiset kun tuppaavat olemaan juuri tuollaisia joko tietämättään tai jotkut myös tietoisesti.

Kuullostaa tutulta. Meillä oli lukiossa 4 ihmisen kaveriporukka. Ja minä sain aina olla se promoottori. Eli jos minä en jotain ehdottanut tai järjestänyt niin mitään ei tehty.

No lukion jälkeen meidän porukka hajosi ja nyt mulla on vain muutama kaveri elämässä. Nämäkin ovat sellaisia, että eivät ota yhteyttä. Tai ottavat kyllä. Mutta yleensä on iso porukka kasassa ja ollaan baariin menossa ja soitto tulee joskus 10:n aikaa illalla. Ja kun sanon suht neutraalisti, että en tiedä jaksanko enää lähteä kun soitto tuli niin myöhään (ovat usein alottelemassa jonkun luona jo 6:lta) niin saan aina saman selityksen "No kun tää kävi äkkiä ja ei oikeen tiietty mennäänkö".

En tosin voi katkaista välejäkään kun sitten jään täysin yksin, mutta ei tämä kivaa ole. En tiedä olenko sitten sellainen ihminen keneen ei haluta pitää yhteyttä vai mistä kiikastaan.

Niiiiiiiiiiiin tuttua!! :)

En tiedä onko syy siittä että olen liian kiltti, joka ei aina osaa sanoa ei.Itselläni on käynyt samoin kuin teilläkin.

Kaverit ottaa yhteyttä SILLOIN kun heillä menee huonosti ja on vaikeaa elämässään.Siinä sitten kuuntelet heidän asioita ja kun he kysyvät sinun asioita (jos kysyvät )ja päätät sitten kertoa.Sitten tuleekin vastauksena juuri tällänen vastaus kuin teillä esimerkeissään.joo tarttee lopettaa tai muuta typerää.
Eikö ystävien pitäisi jakaa niin ilot kuin surutkin?? Ja kuunnella molempien toisten juttuja?
Kyllä silloin soitellaan kun on ongelmia.Mutta annas olla kun itse haluat jutella kaverisi kanssa soitat niiin tää sanookin toisessa päässä et pitää lopettaa.Just.Tosi ystävyys.Ehkä taidankin poistaa moiset kaverit elämästäni.Olen niin kettuuntunut tälläisiin ihmisiin.Imetään toinen kuiviin eikä anneta mitään takas.
Aika ikävää kun se on aina ollut yksipuolista...
Sitten lainaillaan rahaa ja kun myöhemmin pyydät rahoja takaisin niin sitten kehutaan että mistä muka minä olen sinulle velkaa..ööö.
Miksi tälläisiä hyväksikäyttäjiä on.

Tuttua täälläkin. Tai no, kyseessä on vain yksi ystävä, mutta itselleni kovin tärkeäksi muodostunut sellainen. Tutustuimme hänen kanssaan reilu vuosi sitten ja meistä tuli nopeasti aika läheisiä. Olimme samalla aaltopituudella ja jaoimme henkilökohtaisiakin asioita, olimme kuin paita ja peppu. Tutustuimme siis työpaikalla. Hiljattain itselleni kuitenkin tuli pakottava syy vaihtaa työpaikkaa, sillä äitiysloman sijaisuuteni päättyi. Olen kyllä koko ystävyytemme ajan tuntenut olevani se osapuoli joka ehdottaa kaikkea ja hän on itsekin sanonut että hänen ystäväpiirinsä on todella suppea omasta tahdostaan eikä hän jaksa pitää yhteyttä "hyvän päivän tuttaviin", ystäviinkin vain harvoin ja hän viihtyy yksin. Käytöksellään ja yhteisillä keskusteluillamme hän kyllä osoittaa viihtyvänsä seurassani ja meillä on hauskaa, saatamme uppoutua tuntikausiksi parantamaan maailmaa. Kuitenkaan hän ei ota ikinä yhteyttä minuun. Koen itse asian niin, että ystävyys lopulta hiipuu jos en itse ole ottamassa aina yhteyttä häneen. Periaatteeni on aina ollut etten jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan ja jos tilanne vaikuttaa siltä ettei ystävyys vaan ole molimmin puolista vaan pysyy hengissä juuri ja juuri pienellä liekillä kun itse yritän luoda siihen kipinää niin ei semmoista jaksa. Nyt kyseessä kuitenkin on ihminen jota en todellakaan haluaisi menettää. Hän tietää minusta kipeitäkin asioita ja hänelle on aina ollut helppo puhua. Tuntuu vaikealta kun tietää että ystävyys todennäköisesti sammuu, jollen itse tee mitään, mutta kun en jaksaisi olla se joka aina ehdottaa kaiken niin kumpi sitten on parempi vaihtoehto... Sinnitellä himmeällä liekillä vai antaa sen sammua.

Mulla tällä hetkellä yksi ainut oikea ystävä joka ollut lapsuudesta saakka. Yksi käytti hyväkseen lohduttajana ja jopa myönsi sen, pitää itseään "vahvempana" kuin minä joten ei pidä minua arvossa. Toinen on joskus reilu mutta toisinaan supattelee (eli suoraan sanottuna kiusaa) minusta tuttaville joten ei paljon luottoa. Yksi asuu luojan kiitos kauempana. Kun voin todella huonosti ei elettäkään että olisi vähän vetänyt, suorastaan pakotti minua vain tuijottamaan surkeaa tilannettani silmiin.

En todellakaan ymmärrä mistä tällainen tyttöjen/naisien välinen "ystävyys" tulee. Tiedän että itselleni tuleva tunne on ettei mua pidetä minään, vaikka oikeammin kyse on kateudesta, hiljaisesta dissauksesta, tuomion asettamisesta, ei oikeasta ystävyydestä tai mun vioistani.