Ihan ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin ihan sellainen perus lapsi, minulla oli kavereita, ja minua pidettiin ihan hauskana.
Sitten tuli ala-asteen ylemmät luokat ja aloin kehittyä, kun muut olivat vielä ihan lapsen näköisiä. Iho huononi, häpesin muuttuvaa kehoani, joten pukeuduin rumiin löysiin vaatteisiin, tahdoin olla poika, kuuntelin heviä (voi nolous...). Näytin muutenkin aika rumalta, koska minulla oli sellainen esiteinin kaltainen rumanaama, sellainen lapsekas ja pyöreä pallo, ja samalla paljon finnejä ja nöpönenä. En omistanut enää niin montaa kaveria, kaverimäärä tippui noin 4 kaveriin, tosin oli muidenkin kanssa ihan suhtkoht hyvissä väleissä.
Kutosella aloin kuitenkin pukeutua paremmin. Sain 3 uutta hyvää ystävää. Ahdisti paljon, teinivuodet alkoivat. Kutosen lopussa paras ystäväni kyllästyi minuun ja vaihtoi muihin. Olin ihan kamalan vihainen ja masentunut.
Yläasteella pukeuduin myös ihan hyvin, mutta olin silti melko nuhjuinen, hiukset oli takussa, iho todella huono ja sen lisäksi melko masentunut ja aggressiivinen. Minulla oli seiskan alussa vain yksi ystävä (toinen paras ystäväni, oikeastaan se paras). Tutustuin kuitenkin nykyiseen parhaaseen ystävääni ja hänen kauttaan pääsin mukaan sellaiseen porukkaan (jossa oli kyllä muita sellasia tuttu-kavereitani, kaikki melko epäsuosittuja), mutta tunsin silti itseni melko ulkopuoliseksi, vaikka nämä ihmiset olivat kyllä ihania ja pitivät minua ystävänään. Se oli vain siellä päässä. Muut ihmiset vihasivat minua, ilkkuivat ja sylkivät jalkoihin.
Ysillä aloin saada lisää itseluottamusta, aloin hoitamaan ihoa lääkkeillä, aloin pitämään hiuksista huolta, meillä oli ihan kivaa koulussa, kun minulla oli oma porukkani, vaikka muuten koko koulu ahdistikin.
Aloitin lukion pukeutuen hyvin, hiukset hyvin, iho hyvässä kunnossaa ja meikkasin. Tajusin olevani ihan kaunis, naamani ei ollut enää sellainen esiteinivaiheen pallo eikä se punottanut paljoakaan, varsinkin kun oli meikkiä. Olin kasvanut tavallaan "omaan mittaani". Porukkani oli hajonnut eri osiin, muihin kouluihin ja mukana lukiossa oli vain toinen parhaista ystävistäni. Muihin en pitänyt enää yhteyttä paljoakaan, ehkä kerran vuodessa. Sen sijaan välit parhaaseen ystävääni lähenivät entisestään ja muutkin yrittivät tutustua. He olivat todella ystävällisiä, mutta jostain ihme syystä käyttäydyin todella kylmästi heitä kohtaan, vaikka aivot huutivat että HEI, SAATAT SAADA YSTÄVIÄ. Hetken aikaa he yrittivät, sitten lopettivat. Ystävällisiä ovat tosin vieläkin, mutta porukat on jo syntyneet.
1. Ala-asteella luulin olevani sysiruma - siksi minusta ei pidetty
2. Yläasteella luulin olevani sysiruma tylsällä luonteella
3. Nyt lukiossa en tiedä miksi en saa kavereita, mutta selkeästi vika on minussa. Ystäväni, joka on saanut paljon enemmän paskaa niskaan kuin minä, on taas kamalan lämmin ja hauska persoonallisuus ja hänestä on helppo pitää.
Toivon vain, etten ole yksinäinen lopun ikääni. Miten ihmisiin tutustutaan, se on mysteeri. Jotkut näyttävät vain ykskaks tulevan ystäviksi. Minulle tapahtuu niin erittäin harvoin (kaksi kertaa elämäni aikana)...
Sitten tuli ala-asteen ylemmät luokat ja aloin kehittyä, kun muut olivat vielä ihan lapsen näköisiä. Iho huononi, häpesin muuttuvaa kehoani, joten pukeuduin rumiin löysiin vaatteisiin, tahdoin olla poika, kuuntelin heviä (voi nolous...). Näytin muutenkin aika rumalta, koska minulla oli sellainen esiteinin kaltainen rumanaama, sellainen lapsekas ja pyöreä pallo, ja samalla paljon finnejä ja nöpönenä. En omistanut enää niin montaa kaveria, kaverimäärä tippui noin 4 kaveriin, tosin oli muidenkin kanssa ihan suhtkoht hyvissä väleissä.
Kutosella aloin kuitenkin pukeutua paremmin. Sain 3 uutta hyvää ystävää. Ahdisti paljon, teinivuodet alkoivat. Kutosen lopussa paras ystäväni kyllästyi minuun ja vaihtoi muihin. Olin ihan kamalan vihainen ja masentunut.
Yläasteella pukeuduin myös ihan hyvin, mutta olin silti melko nuhjuinen, hiukset oli takussa, iho todella huono ja sen lisäksi melko masentunut ja aggressiivinen. Minulla oli seiskan alussa vain yksi ystävä (toinen paras ystäväni, oikeastaan se paras). Tutustuin kuitenkin nykyiseen parhaaseen ystävääni ja hänen kauttaan pääsin mukaan sellaiseen porukkaan (jossa oli kyllä muita sellasia tuttu-kavereitani, kaikki melko epäsuosittuja), mutta tunsin silti itseni melko ulkopuoliseksi, vaikka nämä ihmiset olivat kyllä ihania ja pitivät minua ystävänään. Se oli vain siellä päässä. Muut ihmiset vihasivat minua, ilkkuivat ja sylkivät jalkoihin.
Ysillä aloin saada lisää itseluottamusta, aloin hoitamaan ihoa lääkkeillä, aloin pitämään hiuksista huolta, meillä oli ihan kivaa koulussa, kun minulla oli oma porukkani, vaikka muuten koko koulu ahdistikin.
Aloitin lukion pukeutuen hyvin, hiukset hyvin, iho hyvässä kunnossaa ja meikkasin. Tajusin olevani ihan kaunis, naamani ei ollut enää sellainen esiteinivaiheen pallo eikä se punottanut paljoakaan, varsinkin kun oli meikkiä. Olin kasvanut tavallaan "omaan mittaani". Porukkani oli hajonnut eri osiin, muihin kouluihin ja mukana lukiossa oli vain toinen parhaista ystävistäni. Muihin en pitänyt enää yhteyttä paljoakaan, ehkä kerran vuodessa. Sen sijaan välit parhaaseen ystävääni lähenivät entisestään ja muutkin yrittivät tutustua. He olivat todella ystävällisiä, mutta jostain ihme syystä käyttäydyin todella kylmästi heitä kohtaan, vaikka aivot huutivat että HEI, SAATAT SAADA YSTÄVIÄ. Hetken aikaa he yrittivät, sitten lopettivat. Ystävällisiä ovat tosin vieläkin, mutta porukat on jo syntyneet.
1. Ala-asteella luulin olevani sysiruma - siksi minusta ei pidetty
2. Yläasteella luulin olevani sysiruma tylsällä luonteella
3. Nyt lukiossa en tiedä miksi en saa kavereita, mutta selkeästi vika on minussa. Ystäväni, joka on saanut paljon enemmän paskaa niskaan kuin minä, on taas kamalan lämmin ja hauska persoonallisuus ja hänestä on helppo pitää.
Toivon vain, etten ole yksinäinen lopun ikääni. Miten ihmisiin tutustutaan, se on mysteeri. Jotkut näyttävät vain ykskaks tulevan ystäviksi. Minulle tapahtuu niin erittäin harvoin (kaksi kertaa elämäni aikana)...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin. Mutta lohduttaudu ajattelemalla että jollakin menee vielä huonommin. Sinulla sentään on joskus ollut ystäviä ja tälläkin hetkellä sinulla on ystävä!!! Ei ihmisen arvoa mitata sillä onko 1 vai 100 ystävää. Minä olen yli 30 v perheen isä. Vaikeasti masentunut ja katkeroitunut. Vaimo on (vielä). Ystäviä ei ole ollut koskaan. Kukaan ei koskaan soita eikä lähetä tekstareita... Olenkuin erakko ihmisten keskellä.