Ystäväni kuoli

Hei! Olen kymmenen vuotta sinua vanhempi (oletan, että sinä olet menehtyneen ystäväsi tavoin 19-vuotias). Minä myös menetin ystäväni kolme vuotta sitten. Olimme tunteneet lapsuudesta saakka, reilun parinkymmenen vuoden ajan.

Ystäväni kuolema oli kamala shokki ja laukaisi myös itsessäni kuolemanpelon, olinhan ystäväni kanssani samanikäinen. Asia on vieläkin melko tuore ja haava avonainen, ei lähellekään parantunut. Kuitenkin ensimmäisten kuukausien jälkeen olo on hieman parantunut ja olen nyttemmin hyväksynyt tapahtuneen (hyväksynyt, että näin on tapahtunut). Hyviä muistoja käy mielessä päivittäin ja kyynel nousee edelleen silmakulmaan ystävääni miettiessä. Alkuun tunneskaala vaihteli epäuskosta syyllisyyden tunteisiin (mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, olisinko voinut tehdä jotain, auttaa), nyttemmin tunneskaala hieman tasaantunut, eikä surun tunnekaan tunnu enää niin musertavalta. Aika tekee tavallaan sen, että tunteet "haalenevat", eivät tunnu enää niin voimakkailta. Eikä syyllisyyskään. Nykyään mielessä hyvät muistot, joita vaalin. Häntä en enää koskaan takaisin saa. Kaikki me täältä lähdemme kun aika on. Ystäväni aika oli. Elämä ei ole reilua. Pitää nauttia elämästä, pitää itsestään huolta ja muistaa, että jokaisella on vain yksi elämä.

Voimia sinulle. Voin luvata, että kyllä suru vielä vaimenee ja hyvät muistot saavat tilaa.

Voimia teille molemmille toivon!
Itse menetin ystävän puolitoista vuotta sitten äkillisesti, masennuin rankemmin ja tuli kanssa kuolemanpelko, jotenkin ehken vieläkään hyväksy tai käsitä asiaa kun tuntuu että etsin häntä kaikkialta, kaikki vastaan tulevat kasvot. Uskon kyllä että siitä selviää ajan kanssa, osaa hymyillä hyville muistoille ja olla kiitollinen että sai tuntea hänet, ja että hän sai elää hyvää elämää niin kauan kuin eli, rakastettuna. Sitä alkaa muuttamaan ajatuksiaan parempaan päin, etsiä hyviä asioita. Itsekin menetin juuri sen kuka hyväksyi minut sellaisena kuin olin, jonka tiesin olevan tukena. Joten todella yksinäinen olo ollut, ehkä jostain saisi vertaistukea. Syyllisyyskin on hälvennyt , mieti hyviä asioita, toivu rauhassa, maailma on varmasti pullollaan ihania ihmisiä joihin tutustua aikanaan.

Voitte olla syvästi kiitollisia, että teillä on ollut näinkin paljon aitoutta ja kauneutta ystävyydessänne. Itse olen toisia auttava, hyväntahtoinen jopa sinisilmäisyyteen asti. Vasta aikuisiässä, yli 30 vuoden ystävyyden jälkeen, heräsin tosissaan näkemään, mitä "ystävyys" oman ykkös-ystäväni kanssa oli aina ollut. Suhde katkesi kuin salamanisku. Otin esille teini-iässä tapahtuneen ikävän, mieltäni aina kalvaneen tilanteen. (Ei ollut ainoa...) Toinen alkoi laukoa törkeyksiä, asenteellisia juttuja. Naps. Sen jälkeen on joskus tullut mieleeni, että kuinka surullista "ystävyytemme" totuus on: en haluaisi mennä edes hänen hautajaisiinsa, jos näin tapahtuisi. Ystävyytemme oli valhetta narsistin (hän) ja ilmeisesti jonkinlaisen läheisriippuvaisen (minä) välillä.

Voitte olla onnellisia, että ystävyydessänne on ollut noinkin paljon kaunista. Jokainen ihminen on lahja, joka opettaa meitä rakastamaan. Itseämme, mutta myös toisia. Itsensä rakastaminen on vaikeinta, mutta rakkaudettomuus itseä kohtaan ajaa ihmisen suhteisiin yhtä rakkaudettomien ihmisten kanssa. Se on ainoa tapa oppia rakkaudesta.