Eli tilanne on tällainen: Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa nyt noin 1,5 vuotta. Olemme molemmat 19 ja tämä on molempien ensimmäinen "oikea" suhde. Viime aikoina mieleeni on hiipinyt tunne etten tiedä onko tämä enää sitä mitä haluan... Poikaystäväni on luonteeltaan minua kohtaan aivan ihana, tiedän että hän oikeasti rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa minua. Hän tekisi mitä vain vuokseni ja tiedän ettei hän ikinä pettäisi yms. Mutta minun puoleltani sellainen "rakkauden palo" vaan on hiipunut... En ole pitkään aikaan kaivannut läheisyyttä, päinvastoin jos hän yrittää pussata/halata ahdistun ja läheisyys tavallaan ällöttää.
Meillä ei mielestäni ole ollut missään vaiheessa suhdetta "alku huumaa" vaa alusta asti tuntee ovat olleet (ainakin minun puoleltani) melko tasaisia. En myöskään koe missään vaiheessa olleeni palavasti ihastunut. Kun tutustuimme tapasimme vain uudestaan ja uudestaan ja tavallaan ajauduimme suhteeseen. Mutta silloin se tuntui täysin luontevalta ja luonnolliselta.
Näiden puolentoista vuoden aikana olen saanut samantapaisia ahdistuksen tunteita ennenkin, mutta olen ajatellut että ne kuuluvat näihin nuoruusiän suhteisiin ja puhumalla olen päässyt niistä ennen eroon. Tai sitten olen vaam työntänyt ne taka-alalle ja yrittänyt unohtaa...
Tiedän että olemme molemmat nuoria ja elämä on vielä edessä, mutta eroaminen ihmisestä joka oikeasti rakastaa ja välittää tuntuu niin vaikealta. Olen ajatellut eroamista jo jonkin aikaa ja pelkään että tämä ajattelu saa minut tavallaan kallistumaan eron puolelle...
Toivoisin nyt muilta ihmisiltä ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä :)
Meillä ei mielestäni ole ollut missään vaiheessa suhdetta "alku huumaa" vaa alusta asti tuntee ovat olleet (ainakin minun puoleltani) melko tasaisia. En myöskään koe missään vaiheessa olleeni palavasti ihastunut. Kun tutustuimme tapasimme vain uudestaan ja uudestaan ja tavallaan ajauduimme suhteeseen. Mutta silloin se tuntui täysin luontevalta ja luonnolliselta.
Näiden puolentoista vuoden aikana olen saanut samantapaisia ahdistuksen tunteita ennenkin, mutta olen ajatellut että ne kuuluvat näihin nuoruusiän suhteisiin ja puhumalla olen päässyt niistä ennen eroon. Tai sitten olen vaam työntänyt ne taka-alalle ja yrittänyt unohtaa...
Tiedän että olemme molemmat nuoria ja elämä on vielä edessä, mutta eroaminen ihmisestä joka oikeasti rakastaa ja välittää tuntuu niin vaikealta. Olen ajatellut eroamista jo jonkin aikaa ja pelkään että tämä ajattelu saa minut tavallaan kallistumaan eron puolelle...
Toivoisin nyt muilta ihmisiltä ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Mutta minun puoleltani sellainen "rakkauden palo" vaan on hiipunut"
jotkut nimittävät tätä myös ARJEKSI ;)
mutta noin oikeasti niin tässä se taas nähdään mitä siitä tulee kun mennään vääristä syistä yhteen. miksi seurustella vain sen takia ettei tarvitsisi olla yksin? mikä hemmetti etenkin teitä naisia tähän ajaa? mikä siinä omassa elämässä on niin pelottavaa ettei sitä uskalleta kohdata itsekseen?
mielestäni olen elänyt poikaystäväni kanssa arkeakin. on ollut pienempiä iloja ja suruja ja sekä pelkästään tasaista yhdessä oloa. tietenkin nuorena ja "kokemattomana" en voi tietää millaista 20v yhdessä olon arki on, mutta uskon että 1,5 vuodessa arki ehtii jo jossai määrin tulemaan vastaan.
en myöskään koe aloittaneeni suhdetta yksinolon pelossa. tutustuimme toisiimme ja pikkuhiljaa vietimme enemmän ja enemmän aikaa yhdessä ja huomasin että seurustelimme. voi olla että olisi silloin pitänyt alkaa kelaamaan että hetkonen onko tämä nyt se oikea ihminen.
Mulla on täysin samanlainen tilanne kuin sulla. Ollaan seurusteltu poikaystävän kanssa kohta 3 vuotta ja yhdessä asuttu siitä ajasta kohta vuosi. Olen 20 ja mieheni 23. Suhteen alussa kaikki meni hyvin ja alkuhuumaakin riitti melkein vuoden verran. Tämä on myös molempien emsimmäinen oikea parisuhde. Arkeakin olemme kerenneet elämään jo jonkin aikaa. Mutta viimeaikoina rakkaus on minun puolelta myös hiipunut. Viimeisen 5kk aikana olemme kokoajan etääntyneet toisistamme, emmekä ole harrastaneet seksiäkään yli kolmeen kuukauteen. Läheisyyden välttelyn lisäksi olemme alkaneet tiuskimaan toisillemme pikkuasioista, ja tätä on jatkunut myös yli kolmen kuukauden ajan. Itselläni alkaa usko loppua tämän suhteen kanssa, mutta mies on paljon optimistisempi... Opiskelen itse ensimmäistä vuotta yliopistossa ja kavereiden kanssa olo ja juhliminen tuntuu paljon mielekkäämmältä, kuin koti-ilta "kullan" kanssa. Olemme kuitenkin päättäneet, että jos tämä meno ei tästä muutu, eroamme kesään mennessä. En tiedä kannattaako, mutta itse olen ainakin loppu tähän suhteeseen. Kokeilimme viikon erillä oloa, ja silloin sain itsestäni paljon enemmän irti, olin energinen, aikaansaava ja täynnä eloa! Yksi kaveri ehdotti,että mentäisiin parisuhdeterapeutille, mutta minusta tämänikäisille sellainen ei kuulu. Jos suhde ei toimi tässä vaiheessa, niin miten sen voisi olettaa toimivan esim. viiden vuoden päästäkään. En tiedä oliko tästä hyötyä, mutta ainakin ollaan samassa veneessä...
"ja kavereiden kanssa olo ja juhliminen tuntuu paljon mielekkäämmältä, kuin koti-ilta "kullan" kanssa."
mikä ihmeen oletus se on, että jos seurustelee niin pitää sitten olla toisen kanssa kotona? kyllä mun suhteissa on aina menty yhdessä ja erikseen, pitäähän sitä omakin elämää olla molemmilla!
Täysin samoja juttuja mulla ku tossa sun tilanteessa... Ei seksiä ja pienistä asioista tiuskitaan ja tulee riitoja... Oon myös huomannu sen että viihdyn yksin ja omissa harrastuksissa enkä tavallaan edes kaipaa poikaystäväni seuraa... Ja huomaan että oon tavallaan henkisesti jollain tasolla jo varautunu eroon. Tuntuu vaan niin pahalta ku huomaa miten toinen vielä yrittää ja oikeesti välittää..
ja lifemocker, mun tilanteessa ainakin on niin että MUSTA TUNTUU kivemmalta olla kavereitten kanssa/harrastuksissa/perheen kanssa kun olla poikaystävän kanssa. Eivät ne minunkaan suhteessa ole olleet toisiaan pois sulkevia asioita mutta tässä keskustelussa puhuttiinkin siitä ettei enää viihdy sen kumppanin kanssa niin hyvin kuin ennen.
Oletteko te sitten puhuneet itse erosta? Meillä puhuttiin, vaikka itsekin pelkäsin mieheni reaktiota, mutta se olikin päinvastainen mitä odotin. Järkytyksen sijaan hän oli ymmärtäväinen ja pystyimme puhumaan asiasta ilman kyyneleitä.
Tuota "läheisyyden-yökötystä" koitin itse helpottaa sillä, että annoin mennä vaan ja olin muutaman päivän lähekkäin mieheni kanssa. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, vaikka kuinka yritin. Jotenki tuntuu, etten itse enää jaksa yrittää, ja ehkä alitajuisesti sitä tekis miel tehä suhteesta "huonomman", että eroaminen olisi "helpompaa"... Ulkopuolisen silmissä kun tässä suhteessa tuskin näyttäisi olevan mitään pielessä. Paljon "suotavampaa" ero varmasti olisi, jos siihen olisi joku selkeä syy, kuten väkivalta tms...
On tässä semmoinen rakkaudenkaipuukin tullut, mutta itselläni on sellainen olo, ettei nykyisen mieheni kanssa ole tarpeeksi hyvä olla. Ei ole sitä kipinää enää, eikä arkikaan tunnu hyvälle.
Tottakai se ero aina jotain osapuolta satuttaa, mutta mielestäni siinä tilanteessa, kun itse ei voi hyvin, on oltava sen verran itsekäs, että pistää oman hyvinvoinnin poikaystävän edelle. Ja tuskin hänkään tyytyväinen suhteeseenne on tässä vaiheessa. :/
sitten vaan kumppanin kanssa puhumaan parisuhteen tilasta!