Mistä aloittaisin? Olen 30 ja risat nainen, kolmatta lasta odottava äiti. Lapsuuteni ja nuoruuteni elin pikkuveljen, äidin ja isän kanssa. Ensimmäinen muistoni väkivaltaisesta kokemuksestani on alta kouluikäisenä, kun isäni riuhtaisi minut äitini kyljestä kesken unien lattialle, luuli ilmeisesti minua toiseksi mieheksi, mustasukkainen kun oli. Meitä veljen kanssa on piiskattu toisinaan raivoisastikkin isäni toimesta, veljeäni vielä enemmän, vaikeampi lapsi kuin minä oli hän. Kerrankin muistan isäni ruoskineen monella vyollä samaan aikaan mielipuolisesti veljeäni, jolle jäi komeat jäljetkin tapahtumasta ihoonsa...olisi kiva tietää mitä ovat mahtaneet päiväkotiin selittää jäljistä? Isäni on siis hyvinkin lyhytpinnainen ihminen. Suuttuu nollasta sataan ihan järjettomän pienistä asioista. Äiti ei asialle mitään tehnyt, joskus huusi ja pyysi lopettamaan ruoskimisen, joskus vaan käveli pois paikalta, ettei ehkä tarvinnut itse katsoa sitä kamaluutta.
Me veljeni kanssa emme tietenkään olleet ainoita, jotka saivat kokea ihollansa raakuuden tuon miehen käsistä. Isäni on ns. viikonloppujuoppo...kouluikäisestä muistan, kuinka pelkäsin viikonloppuiltoina, koska isä tulee baarista kotiin. Tuleeko tästä yostä tappelua? Noina kertoina, kun raivopäisenä saapui kotiin, pieksi ja hakkasi äitiämme mustelmille asti. Äiti juoksi porraskäytävään karkuun itseään suojellakseen ja minä siinä itkien ja peläten katselin vierestä. Naapurit eivät koskaan sanoneet mitään. Koskaan ei poliiseja kutsuttu paikalle. Harmittaa ja ihmetyttää näin aikuisena, miksi ei? Myohemmin, teini-ikäisenä, juoksin itse pois, yon selkään, silloin jo uskalsin ja valitsin ennemmin sen vaihtoehdon, kuin jäädä kotiin katsomaan sitä kauhunäytostä. Palasin vasta, kun kuuntelin rapussa olevan hiljaista.
Kun kotoa pois muutin, muistan kuinka äidilleni kerran sanoin, jos se mies minuun joskus vielä koskee, toivon siitä jäävän jäljet iholleni, jolloin on todistusaineistoa poliisille näyttää. Kerran aikuisiällä juoksi perääni ja potkaisi takapuoleen, kun uskalsin jostain asiasta vastaan sanoa... mikä ihaninta, esikoistytärtäni pidin sylissä samaan aikaan, joka vasta vajaan vuoden. Sen jälkeen ei ole koskenut, en ole uskaltanut antaa aihetta, kun olemme samassa paikassa. Puhelimitse olen uskaltautunut vastaan sanomaan. Viimeksi muutama päivä sitten, jolloin pyysin neuvoa ja apua erääseen asiaan...isäni taas kerran hermostui aivan olemattomasta asiasta...mulle riitti, annoin tulla tuutin täydeltä, kaikkien vuosien ajalta, totuuden huutaen puhelimeen ja loput tekstareina, koska itketti niin kovin. Tästä seurauksena, äitin käänsi minulle selkänsä myos. Ilmeiseti tein kovin väärin, kun vihdoin puhuin asiasta ääneen. En voi ymmärtää, miksi äitini, joka hyvin tietää mitä seiniemme sisällä on tapahtunut, kääntää minulle selkänsä ja jättää?
Itse olen äidilleni katkera, miksi ei eronnut isästämme silloin? Miksi hän antoi sen kaiken kauheuden tapahtua lapsilleen ja miksi meidän piti omin silmin olla todistamassa perheväkivaltaa?
Minuun tämä kaikki on jättänyt jälkensä. Mitä vanhemmaksi olen varttunut ja omien lasten myotä peilaan tietysti mitä oli oma lapsuuteni, minkälaisia olivat omat vanhempani? Olen nähnyt painajaisia isästä. Monesti yllätän itseni lähes itkun partaalla miettimässä noita vanhoja kokemuksia. Olen hävennyt asiaa niin paljon, ettei kukaan, ei edes mieheni ole tiennyt asiasta, kunnes n. kk sitten sain hirveän raivokohtauksen, heittelin astioita, raatelin miestäni, en onneksi koskenut lapsiin. Pelästyin käytostäni niin, että otin yhteyttä neuvolaan ja varasivat ajan psykologille. Olen nyt kerran siellä käynyt ja katson kuinka se vaikuttaa, voinko saada apua näihin "demoneihin". Vasta tuon tapahtuman jälkeen kerroin miehelleni, mitä olen joutunut kokemaan ja vasta nyt ymmärrän, ettei ole syytä hävetä. Ei ole minun vikani, että olen tuohon perheeseen syntynyt.
Helpottaa tuoda salatut tunteet julki. Onko muita samankaltaisista oloista ja kuinka olette selvinneet? Oletteko väleissä vanhempiinne?
Kaiken lopuksi, pelkään nyt vastasyntyneen veljeni esikoisen puolesta...Veljeni on yhtä äkkipikainen ja herkästi suuttuva, kuin isäni ja on kovin herkästi nyrkkeihin tukeutuva. Nainen, joka lapsen hänelle synnytti, on hänen ns. ex, mutta viimekeväänä tapastivat uudelleen ja vauva saikin pian alkunsa. Aikoinaan seurustelivat pitkään ja eron syynä oli väkivaltaisuus.
Me veljeni kanssa emme tietenkään olleet ainoita, jotka saivat kokea ihollansa raakuuden tuon miehen käsistä. Isäni on ns. viikonloppujuoppo...kouluikäisestä muistan, kuinka pelkäsin viikonloppuiltoina, koska isä tulee baarista kotiin. Tuleeko tästä yostä tappelua? Noina kertoina, kun raivopäisenä saapui kotiin, pieksi ja hakkasi äitiämme mustelmille asti. Äiti juoksi porraskäytävään karkuun itseään suojellakseen ja minä siinä itkien ja peläten katselin vierestä. Naapurit eivät koskaan sanoneet mitään. Koskaan ei poliiseja kutsuttu paikalle. Harmittaa ja ihmetyttää näin aikuisena, miksi ei? Myohemmin, teini-ikäisenä, juoksin itse pois, yon selkään, silloin jo uskalsin ja valitsin ennemmin sen vaihtoehdon, kuin jäädä kotiin katsomaan sitä kauhunäytostä. Palasin vasta, kun kuuntelin rapussa olevan hiljaista.
Kun kotoa pois muutin, muistan kuinka äidilleni kerran sanoin, jos se mies minuun joskus vielä koskee, toivon siitä jäävän jäljet iholleni, jolloin on todistusaineistoa poliisille näyttää. Kerran aikuisiällä juoksi perääni ja potkaisi takapuoleen, kun uskalsin jostain asiasta vastaan sanoa... mikä ihaninta, esikoistytärtäni pidin sylissä samaan aikaan, joka vasta vajaan vuoden. Sen jälkeen ei ole koskenut, en ole uskaltanut antaa aihetta, kun olemme samassa paikassa. Puhelimitse olen uskaltautunut vastaan sanomaan. Viimeksi muutama päivä sitten, jolloin pyysin neuvoa ja apua erääseen asiaan...isäni taas kerran hermostui aivan olemattomasta asiasta...mulle riitti, annoin tulla tuutin täydeltä, kaikkien vuosien ajalta, totuuden huutaen puhelimeen ja loput tekstareina, koska itketti niin kovin. Tästä seurauksena, äitin käänsi minulle selkänsä myos. Ilmeiseti tein kovin väärin, kun vihdoin puhuin asiasta ääneen. En voi ymmärtää, miksi äitini, joka hyvin tietää mitä seiniemme sisällä on tapahtunut, kääntää minulle selkänsä ja jättää?
Itse olen äidilleni katkera, miksi ei eronnut isästämme silloin? Miksi hän antoi sen kaiken kauheuden tapahtua lapsilleen ja miksi meidän piti omin silmin olla todistamassa perheväkivaltaa?
Minuun tämä kaikki on jättänyt jälkensä. Mitä vanhemmaksi olen varttunut ja omien lasten myotä peilaan tietysti mitä oli oma lapsuuteni, minkälaisia olivat omat vanhempani? Olen nähnyt painajaisia isästä. Monesti yllätän itseni lähes itkun partaalla miettimässä noita vanhoja kokemuksia. Olen hävennyt asiaa niin paljon, ettei kukaan, ei edes mieheni ole tiennyt asiasta, kunnes n. kk sitten sain hirveän raivokohtauksen, heittelin astioita, raatelin miestäni, en onneksi koskenut lapsiin. Pelästyin käytostäni niin, että otin yhteyttä neuvolaan ja varasivat ajan psykologille. Olen nyt kerran siellä käynyt ja katson kuinka se vaikuttaa, voinko saada apua näihin "demoneihin". Vasta tuon tapahtuman jälkeen kerroin miehelleni, mitä olen joutunut kokemaan ja vasta nyt ymmärrän, ettei ole syytä hävetä. Ei ole minun vikani, että olen tuohon perheeseen syntynyt.
Helpottaa tuoda salatut tunteet julki. Onko muita samankaltaisista oloista ja kuinka olette selvinneet? Oletteko väleissä vanhempiinne?
Kaiken lopuksi, pelkään nyt vastasyntyneen veljeni esikoisen puolesta...Veljeni on yhtä äkkipikainen ja herkästi suuttuva, kuin isäni ja on kovin herkästi nyrkkeihin tukeutuva. Nainen, joka lapsen hänelle synnytti, on hänen ns. ex, mutta viimekeväänä tapastivat uudelleen ja vauva saikin pian alkunsa. Aikoinaan seurustelivat pitkään ja eron syynä oli väkivaltaisuus.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minusta sinun kannattaisi katkaista kaikki välit isään lopullisesti. En voi käsittää, miten voit olla missään tekemisissä tai puhua hänen kanssaan. Tottakai sellainen hermostuu olemattomasta, mitäpä muutakaan. Ei hän muutu. Pidä lapsesi kaukana isästä ja siitä paikasta. Sinä pärjäät ilman miestä jotka kutsuit isäksi ja saat terapeuttiset ihmissuhteet muualta. Olet aikuinen ja voit rakentaa itseäsi. Isäsi voi olla arvaamaton ja vaarallinen(?) pahimmillaan. Henkisesti satuttaa myös, eivätkä muut voi olla tasapainoisia hänen vaikutuspiirissään.. vaan kuka tahansa menee pois tolaltaan. Saatat ensimmäiseen vastuuseen isän katkaisemalla välit, aiheellisesti.
Äitisi ongelma on se että kääntää omalle lapselleen selän aina. Raukkamaista sekin. Hän ei ole jättänyt isää? OUTOA. Hakkaako isä äitiä nykyään vielä? Äitisi pitäisi ehkä hakea keskusteluapua jos ei kykene eroon, ja jos isä on vieläkin luonteeltaan liian paha? On oikein että sanoit suoraan isälle, mutta kylmä ihminen ei tunne sympatiaa, hän tajuaa tekonsa vasta vanhana kuoleman jälkeen taivaassa. Ei täällä. Hän saa sovittaa tekojaan jollain tavalla. Äitisi varmaan hyysää vain isääsi ja on hänen puolellaan. :( Jätä heidät, jos äiti ei ole puolellasi.
Tottakai psykologi auttaa. Miehesi ei ole samanlainen kuin isäsi. Monilla on vaikeuksia vanhempiensa kanssa tai on kohdannut pahoja tyyppejä. Kyllähän se suuttuttaa kun ei rikollinen joudu vielä vastuuseen. Veikkaan että sinun pitää katkaista välit veljeesi, koska on väkivaltainen. Ja kertoa sosiaalitoimistoon se hänen ex naisen kanssa. Sinun pitää pitää lasten puolia, mikäli veli on tosiaan väkivaltainen. Lasten ja naisten turvallisuus menee etusijalle.
Sinulla on mies ja lapsi, mikä on todella hienoa. Uutta elämää ja ihmisiä. Sinä tulet pärjäämään ja saamaan tukea muualta kuin noilta takinkääntäjiltä. Lapsesi ja sinun suhteesta tulee tervehdyttävä ja hieno. Usko itseesi. Jos äiti ei muuta tyyliään, kannattaa pitää viileää etäisyyttä. Jos hän vaatii isän tapaamista, sano että niin ei tule käymään. Ja siihen on hyvät syyt. Sinä olet oikeassa.
Missään nimessä et saa hyysätä veljeäsi enää. Hän on voinut tehdä naisille ikäviä tekoja, tuskin ex on ainoa. Voit keskittyä näiden päätösten jälkeen positiivisiin asioihin elämässäsi. Ja tuntea rauhaa. :) Päätä toki itse, mutta minä tekisin noin. Sinä et ole syyllinen MIHINKÄÄN. Sinulla on oikeus mielipiteisiin. -Sinä toimit oikein ja tulevaisuutesi tulee olemaan hyvä. Älä koske enää mieheen suuttuessa, pura se muualle. Unohda isäsi, jos suinkin voit, vaikka viha/harmitus teoista seuraakin. Minuakin harmittaa muutama väkivaltainen mies.
Onko isällä narsismia tai persoon.häiriötä? Ainakaan ei tajunnut miten vakava asia on ja hakenut joskus apua siihen. Antaa olla sitten. Älä ota enää yhteyttä häneen, ja älä anna äidin syyllistää.
Kiitos sulle. Ihan kyyneleet silmissä luin. Ja varmasti palaan vielä monta kertaa lukemaan kirjoituksesi, kun tuntuu toivottomalta. On se kumma, vaikka kuinka näkee ja osaa neuvoa muita ihmisiä ei oman elämän ymmärtäminen olekkaan niin helppoa. Ja juuri tuo häpeä, mitä olen kantanut, ihan turhaan, eihän se hittovie mun vikani ole. Oli erittäin ratkaisevaa tajuta se ja nyt pääsen asiasta vapauttavasti puhumaan, kun ei tarvitse hävetä.
Toivon pääseväni siihen tilanteeseen, jossa isäni on pelkkää ilmaa minulle. Tunnen niin suurta vihaa häntä kohtaan, etten pääse siitä ihmisestä vielä yli, mutta toivon, että olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen siihen suuntaan, jotta voin joku päivä olla vapaa viimeisestäkin tunteesta häntä kohtaan, viha.
Lasteni vuoksi harmittaa, he kun kuitenkin eivät ole joutuneet näkemään isästäni sitä mitä minä näin. Heille Vanhempani ovat isovanhempia. Ja mitä käy tuolle suhteelle nyt?
No paljon on vielä käsiteltävää ja toivon että pikku hiljaa elämä asettuu uomiinsa. Pitäisi jaksaa nauttia raskaudestakin...
Kiitos sulle vielä.
"Lasteni vuoksi harmittaa, he kun kuitenkin eivät ole joutuneet näkemään isästäni sitä mitä minä näin. Heille Vanhempani ovat isovanhempia. Ja mitä käy tuolle suhteelle nyt? "
No mitä luulisit? Katkaiset välit moisiin isovanhempien irvikuviin.
Seuraavan kerran olet tekemisissä isäsi kanss akun jaetaan perintöä.
Lapset eivät siihen kuole, että niitlä puuttu isovanhemmat. Isäni vanhemat kuolivat ennen kuin synnyin, en ole ikinä osanut kaivataniitä. Samaten minun lapsiltani puuttuu toiselta puolelta mummi ja toiselta ukki.
Ei niitä osaa kaivatakaan.
Jos olisin miehesi niin olisin jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että jos taittaa hiuskiharansakaan, niin tulee niin kovasti turpaan ettei enää ikinä nouse ja tuon potkuhomman jälkeen olisin myös lähtenyt uhkaustani toteuttamaan.
(kerran olen joutunut olemaan nyrkit pystyssä oman isäni kanssa kun se oli ottanut vähän liikaa ärripurriviinaa, elämänsä pahimman virheen olisi tehnyt jos olisi lähtenyt vääntämään, onneksi tajusi että nyt on jäämässä niin pahasti toiseksi ettei kanna yrittäkään. ja se oli oma isäni, oman perheeni suojelemiseksi jonkun ei-perheenäsenen lyömisessä minulla ei olisi kyllä mitään turhia henkisiä estoja)
Niin. Ei tosiaan ole sinun vikasi missään tapauksessa mikään. Jos sinun miehelläsi on kunnolliset isovanhemmat, niin siellä voisi "pappa" ottaa isomman roolin. Ehkä voit kysyä psykologilta miten selittää lapsille oikein, ettei sinun isääsi nähdäkään usein. -Riippuu tietysti onko hän Lasten aikana usein hermostuva vai ei. Tai voiko reagoida kovin äkkipikaisesti ja onko kuinka arvaamaton vielä fyysisellä puolella.. Miten sitä arvioi. Vai voiko äitisi hallita tilannetta.. Ongelmana on se ettei isään voi luottaa. Jos hän ei välitä muiden henkisestä hyvinvoinnista tai ehkä fyysisestä, miten lapsille käy.. Uskallatko antaa lapsia mummolaan sinne. Vai voiko äitisi tavata lapsesi muualla. Voit puhua jonkun luotettavan ihmisen kanssa (ja vaikka psykologin) miten nämä asiat hoidetaan -sinä päätät. -Jos riskiä ei ole väkivallasta (henkisestä tai fyysisestä) tai mistään hyväksikäytöstä, onko lasten mahdollista mennä sinne sittenkin. Hän voi olla erilainen lapsille kuin aikuisille? Vaiko ei? Alistaako hän lapsia vai pitääkö arvossa? Sinun ei pidä mennä isän luokse enää itse, koska se rasittaa henkisesti todennäköisesti -ristiriitoja liikaa. Hän ei ole sovittanut tekojaan, eikä olisi varmuutta aitoudesta muutoksessa. Hän on kuitenkin aikuisia kohtaan arvaamaton tai hermostuu nopeasti... Siltä ainakin valkuttaa. Se yksi potkukin oli aivan liikaa silloin. Ei normaalille ihmiselle tule mieleen potkaista ketään sillä tavalla. Sinä tiedät vastaukset kysymyksiin.
Asiat menevät uomiinsa varmasti hyvin. Ja pärjäät jatkossa. Ajatteluprosessi vie aikaa mutkineen, mutta menee parempaan päin. Kannattaa ottaa rennosti, että tuleva lapsi ei vatsassa saa stressihormoneja liikaa. :) Hyvä tekosyy ottaa siksi vähän positiivisuutta mukaan vaikeiden asioiden lomaan - sitten jos tuntuu itsestä siltä. Kirjallisuudesta ja elämänviisauksista voi olla apua. Keskittyy välillä muuhun, tukeutuu muihin ihmisiin ja itseensä. Älä tukeudu isään ainakaan, hän ei ole vahva, hänellä on oma kasvuprosessi jossain menossa. Moni muu ihminen voi olla paljon kypsempi tai sellainen joka ei hermostu niin, että se karkaa irti mollaamisena tai väkivaltana. Mitään henkistä mitätöintiä ei tarvitse kestää. Äidilläsi tuntuu olevan tapana mököttää, eikä sekään liene kovin hyvä vaihtoehto kun kyseessä on rakas lapsi. Äidille voi sanoa mitä ajattelee hänen toiminnastaan kun on isän puolella. Ja sitten antaa olla.
Itse ei tarvitse olla samanlainen kuin vanhempansa, voi olla erilainen. Ja älykäs. :) Sitä mietin mistä isäsi on saanut sen esimerkin käytökseen, oliko hänen isänsä tai äitinsä sellainen myös. Vai onkohan hän ollut itse vaan sellainen. No sillä lienee turha vaivata päätään. Mitäpä sellainen enää liikuttaisi sinua. Kunhan tuleva sukupolvi saa erilaisen (kuin isälläsi oli) esimerkin käytöksestä, ettei aikuinen sekoa yhtäkkiä, vaan että voi luottaa turvalliseen aikuiseen. Ja uskaltaa puhua. Isäsi ei saa näyttää väkivaltaista tai mitätöivää esimerkkiä ainakaan, sen voi tehdä selväksi. ..Arvostusta pitää olla toisia kohtaan ja positiivisuutta, rauhallisuutta elämässä - siis jos puhutaan aikuisista. En tarkoita murrosikäisiä, silloin on kapina-aika. :) Mikään perhetausta ei silti oikeuta isäsi käytöstä, tai että häntä pitäisi hyysätä enää. Hänen pitää ottaa nyt vastuu teoistaan. -Vanhemman teot saavat usein aikuisenkin lapsen poissa tolaltaan, ja se on väärin. Olen huomannut että itse on usein parempi turva itselleen kuin oma vanhempi. Oma logiikka toimii ja tietää mitä itse haluaa, vanhempi voi olla pihalla mikä on toiselle parhaaksi.
Aikuisillakin on vaikeita hetkiä joskus ja kasvua (juu isälläsi esim), mutta ne hoidetaan ystävien, puolison kanssa ja ammatti-ihmisten. Niitä ei pureta ikinä lapsiin eikä muuhun. Zemppiä jatkoon! :)
"Vanhemman teot saavat usein aikuisenkin lapsen poissa tolaltaan, ja se on väärin."
Tarkoitan että se on väärin lasta kohtaan, vanhempien taholta. Esim. isä.
Toki voit halutessasi yrittää luoda äitiisi jonkinlaista suhdetta - jos äiti on aloitteellinen /käyttäytyy hyvin, ehkä pidät tietyn etäisyyden silti - koska on isässä kiinni. Ja liikaa isän puolella, vai mikä siellä on.. Mutta ettei tule pettymyksiä sinulle siitä, niin ei ole väliä vaikka sinä et yrittäisi... sinulla ei ole sellaista velvollisuutta. Äitisi pitää itse yrittää jos jotain. Sinulla on oikeus etäisyyteen tässä tilanteessa ja myöhemminkin. Vain jos äiti tajuaa itse tilannetta ja tulee vastaan joskus. -Tutki kuitenkin ettei hänen tapauksessaan ole narsismia tai mitään. Isän seura voi tehdä huonoa, he ovat olleet kauan yhdessä. Miksi hän on ollut väkivaltaisen miehen kanssa? Sitä on vaikea ymmärtää, vaikka rakkaus on sokea. Eikö hän ole itsensä ja lasten puolesta pelännyt? Tehnyt mitään asialle? Osaako hän vastata siihen. Vaikka miksipä ruotimaan, jos hän ei itse tajua. Sinulla on oikeus olla suuttunut kun hän on isän puolella ja tavallaan käänsi selkänsä... Ei ole pakko olla äidin kanssa erityisesti koko ajan tapaamassa. Päätä itse mitä sinä haluat... Sinulla ei ole velvollisuuksia sinne. Sinisilmäinen ei kannata olla koskaan, vaikka onkin omat vanhemmat kyseessä. Itsekin pyrin siihen ja joskus meinaa unohtaa todellisen tilanteen, kun vanhempia pitää arvossa automaattisesti.
Tulevaisuus on lapsillasi parempi, jos isäsi erimerkki ei jatku enää. Vihaa pystyy hallitsemaan, kun tietää miten se reaktio ja aivojen systeemi toimii. Ja mitä vihan yllättäessä tekee muuta kuin lyö. Isäsi ei taida sitä tietää. Tai miten puhua jollekin jos joku hermostuttaa, kertoa huolensa. Miten hallita turhia huolia tai aiheellisia. Se on hänen ongelmansa, eikä lasten tai lastenlasten. Jos on katunut koskaan, voi olla ettei ole, ei ole sitä kertonut. Eikä se olisi enää uskottavaa, ikävä kyllä. Joskus raja on liian ylittynyt menneissä teoissa. Tai nykyisissä. Joillakin miehillä on tapana olla "koviksia", turhaan, ja "kovuus" ei saisi tarkoittaa käytöstä joka loukkaa lapsia tai naisia. Ketään. Miehekkyys on eri asia. -Hänen pitäisi myös kertoa jos jokin rasittaa, esim. lasten seura. -Mutta hän on sellainen kuin on, ihmiset harvoin muuttuvat miksikään. Jeps.
Äitisi taitaa olla silti fiksumpi kuin isä. Eli hän ei mollaa ketään? Kai hän soittaakkin osaa.