Maunulan malli: lastensuojelun paremmat kirjaamiskäytännöt

Kirjaamisen kirous

Pojan päiväkotitaival alkoi kivisesti: sama yksityinen päiväkoti, jossa tytär oli viihtynyt erinomaisesti, ilmoitti kahden kuukauden kuluttua, että me ei pärjätä ja piste. Hämmentyneenä kyselin, miksi sain kuulla siitä yhtäkkiä, vaikka joka päivä oli laitettu kotiin ”minun päiväni” -lappu, jonka mukaan kaikki oli ”ok”. – Sitä saa mitä tilaa, ja niin sain lukea elämäni ensimmäisen kauhean kirjausraportin kolmivuotiaani mahdottomuudesta. Sillä tekstillä järjestyi myös paikka kaupungin erityisryhmästä nopeasti.
Erityislasten päiväkotiryhmässä ryhmänvastaava totesi huumorintajuisesti, että ”meillä ei kaikkea kirjata”. Hän selitti, että erityislasten toimet kuulostavat hirvittäviltä kirjattuina, mutta kun tuntee ”koko paketin”, moni kummallisuus asettuu mittasuhteisiinsa ja saa selityksen. Kirjaaminen vääristää totuutta, selitti viisas kasvattaja minulle. Kuinka oikeassa hän olikaan!
Kotona minulla on kaksi mapillista erilaisia kirjauksia pojan käyttäytymisestä päiväkodissa, starttiluokalla, koulussa, iltapäiväkerhoissa, sairaalajaksoilla, harrastuskerhoissa, pienryhmäkodissa, suljetuilla psykiatrisilla osastoilla, avoimessa lastenkodissa ja EHO-jaksolla. Pahimmat yllätykset olen kokenut erilaisissa taitekohdissa: kun on tarvittu perusteluja siirtymiselle vapaammasta koulusta, kerhosta tai ryhmäkodista suljetumpaan ja tuetumpaan luokkaan tai hoitopaikkaan, ovat kasvattajat ja hoitajat ottaneet muistiinpanovihkonsa esiin ja kirjanneet merkinnöistään raportin.
Ensimmäinen Kela-hakemus korotetun hoitorahan saamiseksi tyssäsi äidin kirjaamisvastarintaan. Siihen tarvittiin lääkärintodistus ja vanhempien kuvaus arjen haastavuudesta. Lääkäri pyysi anteeksi ja sanoi, että älä lue tätä, tämä on hirveää tekstiä, poikahan on vasta päiväkoti-ikäinen. Luin kuitenkin, hammasta purren: lausuntoon oli kerätty kaikki mahdolliset ikävyydet ja maalailtu uhkaavaa tulevaisuutta. Ilmoitin lääkärille, että en tee hakemusta ollenkaan, koska en halua että pojastani jää johonkin rekisteriin tuollainen paperi. Mikään hoitoraha ei korvaa sitä tahraa, joka ikävällä kirjauksella aiheutetaan!
Vuoden kuluttua annoin periksi: hyväksyin lääkärinlausunnon ja kirjasin Kela-hakemukseen omankin osuuteni. Totta kai se hyväksyttiin.
Pojan adoptiosta tulee helmikuussa kuluneeksi kolmetoista vuotta. Poika itse täyttää viisitoista. Olen lukenut ikäviä kirjauksia jo yli yhdentoista vuoden ajan. Luulisi siinä ajassa yhden äitipahasen tottuneen lukemaan rumaa tekstiä.
– Mutta en vain totu. Kirjaamisen ikuinen dilemma kiteytyy hyvin alussa mainitsemani päiväkodin tädin viisauteen: se on pakollista mutta se vääristää.
Tärkein syy vääristymälle on siinä, että positiivisia kirjauksia ei yhteiskunnassamme tarvita ennen työpaikkahakemuksia juuri mihinkään, ei ainakaan erityislasten hoitokuvioihin. Sen sijaan negatiivisilla kirjaamisilla saa rahaa: lisäavustajan kouluun, hoitorahaa kotiin, kalliimman sairaalapaikan. Niillä voi myös puolustaa aikuisen muuten epäeettistä tai arveluttavaa käyttäytymistä.
Silti kirjaaminen on aina puutteellista ja muistinvaraista. Havaintokyvyltään suvereenia yksilöä ei ole olemassakaan, ja sen takia kertomukset tapahtuneista konflikteista ovat aina niitä kirjaavan henkilön havainnoinnin rajoittamia kertomuksia. Erityislapsi ei itse kykene vastaamaan ympärillään kirjauksiaan suihkivien aikuisten teksteihin samalla mitalla, vaikka nykyään hän saa ne jo itsekin luettavakseen. Miltähän se muuten mahtaa tuntua?
Onneksi pojalla on kuitenkin ollut ymmärtävä psykoterapeutti, joka on kirjannut sivukaupalla hyviä ja myönteisiä asioita hänestä muistiin. Ilman hänen rohkaisevia lausuntojaan raporttimapit olisivat surkeaa luettavaa.
Ja onneksi äidillä on täysi subjektiivinen etuoikeus muistaa ja kirjata ylös myös lapsen positiiviset puheet ja teot! Olenkin ottanut tehtäväkseni vastata jokaiseen pojasta kirjoitettuun negatiiviseen raporttiin kirjaamalla hänestä muistiin saman verran myönteistä. Se ei tosin tässä hetkessä korjaa raporttien vääristymiä, mutta jos poika joskus lukee lapsuudestaan ja nuoruudestaan säästyneet mapit, hänellä on mahdollisuus tasapainoisempaan minäkuvaan.

Hän on sen arvoinen.

http://adoptiolapsilaitoksessa.blogspot.fi/2013/01/kirjaamisen-kirous.html

Varatuomari Outi Mannonen on työskennellyt lastensuojeluperheiden oikeuksien ajajana. Hänestä lastensuojelutyöntekijät saavat tietoja liian helposti, vaikka heillä ei ole ammattitaitoa ymmärtää tiedon, esimerkiksi lääketieteellisen diagnoosin, merkitystä.
”Nuorelle luvataan, että terapeutti on vaitiolovelvollinen. Häneltä salataan, että vieras sosiaalityöntekijä voi saada kaikki luottamukselliset asiakaskirjaukset käsiinsä ja koota niistä perusteita huostaanotolle. Oikeuden istunnoissa nuoren salaisuuksia käsitellään vanhempien ja ulkopuolisten kuullen. Luuletteko, että hän enää uskoutuu vieraalle?”

Mannosen mukaan sosiaalityöntekijät vuotavat usein hoitotahoille oletuksiaan asiakkaastaan näiden selän takana.
”Jotkut lääkärit kirjaavat sosiaalityöntekijän luulot faktoina asiakkaan papereihin eteenpäin siten, että asiakas ei sitä tiedä eikä siksi osaa korjata virheellisiä tietoja. Viranomaispalavereissa asioita voidaan puida lapsen opettajan kuullen. Sosiaaliviranomainen ei etukäteen selvitä, onko tietopyynnön saaja lastensuojeluperheen tuttava. Arat asiat ja katteettomat luulot leviävät.”

Naantalissa asunut Ani Leikonniemi on yksi niistä äideistä, jonka lapsen sijoituksen hallinto-oikeus myöhemmin purki perusteettomana. Leikonniemi on koulutukseltaan sosiaaliohjaaja. Vertaistukea annetaan hänen perustamassaan yhdistyksessä, joka kantaa nimeä HOL ry, Huostaan Otetut Lapset - Rikotut perheet.
Leikonniemen luottamukselliset keskustelut psykoterapeutille päätyivät hänen tietämättään lastensuojelun käsiin.
”Sain kauhukseni lukea huostaanottohakemuksesta asiayhteyksistä irrotettuja sanoja tunnekokemuksistani vuosilta 1965-67. Poiminnat oli siirretty 2000-luvulle. Yhdestäkään lastensuojelun asiakirjasta ei löydy lainmukaista merkintää siitä, milloin ja mistä lastensuojelijat olivat lausunnot hankkineet. ”

Kun hän pyysi tietojaan sosiaalityöntekijältä, tämä vaati yksilöimään halutut paperit. Kuitenkaan lastensuojeluasiakirjoihin ei ollut kirjattu, mitä tietoja sosiaalitoimessa oli. Asiakkaan oli mahdotonta yksilöidä tietoja, joita hän ei tiennyt olevan olemassa. Hän ei voinut puolustautua sellaisia huolia ja epäilyjä vastaan, joiden konkreettista sisältöä hän ei tiennyt.
Ei, vaikka lain mukaan kirjaukset on näytettävä asiakkaalle.
”Tietosuoja joutuu outoon valoon, jos sen varjolla estetään ihmistä näkemästä häntä tai lastaan koskevaa tietoa. Korjaapa sitten siinä virheet.
Nykyään lastensuojelu saa antaa, vastoin huoltajan suostumusta, välttämättömiksi määrittelemiään tietoja muille viranomaisille tai vaikkapa toisen kunnan toimeksiannosta toimivalle yksityiselle lastensuojelulaitokselle. Lastensuojeluilmoituksen mainingeissa tietoa on lupa vuotaa ’vähäisessä määrin’ isännöitsijälle, talonmiehelle, naapureille tai sukulaisille.”

Mikä on tietosuojan tulevaisuus? Orwellin maailmassa neuvolantäti tai kouluterveydenhoitaja saisi hiirtä napsauttamalla käsiinsä tietokannan lastensuojeluperheistä ja heille tehdyistä toimenpiteistä. Sitten olisi vain tädistä kiinni, suhtautuisiko hän asiakkaisiinsa neutraalisti kuin keihin tahansa, vai tyypittelemällä heidät ”pahoiksi, sukurutsaisiksi mafiaperheiksi”, kuten yliopistojulkaisussa Lastensuojelua käyttävät perheet (2003).
Sen mukaan lastensuojeluperheet ovat systeemisesti selkeästi rajautuvia ja sisäisesti pohjimmaltaan samanlaisia: ”Usein voi yhdellä vilkaisulla sukupuuhun tehdä lastensuojeludiagnoosin.”
Jos Jussi Halla-aho olisi kirjoittanut tähän tapaan somaliperheistä, olisi hänet haastettu oikeuteen.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/lastensuojelun-myytit-tietosuoja-on-este-viranomaiset-eivat-saa-vaihtaa-tietoja

Takana voi olla vaikkapa

www.tekniikanmaailma.fi

hämeenlinassa näkyy kaikki sossun asiat neuvolassakin yms. käytössä effica tietojärjestelmä!