Yli vuoden olen taistellut päästäkseni yli erostani. Kukaan ei jaksa enää kuunnella ruikutustani. Vaikeaa olla ihmisten seurassa ja teeskennellä, että kaikki on hyvin ja jutella niitä näitä, kun koko ajan haluaisin vain puhua exästäni ja tuskastani. Mikään muu ei kiinnosta. Koko elämä ei kiinnosta. Auttaakohan tänne kirjottaminen? Tai olisiko täällä joku joka on samassa tilanteessa ja haluaisi ruikuttaa yhdessä? En todellakaan tiedä miten elämääni jatkaisin.
Sydän pieninä murusina
@pua
9450
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sama tilanne, on meitä herkkiä muitakin. Mitään neuvoja en osaa antaa, aika hiukan helpottaa oloa. Toivottavasti vielä joskus löydät jonkun uuden joka sinua arvostaa.
Itse taistelin myös ja luulin kivun olevan ikuista. Rakastan häntä vielläkin ja tulen aina rakastamaan, mutta enään se ei satu. En enään haikaile hänen peräänsä enkä edes toivo saavani ikävälleni vastakaikua. En tunne enään ikävääkään, en herää enään katsellen vierelleni ja pettyväni kun hän ei olekkaan enään siinä. Sänkyni ei tunnu nään isolta ja tyhjältä, vaikka siellä yksin makoilenkin. En tunne itseäni enään rikkinäiseksi ja pystyn katselemaan muita ihmisiä avoimin mielin vertaamatta heitä häneen. Ihanat muistot jäivät aivan ihanasta ihmisestä, joista olen hyvinkin kiitollinen. Olen kiitollinen, koska sain edes kerran elämässäni kokea aidon rakkauden ja toivon pelkkää hyvää hänelle.
Kuitenkin aikani hänen kanssaan on ohi ja uusi aika on vihdoin koittanut. Tunnen itseni pitkästä aikaa vapaaksi ja pystyn vihdoin hengittämään ilman vannetta rintakehäni ympärillä. En ikinä ollut katkera hänen menetyksestään, mutta hänen peräänsä sureminen kulutti paljon energiaa, kun tuosta surusta päästää vihdoin eroon tuntuu kuin taakka olisi nostettu hartioilta.
Toivottavasti pääsette yli, helppoa se ei ole, eikä siihen pysty itseään pakottamaan. Tulessa makaamalla ei kuitenkaan voita yhtään mitään ja surussa rypeminen sattuu vain itseä. Luopukaa toivosta, että saisitte hänet takaisin. Toivo yhteenpalaamisesta ja muistot hyvistä ajoista pitävät surun, ahdistuksen ja pahanolon elossa. On aika jatkaa omaa elämää, päästäkää irti ja voitte olla vapaita surustanne.
Kysymys kuuluukin: Haluatteko oikeasti päästä yli vai ette?
Kyllä jokainenn jätetty haluaa päästä yli surusta. Olemme kuitenkin niin erinlaisia joillkein surun käsittely kestää hetken ja toisilla se voi kestää vuosia. Ei pidä pakottaa itseään johonkin johon ei pysty. AIka on tässäkin valttia
Jossain vaiheessa on pakko lopettaa sureminen ja asian vatvominen ja jatkaa eteenpäin.
Minäkin surin, ajattelin taukoomatta miestä ja kuvittelin olemattomia meidän yhteenpaluusta. Sitten oli pakko tunnustaa itselle, että näin ei tule käymään ja on jatkettava.
Vietin viimeisen suremisviikonlopun mökillä. Istuin saunassa ja itkin. Mietin ja muistelin kaikki hyvät ja huonotkin hetket. Ulvoin ääneen. Seuraavana päivänä istutin Särkynyt Sydän-kukan mökin pihaan hänen muistolleen. Ja päätin silloin, että nyt riittää. Palasin mökiltä arkeen jotenkin puhdistuneena, täytin arkeni kaikella toiminnalla, etten enää keriinnyt häntä ajattelemaan. Jos alkoi taas tulemaan suru, poistin sen päättäväisesti mielestäni.
Toimii.
Kiitos että jaoit tarinasi "kamalaa aikaa", sain siitä inspiraation tehdä se mikä täytyi. Jo pari kuukautta olen itkenyt tapahtuneita ja toivonut ihmettä. Eilen luin tarinasi. Sitten vedin kevyet kännit, kirjoitin päiväkirjaan ylös muistot ja viestit, kuuntelin surullisia kappaleita ja itkin koko ajan. Tänään olen aina kääntänyt ajatukset pois, kun hän on tullut jostain mieleen. Olen edelleen surullinen ja olo on tyhjä, mutta on ollut jotenkin helpompi hengittää.
Nimenomaan, päätös että nyt riittää. Elämässä tapahtuu ihmeitä, mutta on minulle henkisesti parempi ajatella ettei niitä tässä tapauksessa nyt vaan tapahdu. Ja ehkä jonain päivänä havahtuu huomaamaan, ettei ole ajatellut häntä kertaakaan.
Takana tosi raskas puolitoista vuotinen.
Aaltoliikettä ollut. Alkuajan suurin tuska ehkä hellittänyt, mutta vieläkin tulee sellaisia puuskittaisia tuskan tunteita.
Aina, kun huomaan hänen menneen uudessa suhteessaan eteenpäin.
Yhteinen omistusasunto, nyt huomasin heidän kihlautuneen.
Samalla mies kuitenkin on pitänyt minuun yhteyttä, antanut ymmärtää, ettei tulevaisuudesta koskaan tiedä.
On siis pitänyt minua kiinni otteessaan.
Kerrain päädyimme vielä harrastamaan seksiäkin, vaikka on jo tässä uudessa suhteessaan.
Miten tästä voi päästä kunnolla irti, kunnei toinenkaan tunnu antavan siihen mahdollisuuksia, vaan pitää aivankuin varalla.
Kyttään facebook sivujaan ja luen eräänlaista blogia, jota myös pitää.
Kääntelen veistä haavassa ja luen, miten hän kirjoittaa uudesta vaimostaan ja yhteisistä tekemisisitään.
Minulle kuitenkin antaa kokoajan sen kuvan, ettei kaikki kuitenkaan ole niin hyvin, vaan paljon ongelmia.
Kuitenkin muistaa myös mainita aina, että vähän paremmin taas menee ja parempaan suuntaan taas mennyt.
Voi mikä viha sisälläni kiehuu, pakottava kostonhimo.
Nyt ilmoitin, etten halua enää hänen ottavan mitään yhteyttä minuun ja lupasikin toistaiseksi, mutta samaan hengenvetoon muisti taas sanoa, ettei haluaisi luopua minusta ja varmaan joskus ottaa taas yhteyttä???!!!
Kertokaa oi hyvät ihmiset, miten tästä jatkan eteenpäin, miten maailmassa voin jättää tuon kaiken taakseni, kunnei uutta rakkauttakaan ole näköpiirissäkään.
Minulla ratkaisun avain oli se, että myönsin itselleni etten ole päässyt hänestä yli.
Olimme olleet 5v yhdessä, joista 4v asuimme saman katon alla. Mies jäi kiinni pettämisestä ja koin mielestäni helpotusta, kun erosimme. Olin niin onnellinen ja vapaa! Reissailin ja vietin paljon aikaa ystävieni kanssa. Tätä jatkui yli puoli vuotta. Olin todella harvoin yksin kotona, sillä olin jatkuvasti menossa jossain.
Kerran sattuikin niin, ettei ollut mitään menoa tai suunnitelmia, vaan olin yksin kotona viikonlopun. Portti, jonka taakse olin kätkenyt kaikki muistot ja ajatukseni, sortui. Tuli viimein se itku, jota olin onnistunut jollain ilveellä pidättelemään niin monet kuukaudet.
Sen viikonlopun jälkeen olen alkanut hiljalleen "parantua" ja suru alkaa pikkuhiljaa väistymään. Voin jo ajatella, että onni odottaa tuolla jossain. Minuakin.
Tässä käytännön vinkkejä, jotka auttoivat itseäni:
-Hyväksy se, että et ole vielä päässyt asian yli. Älä siis yritä esittää reipasta pelkästää läheistesi vuoksi. Jos tuntuu siltä, että et kukaan ei jaksa enää kuunnella sinua, käänny ammattilaisten puoleen, he kuuntelevat. Työterveys, eroseminaarit, kriisikeskukset, kriisipuhelin jne. jne. Siellä on aina joku joka kuuntelee. Ja tosiystävät jaksavat kuunnella.
-Jäsennä tapahtunutta kirjallisesti. Listaa asiat mistä jouduit luopumaan ja jätä jäähyväiset. Erota asiat jotka olivat todellisia ja ne, mitkä ovat elämättä jäänyttä yhteistä tulevaisuutta, siitä sinä et voi tietää. KIRJOITA YLÖS MYÖS NEGATIIVISET ASIAT SUHTEESTANNE ja jätä jäähyväiset myös niille. Kirjoita päiväkirjaa ja vuodata sinne.
-Kirjoita joka päivä ylös asioita, jotka ovat hyvin elämässäsi, niitä löytyy yllättävän paljon.
-Pakota itsesi ajattelemaan muita asioita. Muistoissa ja surussa möyriminen on paljon helpompaa, mutta käännä ajatuksesi heti niistä pois!
-Lakatkaa pitämästä itseänne löyhässä hirressä (edellä olevat kirjoittajat) ja pyrkikää jatkamaan omaa elämäänne. Pienikin askel eteenpäin on edistystä, mutta ette pääse mihinkään mikäli annatte exienne vetää teitä koko ajan taaksepäin. ELI KATKAISKAA YHTEYDENPITO KOKONAAN.
-Muista että pystyt elämään ilman sitä ihmistä, ainoastaan pieni lapsi on täysin riippuvainen toisesta ihmisestä
-Tee asioita joista saat mielihyvää itsellesi, kokeile jotain uutta ja aloita uusi harrastus
-Jos on pakko möyriä mielipahassa, rajoita siihen käytetty aika ja muun ajan keskityt johonkin muuhun.
Tai sitten on tilattava aika parisuhdeneuvontaan, jossa sinua kuunnellaan, saat kertoa pahan olosi ulos luottamuksellisesti, he myös osaavat auttaa tarvittaessa eteenpäin monissa asioissa.
Löydät oman seurakunnan pulinnumeroista. Ole rohkea ja mene purkamaan asia pois mielestäsi, ei se kertakäynnillä helpota, saattaa jopa ahdistaa, mutta hiljalleen huomaat saaneesi palikoita käsitellä asiaa. Tuo kännäily on pahinta mitä tuossa tilanteessa voi tehdä, sillä vain sotkee vieläkin enemmän omia asioitaan.