Olemme olleet yhdessä 47-vuotiaan miesystäväni kanssa pari vuotta. Mistään 24/7 yhdessäolosta ei voi puhua, mutta vähintään päivittäin olemme olleet yhteyksissä. Hän on ollut mukana sukujuhlissa jne. Miehen 24-vuotiaan, jo kotoaan muuttaneen pojan olen nähnyt muutaman kerran ja olemme tulleet toimeen ihan hyvin. Itse asun kaupungissa ja mies noin 35 km päässä taajama-alueen ulkopuolella.
Tiistaina sain monivuotisesta työpaikastani potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Kerroin hänelle tekstiviestillä (yritin pitää itseni kasassa), ennen kuin aloitin työhuoneen ja tietokoneen siivoamisen, jossa puuhassa menikin yllättävän paljon aikaa. Hän viestitteli ja sanoi tulevansa käymään (jossain vaiheessa sanoi jonkun ajankin) ja olin kiitollinen tuesta. Iltapäivällä hän soitti, että on kotini ulkopuolella. Vähän ihmettelin, kun jollain tavalla olin ajatellut oman tilanteeni määrittävän päivän aikataulun. Mies oli kiltti ja suloinen, sanoi käyvänsä kaupassa sinä aikana. Juteltiin mitä kaikkea seuraavana päivänä teemme, kun minulla on aikaa. Ehkä itsekkäästi ajattelin, että hänen tärkein tavoitteensa olisi pitää minusta sekä henkisesti että fyysisesti huolta.
Kotiin päästyäni lösähdin istumaan ja mies kokkasi. Eikö olekin ihanaa, kun elämä romahtaa, voi johonkin luottaa ja saa osakseen huolenpitoa...
Em. poika oli sunnuntaina sairastunut kuumeeseen (39.5) ja isä oli hakenut hänet kaupungista luokseen sairastamaan. Kautta rantain minulle selvisi, että pojalla oli lääkäriaika klo 15, joten siksi aikataulu oli niin tiukka. Ja seitsemän aikaan tuli miehen kännykkään tekstiviesti, jossa poika ilmoitti olevansa valmis palaamaan maaseudun rauhaan potemaan. Joten mies lähti ja jäin yksin kotiin. Illalla tuli paha mieli ja aamulla herätessä ei tilanne ollut juurikaan kohentunut. Joten tämän aamun (facebook!) yhteydessä hänen kysyessään kerroin, että on kyllä pikkuriikkisen paha mieli. Hän soitti, mutta melko pian keskustelu kääntyi siihen, että hänellä on vähän flunssainen olo. Että onkohan se tauti tarttunut häneen. Hän vielä kertoi suunnitelleensa, että reippailemme tänään, mutta nyt on parempi jättää väliin, kun kurkussa on vähän omituinen tunne. Toistamiseen parin kuukauden kuluessa. Joten vietän tämän päivän yksin (en halua ystäviä tavata, ennen kuin olen hieman rauhoittunut) suunnitellen tulevien päivieni rutiineja.
Olen nyt tässä aamupäivän yrittänyt miettiä, mitä teen ja löydänkö mistään enää mukavaa työtä näinkin iäkkäänä (42-vuotiaana). Välillä saan jopa muutaman itsesäälin kyyneleen tiristettyä. Työn lisäksi mieltä masentaa tämä ihmissuhde. Onko tässä mitään järkeä? Olenko itsekäs lapseton nainen, joka ei pysty ymmärtämään, että sairas (toipilas?), vaikkakin aikuinen lapsi menee aina kaiken edellä? Vai liioittelenko oman tilanteeni vakavuutta? Tai ehkä sittenkin mies ei vain välitä tarpeeksi..?
Tiistaina sain monivuotisesta työpaikastani potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Kerroin hänelle tekstiviestillä (yritin pitää itseni kasassa), ennen kuin aloitin työhuoneen ja tietokoneen siivoamisen, jossa puuhassa menikin yllättävän paljon aikaa. Hän viestitteli ja sanoi tulevansa käymään (jossain vaiheessa sanoi jonkun ajankin) ja olin kiitollinen tuesta. Iltapäivällä hän soitti, että on kotini ulkopuolella. Vähän ihmettelin, kun jollain tavalla olin ajatellut oman tilanteeni määrittävän päivän aikataulun. Mies oli kiltti ja suloinen, sanoi käyvänsä kaupassa sinä aikana. Juteltiin mitä kaikkea seuraavana päivänä teemme, kun minulla on aikaa. Ehkä itsekkäästi ajattelin, että hänen tärkein tavoitteensa olisi pitää minusta sekä henkisesti että fyysisesti huolta.
Kotiin päästyäni lösähdin istumaan ja mies kokkasi. Eikö olekin ihanaa, kun elämä romahtaa, voi johonkin luottaa ja saa osakseen huolenpitoa...
Em. poika oli sunnuntaina sairastunut kuumeeseen (39.5) ja isä oli hakenut hänet kaupungista luokseen sairastamaan. Kautta rantain minulle selvisi, että pojalla oli lääkäriaika klo 15, joten siksi aikataulu oli niin tiukka. Ja seitsemän aikaan tuli miehen kännykkään tekstiviesti, jossa poika ilmoitti olevansa valmis palaamaan maaseudun rauhaan potemaan. Joten mies lähti ja jäin yksin kotiin. Illalla tuli paha mieli ja aamulla herätessä ei tilanne ollut juurikaan kohentunut. Joten tämän aamun (facebook!) yhteydessä hänen kysyessään kerroin, että on kyllä pikkuriikkisen paha mieli. Hän soitti, mutta melko pian keskustelu kääntyi siihen, että hänellä on vähän flunssainen olo. Että onkohan se tauti tarttunut häneen. Hän vielä kertoi suunnitelleensa, että reippailemme tänään, mutta nyt on parempi jättää väliin, kun kurkussa on vähän omituinen tunne. Toistamiseen parin kuukauden kuluessa. Joten vietän tämän päivän yksin (en halua ystäviä tavata, ennen kuin olen hieman rauhoittunut) suunnitellen tulevien päivieni rutiineja.
Olen nyt tässä aamupäivän yrittänyt miettiä, mitä teen ja löydänkö mistään enää mukavaa työtä näinkin iäkkäänä (42-vuotiaana). Välillä saan jopa muutaman itsesäälin kyyneleen tiristettyä. Työn lisäksi mieltä masentaa tämä ihmissuhde. Onko tässä mitään järkeä? Olenko itsekäs lapseton nainen, joka ei pysty ymmärtämään, että sairas (toipilas?), vaikkakin aikuinen lapsi menee aina kaiken edellä? Vai liioittelenko oman tilanteeni vakavuutta? Tai ehkä sittenkin mies ei vain välitä tarpeeksi..?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olet itsekäs, jos vaadit että sinut työttömyyden takia pitäisi asettaa sairaan lapsen edelle. Vaikka kuinka olisi jo aikuinen lapsi niin noin korkea kuume on huolestuttava.
Shokki omasta tilanteestasi on asiaan kuuluvaa. Olet toivottavasti tänään käynyt ilmoittautumassa TE-toimistoon? Muut asiat ehtii hoitaa pikkuhiljaa, kun shokkivaihe laantuu ja toimintakyky palautuu, mutta ilmoittautuminen pitää hoitaa heti.
Jos nyt noin ihanan kuuloisen miehen kanssa teet tahallasi riitaa karkottaaksesi hänetkin elämästäsi niin sitä ei kyllä puolusta yhtään mikään. Anna hänen hoitaa poikansa ja itsensä kuntoon, hän ehtii olla tukenasi vielä moneen kertaan.
Itse olen 23-vuotias ja jos mieheni on töissä (olen aviossa) kun itse sairastan, soittaa oma äitini AINA minua heille sairastamaan. Ja on oma isäni jopa minut 80km päästä hakenut autolla lapsuudenkotiin sairastamaan korkeaa kuumetta pois, kun mieheni ei töistä saanut vapaata.
"Et jää kotia sairastamaan yksin kun et sinä ruokaakaan itse pysty laittamaan", oli äidin kommentti ja isä tuli minut sitten pois hakemaan.
Miksi tuo nyt on niin kamalaa? Varmasti kaikki lapset ovat aina mielissään, jos vanhemmat tarjoavat apuaan, eri asia ottaako sen vastaan.
Itse nyt kyllä vähän krokotiilin kyyneliä väännät, ei tuo työttömyys nyt maailmanloppu ole. Ja kipeänä mies ei todellakaan jaksa sinua passata.'
Nyt otat itseäsi niskasta kiinni aikuinen nainen ja katsot peiliin!
"Itse nyt kyllä vähän krokotiilin kyyneliä väännät, ei tuo työttömyys nyt maailmanloppu ole."
Näin voi sanoa vain nuori ihminen, jolla ei ole pitkäaikaista työpaikkaa ollut. Potkut ap:n iässä ei todellakaan ole mikään olkia kohauttamalla ohitettava asia. Joskus se työpaikka voi olla ainoa, mikä pitää ihmisen elämän syrjässä kiinni. Kun se menee, menee kaikki. Älä vähättele.
Olet katkera miehelle, joka lähti kuskaamaan järkyttävän kovassa kuumeessa ollutta poikaansa kotiin lepäämään? En osaa kuvitellakaan miten tuollainen kuume tuntuu kamalalta, kun itsellä ei ole niin kovaa kuumetta ikikunapäivänä ollut, pienempikin lämpö jo saa vuoteen omaksi. Pojanko olisi pitänyt jossain odotella kiltisti, että sinä saat nyyhkiä isän olkapäähän rauhassa ja sanella milloin isukki saa lähteä?
Joo olet varmasti shokissa tilanteestasi, mutta kyllähän tuollainen sairaus ajaa sinun asiasi yli sinä hetkellä, kun tuollainen kuume ja mikä lie tauti sen aiheuttanutkin voi olla ihan vaarallinenkin. Ei se elämä kaadu potkuihin. Etköhän sinä jonnekin vielä pääse, jos sinulla on kokemusta ja intoa antaa uudelle työnantajalle.
Ja että vielä sairaan miehen pitäisi sinua paapoa? hah hah.
Itselläni on ollut noin kova kuume ja silloin PITÄÄ olla joku holhooja lähistöllä. Noin kovassa kuumeessa ainakin itse aloin näkemään näkyjä ja hortoilemaan ympäriinsä.
Aloitatja on itsekäs. Töitä tulee ja menee. Mies yritti jo piristää sinua kokkaamalla ja antamalla sinun aikaa levätä. Jos sinulle työpaikka on noin iso juttu, niin hyvä luoja jos jotain suurempaa tapahtuu, niin mitenköhän koskaan tulet selviämään elämässä?
Mikäli oikein aloittajan tekstin ymmärsin, niin poika ei enää ollut sairas (kolmen päivän jälkeen) eli oli jo toipilas. Tai mikä poika 24-vuotias nyt enää on, aikuinen mies. Mies on siis kolme päivää huolehtinut aikuisesta pojastaan, joka on jo tervehtinyt, mutta ei voinut jäädä luoksesi illaksi.
Ymmärrän hyvin mielipahasi. Työ on koulutetulle ihmiselle tärkeä ja yksinasuvalla myös säännölliset tulot merkitsevät. Sehän vaikuttaa perustarpeisiin, asumiseen ja elämiseen. Näille ihmisille, jotka tienaavat elantonsa tsupparina, liukuhihnan ääressä, kaupan kassalla tms. löytyy töitä, mutta ammatti-ihmiselle voi olla vaikeaa. Ja silloin työn menetys tuntuu vielä pahemmalta. Onnea työnhakuun!
Hassua sitten taas toisaalta että aikuinen mies, 24-vuotta, pitäisi hoitaa asiansa itse mutta aikuisen naisen, 42-vuotta, ei muka tarvitsisi pystyä seisomaan omilla jaloillaan? Kumminkin viestejä on vaihdettu, puhelimessa oltu, on kokkailtu yms. En jaksa edes lukea uudelleen koska koko teksti tuntuisi olevan niin täynnä pientä nippelitasoista tapahtumien kuvausta että näin aamutuimaan vaikea edes keskittyä. Jos vaikka ap vähän aikaa malttaisit ja lukisit tämän tekstisi pölyn laskeuduttua kuukauden tai vaikka vuodenkin päästä niin huomaisit ehkä itsekin millaista turhanpäiväistä nillitystä tuo on. Flunssa ja potkut ovat kummatkin ihan tavanomaista elämänmenoa hoidettavine asioineen varsinkin nykyään eikä mitään aihetta ainakaan tämän suurempaan draamaan. Jos ei muuta vikaa elämäsi järjestelyissä ole niin tämänkö tapauksen takia ero? Jos mies olisi muuten vaan toiminut noin ja tuolla aikataululla niin olisiko valittamista vai harmittaako vaan se, että sai hoidettua pojankin asiat samalla?
Ei se maailma pysähdy sinun potkuihisi, ei edes oma maailmasi saati muiden. Sinulla on siis yli 20 vuotta työikää jäljellä, ei lapsia eikä todennäköisesti (pomojen tulkinnan mukaan ainakaan vaikkeivät he sitä kysyä saa) tulossakaan ja ansioluettelossakin komeilee ainakin yksi pitempi työsuhde ja luultavasti muutakin. Joo kylläpä vissin se oli nyt sitten sinun osaltasi tässä kun olet vielä noin vanhakin.
Kommentti työnsaantiin 42-vuotiaana: Et ole vielä vanha. Suurella todennäköisyydellä saat oman alasi töitä ja töitä joka tapauksessa.
Itse vastaavan kokeneena tiedän, ettei ole kaksista, kun potkut tulee - etenkin kun pitkän työuran ja hyvin hoidetun työn jälkeen todetaan yt:n päätteeksi, että olet turha.
Työ on tärkeä osa elämää eikä ainakana itselleni ole ollut koskaan pelkästään ns välttämätön paha.
Mutta... Taidat nyt kyllä ylireagoida aikalailla. Sinulle itselläsi ei ole lapsia, joten et voi tietää, miltä vanhemmuus tuntuu. Kyllä lapsistaan huolta kantaa, olivat ne sitten 4- tai 24-vuotiaita. Mies on toiminut kelpo isän tavoin, tuollainen kuume ei ole mikään "pikku flunssan" merkki.
Sanot, ettet ole halunnut tavata ystäviäsi... No se on oma valintasi! Aivan kuten mies on valinnut, että poikansa hoivaaminen on tärkeämpi juttu sillä hetkellä kuin se, että istuisi sinun, terveen ihmisen vieressä "hoivaajana". Mieshän toimi oikein kivasti, kun silloin työn loppumispäivänä kävi sinulle kokkailemassa. Joku muu olisi voinut antaa sinun vain kökkiä yksinään senkin aikaa... Se, että mies on tuntenut olonsa flunssaiseksi ei varmaankaan ole mikään "salajuoni sinua vastaan", vaan näin taudin niittäessä väkeä petiin aivan täyttä totta.
Arvaapa, mitä exäni sanoi minulle, kun toista kymmentä vuotta kestänyt työurani päättyi siihen, että istuin luottamusihmisenä "järjestämässä potkuja" itselleni yt-neuvotteluissa..? Totesi, että no siinäs sen nyt näet, ei sinuakaan säästetty, olet turha, vaikka miten hyvin olet työsi tehnyt. Seuraava toteamus oli, että ei sinulla ole sitten varaa jäädä kotiin "loisimaan", ties vaikka alkaisit ryypätä...
Just juu, no eipä tarvitse hänen moista surra, lähdin työttömyyskauteni aikana pitkälti "tyhjän päälle" eli erosimme, nyt on taas vakkarityö ja oma katto päänpäällä.
Eihän tuo työpaikan menetys maailmanloppu ole ja pikkuhiljaa alan järjestelemään elämääni ja arkipäivääni uusiksi. Olen ulkoillut ja viettänyt aikaa ystävieni kanssa ja lopulta tullut siihen tulokseen, että aion jatkossakin tehdä niin. Miesystävälläni on toki kaikki oikeus viettää aikaansa kenen kanssa haluaa. Ja sama oikeus minulla itselläni. Jos mies ei ei voi ei voi yhtä iltaa viikossa viettää kanssani, eteenkin kun häntä tarvitsen, elän mielummin elämääni ilman häntä. Hyvää jatkoa kaikille ja kiitos myötätunnosta!
Et sinä ole itsekäs, kun odotat myötätuntoa ja lohtua siltä, joka on sinulle tärkein ja ja jolle itse osoittaisit sitä, jos tilanne olisi toisin päin.
Poikahan oli jo terve, joten hänen kuskaamisensa takaisin kotiinsa ei ollut enää yhtä kiireinen asia kuin sinun tukemisesi, koskapa hänen hoivaansa oli jo monta päivää uhrattu.
Hyvää jatkoa ja pidä puolesi!
Luultavasti jos ap olisi ollut itse kipeänä niin olisi kiukutellut miksi hänen pitää soitella taksia kuskaamaan ja mies jää paapomaan aikuista lastansa joka on saanut potkut... :-D Kyllähän nyt aikuinen mies potkut kestää ja varmuudella töihin pääsee ja luultavasti halusikin vähän lomaa ja irrotella kun on vielä tommonen nuori jannu... Törkeetä joutua naisystävänä makselemaan taksia kun äijä ei kuskaa, eikö se nyt tajua mitä 35 kilsaa taksilla maksaa??? Ei vaan välitä byhyy! :-D
Se on ihan yksi lysti luultavasti mikä tai kuka ohi menee kun todennäköisesti kukaan ei saisi koskaan mennä eikä mistään syystä. Oma nahka lähinnä ja lämpö tärkeää... ;-)
Siis 42-vuotias nainen valittaa täällä, että mies oli vakavasti sairaan (kyllä, olen itsekin ollut samanlaisessa kuumeessa ja ei ollu todellakaan kevyttä kamaa) poikansa apuna. Ja tollanen kuumehan ei ihan parissa päivässä ohi mene. Sullahan on ikää sen verran, että olet varmaan itsekin joutunut ottaamaan vastuuta jälkikasvusta ja laittamaan oman pikku egosi sivuun, mutta sitten valitat täällä kuin joku teini? Kuvittelet että maailma pyörii sun ympärillä ja sun pitää aina saada kaikki mitä haluat. Snadisti noloa touhua...
Jos avauksen olisi kirjoittanut mies, olisi hän saanut aikamoisen paskaryöpyn lapsellisesta käytöksestä. Mut ihan hyvä että jätit miehen. Ehkä hän löytää hieman kypsemmän naisen seuraavaksi.
Olin ITSE yli 38 kuumeessa ja miesystävä kutsui itsensä kylään ennen työvuoroaan. Olin niin kertakaikkisen poikki että en jaksanut muuta kun nukkua. Tuli sänkyyn hiplailemaan että ... you know. Kun en "antanut", suuttui ja lähti. Eikä oo sen koomin nähty.
Toi nyt ei liity oikeen siihen mitä mä kirjotin, mutta kiitos kun kerroit...
No sattuipa saumaan nämä jutut.
Olen juuri itse sairaana, "sikainfulenssa luultavasti, sillä eräässä samassa tilaisuudessa olleen herran tauti on todettu, hänen kohdallaan, tilanne on todella vakava, on tajuton ja hengityslaitteissa, omat keyhkot eivät toimi.
Yksin on minut jätetty tänne kotiin, todella kova tauti.
Olisin toivonut seuraa, vaan jou muu asia oli tärkeämpi.
Tuosta irtisanomistakin on kyllä kokemusta, mies irtisanotiin ja itse kävin työssä, kyllä se häntäkin niin koville otti, että kaikenlaista on koettu.
Hänelle puhkesi sairaus, joka invalidisoi välillä kovin, tarvitsee silloin "omaishoitajan tukea2.
No hän ei voinut ymmärtää siinä vaiheessa minulta minkäänlaista ylityötä, murjotti siitä, samoinkuin ei tehnyt minkäänlaista kotityötä, vaikka täällä olikin kaiken aikaa, tosin usein otti auton ja lähti lapsuuskotinsa metsään harhailemaan.
Kotona odoti sitten työpäivän jälkeen hänen jälkiensä siivoamine, seuraavan päivän ruuan valmistaminen hänelle.
Uutta työtä hänelle kukaan ei tarjonnut, ikärasismia, mutta sillä on vaikutuksensa eläkkeen suuruuteen, alentaa jonkinverran. eli jokainen työttömyysjakso alentaa eläkettä. työttömyyskorvausta maksetaan arkipäiville, ja on huomattavasti alempi kuin palkka, joten eipä kerry eläkettä juurikaan.
Empä menisi kovin helposti tuomitsemaan kumpaankaan suuntaan, tämä sikatflunssa menee kuin varmasti tuon pojankin flunssa nopeammin ohi, ellei tule sitten tuo järkyttävin vaihe, työrrömyys kyllä liiskaa ihmiset monesti aika pahoin.
Huomaan muuten tässä flunssa asiassakin, että eipä terveydenhuolto huutele mitään tästä, vaikka tosiasia onkin, oli vain ohjeistettu olemaan kodissaan ja lepäämään, sitten jos kunto romahtaa sitten vastaanotolle.