N:lle tärkeämpää olla rakastettu kuin rakastaa?

naiset haluaa olla haluttuja, miehet haluaa olla rakastettuja

Mikähän sinun ongelmasi oikein on? Arvaan: joku nainen on antanut sinulle kenkää ja nyt sinun on löydettävä jokin ihan mikä muu syy tahansa kuin se, että sinussa olisi ollut jättämisen syy. Menikö oikein? (Meni.)

Naisena voin sanoa omasta puolestani, että kyllä minulle on tärkeämpää olla rakastettu kuin rakastaa. Toki ihan keneltä tahansa en rakkautta halua, mutta noin suunnilleen minun toiveeni täyttävä mies, joka rakastaisi minua, olisi unelmien täyttymys. Ja kyllähän minäkin sitä miestä sitten rakastaisin, mutta suureksi osaksi sillä perusteella, että hän rakastaa minua. Parisuhteelle riittää siis lähtökohdaksi (minun tapauksessani), että mies rakastaa minua.

Toisin päin se ei toimisi. Vaikka miten rakastaisin jotakuta, niin en voisi olla onnellinen hänen kanssaan, jos en tuntisi hänen rakastavan minua.

En osaa sanoa muiden puolesta, vain itseni. Minulle on yhtä tärkeitä molemmat. Minulle on tärkeää olla rakastettu, tietenkin, kenellepä ei? Mutta ihan yhtä tärkeää minulle on saada rakastaa. Kyllä minä olen ainakin ihmisenä semmoinen että tykkää itse rakastaa, antaa iloa rakkaalleni, kaivata rakastani ja siitä että minulla on ihminen, ketä rakastan. Tai ihmisiä, eihän sen aina tarvitse olla parisuhderakkautta, mutta on todella tärkeää tuntea rakkautta muita kohtaan, etenkin niin että kokee tuntevansa jonkun ja silti rakastaa ;)

Jaa perusteluja. No, rakastettuna tunnen olevani tärkeä ja merkityksellinen edes sille yhdelle ihmiselle. Koen että minussakin on jotain hyvää ja että olen hyväksytty itsenäni, minuna.
Koen rakastamisessani että annan sen saman jollekin toiselle mutta myös ihan siksi, että kun saa rakastaa, saa antaa ja antamalla saada. Tavallaan se on win-win. Toisaalta, kun rakastan rakastan, en siis osta sillä vastarakkautta... Mitenkäs sen sanoisi... Että Rakastan koska rakastan, enkä osaa välittää rakastaako se toinen minua. Tai välitän tietenkin siitä, mutta rakastan häntä silloinkin kun koen ettei hän ehkä rakasta minua.
Tai siis... Niin. Minulla on ihmisiä joita rakastan enkä tiedä kyllä yhtään mitä he ajattelevat minusta, tai oikeastaan jos he eivät rakasta minua yhtä paljon, niin ei haittaa, minä rakastan heitä silti.

Mutta sitten taas palatakseni romanttiseen rakkauteen, se on kyllä yksipuolisena aika raastavaa! Se on eri tyyppistä, koska siihen liittyy niin suuri kaipuu johonkin ykseyteen, yhdessä oloon, seksiinkin, että siinä kohtaa, se että vain rakastaa miestä eikä mies rakasta sinua, olisi aika turhauttavaa.
Toisaalta, se että joku rakastaa minua, on tosi hienoa ja olen imarreltu kyllä jos joku näkee minussa rakastamisen arvoisia asioita, vaikka en itse rakastaisi häntä: mutta jos en rakastuisi, niin en kyllä suhteeseen usko. Se olisi tavallaan semmoista itsensä pönkitystä sitten vaan.. Tai kokisin sen niin. En mä kuitenkaan ketään omia halua, että toivoisin vastavuoroista suhdetta eikä mulle riitä se että joku rakastaa mua mutta mä en sitä.
Se voisi olla mukavuudenhalua, turvallista ja sitä että "ois joku" mutta jotenkin... Ei, mulle on tärkeää saada rakastaa.
Se on puolittaista muuten.

Molemmat ovat yhtä tärkeitä. Saada rakastaa ja olla rakastettu.
Molemminpuolisuus on parempi kuin yksipuolisuus.
"Kun molemmilla synkkaa"

Tämä on vain tämän naisen mielipide. Eri sukupolvilla on näkemyseronsa ja nuorempana ihminen on itsekkäämpi.

En mä nyt omalta kohdaltani oikein osaa sanoa, miten nämä kaksi voisi erottaa toisistaan tai miten voisi joutua tilanteeseen, jossa näitä voisi vertailla keskenään. Suhteessa tarvitaan molempia.

Faktahan on se, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä.
Toiset osaavat ottaa rakkautta vastaan, ja toiset osaavat antaa sitä JA ottaa sitä vastaan.

Näitä molempia löytyy sekä naisista ja miehistä.
Ongelmia kuvioon tekee se, että ensimmäiset osaavat hyvin esittää jälkimmäistä.
Onneks ensimmäiset yleensä häviävät ensimmäisten töyssyjen kohdalla.
Ikävä kyllä, kaksi jälkimmäisen kaltaista ihmistä kohtaavat harmittavan harvoin.
Ainakin itse sytyn eniten sellaisille naisille, jotka sitten eivät kuitenkaan itse osaa antaa mitään takaisin. Tästä tavasta yritän päästää tietoisesti eroon ja keskittyä jälkimmäisen kaltaisiin naisiin.

Kyllä pitää olla molemmin puolista, ja aika tasan yhtä voimakasta sisäistä "hyrinää", tärinää, siis rakkauden tuntemista ja rakastettuna olemista.

En tiedä missä vaiheessa tuo muuttui. Ensi rakkaus koulukaveripoikaan yläasteella oli hyvin yksipuolinen, enkä kaivannut ollenkaan sitä, että ihastus/rakastus edes tietäisi mun salaisista tunteista. En kaivannut sitä, että hän tuntisi takaisin samoja tunteita. Oikeastaan siinä vaiheessa, kun hän niitä alkoi jotenkin osoittaa, muuten kuin pelkillä satunnaislla katseilla, mun "rakkaus" lopahti. Mutta jo seuraavassa ihastumisessa/rakastumisessa oli tärkeää, että vastapuolikin tuntee samoja fiiliksiä. Joskus silti on ollut aikuisena omia, tuon ekan rakkauden tuntemia tuntemuksia, sellaisia, että olen halunnut rakastaa, mutten tulla rakastetuksi. Mutta suhteeseen en ole siis niissä tilanteissa rakkauden kohteen kanssa halunnut tai kaivannut, nauttinut vain tunteesta.

Tosta haluttuna/haluttavan olemista. On joskus tapahtunut myös, että olen ollut ihastunut/rakastunut ja ihastuksen kohde on ilmoittanut minun olevan erittäin haluttava. Sellaisessa tilanteessa (kun on rakastettavan sijasta haluttava) tunne on ollut vähän sama kuin jos istuu ravintolassa syömässä ja odottaa ruokajuomaksi jotain laadukasta viiniä. ja pöytään tökätään pillimehu..

Tällä järjellä ei olisi ns. friend zone ongelmaa.

Kai ne ovat yhtä tärkeitä?
On ihanaa olla rakastettu, jos itsekin rakastaa sitä toista, oli se sitten kumppani, ystävä tai perheenjäsen. Minulla on ainakin onnellinen olo kun tiedän, että minulla on läheisiä joita rakastan, ja jotka rakastavat minua. Esim. poikaystäväni ja perheeni.

Mutta jos itse ei rakasta sitä toista, niin eihän siitä mitään iloa ole. Tulee vain paha mieli, kun ei voi rakastaa toista takaisin ja pelkää satuttavansa häntä.
Samoin toisin päin. Rakastat toista, mutta hän ei rakasta sinua. En minä ainakaan toivo sellaista. Molemmista on jonkin verran kokemusta.

Liian yleistävää, ei päde kaikkiin ihmisiin. Kokemus muokkaa sitä, mikä on itse kullekin tärkeintä, ei sukupuoli fifty-fifty.

Molempia kun elämä on tuonut eteen tietää, mitä itse arvostaa enemmän.

Väitän että naiselle (yleensä) on tärkeämpää rakastaa kuin olla rakastettu. Muistakaa kaikki ne naiset, jotka kertovat ihaillen elämänsä rakkauksista vielä vuosien jja vuosikymmentenkin jälkeen jutun päättymisestä.
Mutta naiselle on tärkeää olla ihailtu naisena, sen uskon helposti.

Rakastaminen on tärkeämpää kuin olla rakastettu.

Naisena tuntuisi, että se on juuri toisinpäin. Mielipide riippuu varmaan siitä, sattuuko itse olemaan mies vai nainen.

Käsittämätöntä potaskaa.